Ammustehtaalla räjähtää, eikä mikään ole sen jälkeen entisellään. Anne-Maria Latikka kertoo siitä yhden perheen näkökulmasta ja lasten maailman tasalta romaanissa Valonkehrääjä (WSOY 2023).
Miljöö ja aika muistuttavat todellisen elämän räjähdyspaikkakuntaa 1970-luvun puolivälin tienoilla. Tapahtumia tarkkaillaan kouluikäisen Kajan kannalta. Kaja ihailee tätiään Amaliaa, jolla on kutakuinkin Kajan ikäinen poika Poju. Pojun isä on salaisuus, ehkä Ruotsista tai Amerikasta, kun Amalia eli laulutähden elämää. Mutta Amalia palaaa kotiseudulle, työskentelee ammustehtaalla ja kuolee räjähdyksessä.
Poju muuttaa Kajan perheen luo ja takertuu muodonmuutosideaan, addiktoituu perhosiin ja niiden toukkiin. Päähänpinttymää lietsoo Aurora, naapuriston suosikkityttö, jonka isä loukkaantui räjähdyksessä. Syntyy lasten uskomus Valonkehrääjästä, joka palauttasi ajan ennen onnettomuutta.
”Tuskin Valonkehrääjä halusi perhosia, Amalian villatakkia tai lapsia ilmaantuakseen, Kaja selitti ja huomasi Auroran silmissä välähtävän uteliaisuuden. Jotta Valonkehrääjä kumoaisi räjähdyksen, se tarvitsi vastineeksi jotakin siihen liittyvää. Jotain tarpeeksi suurta.”
•
Latikan romaani pureutuu lapsen tapaan ajatella, yhdistellä asioita ymmärryksensä mukaan, selviytyä sadun ja toivon avulla. Kuvauksen psykologisen silmän tarkkuus vakuuttaa, joskin välillä kielentäminen ajautuu pois lapsen tasolta ja palauttaa lukijan siihen, että nyt käytetään kaunokirjallisia keinoja: metaforia, kielen keinovarantoa ja symbolista ilmaisua – aikuisen osaamista.
Merkittävä symbolikiteytymä kasvaa perhosen muodonmuutoksesta. Siihen kasautuu aikamoinen latinki niin lasten yrityksestä käsitellä suurta surua kuin myös aikuisten yrityksistä tukea lapsia ja kyvyttömyyttä puhua painavista asioista. Siksi satu ja mielikuvitus toimivat traumaterapiana.
”Mutta jokaisella lajilla oli oma vahvuutensa: perhonen osasi lentää, hämähäkki kutoa maailman taidokkaimman verkon ja etana rakentaa kotelon. Kaikkein hämmästyttävin rakennelma oli kuitenkin ihmisen mieli, isä oli kopauttanut hymyillen päälakeaan, jota verhosi risaisen olkihatun sijaan paksu pehko. Siksi et tarvitse siipiä, vaan voit lentää omassa mielessäsi nopeammin kuin se. Minne vain haluat. Aivan kuin päässäsi olisi aikakone.”
Taitavasti romaanissa lapsen tapa ymmärtää aikuiselämää raottaa näkymiä Kajan vanhempien vanhemmustaitoihin. Perheen asioihin vaikuttaa mumma, äidinäiti, joka välillä sanoo ääneen, mistä muut vaikenevat.
Lasten salaisen ajatusmaailman uhka ja mahdollisuus henkilöityy Ukkoon, ammustehtaan kekisijämieheen, jonka suhdetta Amaliaan ja räjähdykseen myös kirjassa selvitetään. Kirjan loppupuoli eteneekin jännitysnäytelmän suuntaan, mikä onnistuneesti tehostaa kerrontaa, joka keskivaiheilla hieman junnaa.
•
Osin kuuntelin kirjan, loppuosan luin, ja minulle kirja pääsi parhaiten oikeuksiinsa kirjoitettuna tekstinä. Silloin kielen tarkkuus ja ilmaisuvoima vakuuttivat. Kaunis ilmaisutapa ei vaimenna ankaria elämän- ja kuolemankysymyksiä.
Ehkä kiinnostavinta lasten satuajatusmaailman ja lastenvälisten suhteiden lisäksi on ajan käsittely. Muutama tilanne, joissa Kaja kahlaa aikakerroksissa, on hieno.
”USKOTKO AIKAAN? Tai valoon? Sanotaan, ettei mikään maailmassa ole valoa nopeampaa, ei edes aika. Ja koska aika on kiinni valossa, jos pystyy etenemään valoa nopeammin voi kumota ajan, matkustaa siinä taaksepäin.”
Romaanikerronta tavoittaa ajan suhteellisuutta myös siten, että välillä kerronta siirtyy ajassa eteenpäin aikuisuuteen ja palaa sitten päätapahtumiin lapsuudessa. Kirjakokemus antaa ajattelun aihetta teemoista ja kerronnasta, ja kirjan tunnelma jää väreilemään mieleen – hyvä.
•
Anne-Maria Latikka: Valonkehrääjä, WSOY 2024, 175 sivua eKirjana, 7 tuntia 48 minuuttia äänikirjana, lukija Eeva Soivio. Kuuntelin ja luin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 