Juha Ruusuvuoren uutuusromaanissa on kirjailijankaltainen kertoja, joka vaimon yllättävän kuoleman jälkeen ja yli puolet elämästään eläneenä kokee tärkeäksi selvittää, minkälaisista ylisukupolvisista aineksista hän rakentuu. Aikamatkalle hän ottaa mukaan koiransa Reinon. Siitä kehkeytyy Keskusteluja vainajien kanssa (WSOY 2024).
Pitäisikö minun hävetä, sillä ”lukemiseni” on vastoin kertojan kirjakäsitystä? Kuuntelin kirjan alun ja sitten siirryin sähkökirjaan. Sellaisesta kertoja toteaa:
”Minulla on vedostettuja kuvia, tulostettuja papereita, minä luotan painettuun materiaaliin. Taustalla on pelko siitä, että digitaalisten tiedostojen joskus tuhoutuessa meille ei jää mitään, mikäli kyseessä ei ole fyysinen esine. Sen takia sähköinen kirja ei ole kirja, se on varjokuva oikeasta, ilmassa häilyvä kuvajainen, joka haipuu ilmaan heti kun sähkövirta loppuu.”
Uskallan kuitenkin väittää, että kyllä tälläkin tavoin kirjan sisällön voi kokea. Vaikka romaani kahlaa ruusuvuorimaisen suvun historiaa muutama sata vuotta taaksepäin, koen sen enemmänkin yhtenä näkynä Suomeen kuin vain vieraan miehen sukuna.
•
Kolmihenkinen kirjapiirini keskusteli joulukuussa Ruusuvuoren romaanista Nokian nuoriso-ohjaaja (WSOY 2023), josta avautuu yllättäviä yhtymäkohtia uutuuteen. Siinä tekniikkanörtit suunnittelevat tuoksuihin perustuvaa puhelintekniikkaa, mutta menneen maailman haamut sotkeutuvat kertojamiehen elämään.
Keskusteluja vainajien kanssa keskittyy hajujen sijasta makuihin, makumuistoihin, sillä kertoja käy vainajilta tivaamassa mieliruokia. Ja haamut luonnollisesti ovat kirjan vakiokalustoa. Ensin kertoja koirineen keskustelee isänpuoleisen suvun miesten kanssa, sitten tavoite on haastatella äidinpuoleisen suvun naisia. Maantieteellisesti kertoja kulkee pääkaupunkiseudulla, Viipurin tienoilla, Hämeessä ja Pohjanmaalla Ouluun saakka.
Miehet jankkaavat monessa polvessa vain sodista, vanhimmat polvet tosin vaikenevat melkein kaikesta paitsi maatöistä. Naiset hoitavat sukupolvesta toiseen arjen ja puuhaavat elämälle perustan.
”Ymmärsin, että historia oli lähellä meitä ja asui meissä, me kaikki olemme historian syleilemiä, aina joku esivanhemmistamme on läsnä siinä tilassa, josta historiankirjoihin merkitään tärkeitä asioita. Minun lapsuudessani kirjoihin painettiin niin sanottujen suurmiesten tekoja, kesti vuosikausia tajuta se yksinkertainen asia, että jokaisen suurmiehen takana on nainen tai useampia. Joku hänen vaatteensa pesee, hoitaa hänen lapsensa, ruokkii hänet, ehkä taloudellisesti kannattelee tätä neropattia, joka elää uppoutuneena omien sankaritekojensa ja luomistyönsä toteuttamiseen.”
•
Ruusuvuoren uutuudesta ei voi kirjoittaa mainitsematta Sirpa Kähkösen romaania 36 uurnaa, jossa kertoja selvittää äitivainaan elämää ja samalla ymmärtää edellisten sukupolvien vaikutuksen. Myös Kähkösen kirjassa kokoonnutaan makujen äärelle, vainaitten mehukesteihin. Tuonen tytti seuraa kintereillä, kun taas Ruusuvuoren välittäjä-/välihahmona vaikuttaa puhumaan puhkeava koira. Kähkösen tunteikas tilinteko leikittelee maltillisesti, kun taas Ruusuvuoren romaanissa koira viljelee sarkasmia ja kertojakin silloin tällöin pelleilee.
Ruusuvuoren kertojalla olisi varmaan enemmänkin puitavaa suhteesta vanhempiin, helppo se ei ole ollut, mutta se jää muiden sukupolvien poukkoulun jalkoihin. Ehkäpä juuri se vie tehoja, koska runsasväkinen esi-isien ja -äitien pistäytyminen hajottaa sinänsä ilmeikästä ja varmaa kerrontaa, fokustakin. Tai kenties se on fokus: moninaisista ja ylisukupolvisista aineksista meidät täytetään, tiedostamme sitä tai emme. Kirjan loppu vie yllättäen kauniisti lapsuusperheen ja isän huomaan vailla aiempaa katkeruutta.
•
Juha Ruusuvuori: Keskusteluja vainajien kanssa, WSOY 2024, 120 sivua eKirjana, 5 tuntia 55 minuuttia äänikirjana, lukija Tuukka Haapaniemi. Kuuntelin ja luin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 