Avainsana-arkisto: Eve Hietamies

Näin vappuaikaan juhlitaan työtä ja iloitaan. Eve Hietamiehen sarja Pesosen perheestä on riemastuttanut aiemmin, joten voin odottaa taas hupia, mutta osoittautuu, että nyt on entistä enemmän myös kyse työn merkityksestä. Siispä sananen sarjan neljännestä osasta Numeroruuhka (Otava 2022).

Hietamies taitaa koomiset tilanteet, jotka syntyvät arjen kommelluksista ja kohtaamisista. Uutukaisessa on useita kohtia, joissa olen tikahtua nauruun. Mainittakoon sellainenkin tapaus, jossa Pesosen perheeseen saapuu poliisipartio. Siihen kulminoituu paljon sekalaisen perhetilanteen komiikkaa, joskin myös tragiikkaa.

Sillä nyt ei törkitä nauruhermoja pikkulapsiperheen kommelluksilla, vaan arki koettelee monelta suunnalta. Siitä syntyy draamaa ja tragiikkaa. Sarja on siis kertonut toimittaja Antti Pasasesta, joka jäi yksihuoltajaksi heti pojan syntymän jälkeen. Nyt Antti on uuden edessä.

•

Kirja käynnistyy Paavo-pojan 10-vuotispäivistä, enkä juonivetoisuuden vuoksi voi välttyä juonipaljastuksilta: Paavo on huolimaton koululainen, Pipo-koira koheltaa pöhkönä, isä sairastuu vakavasti ja olosuhteiden pakosta kuntoutuu Antin ja Paavon luona, työkaveri Peippo tarvitsee majapaikan, ex-vaimo puuhaa uusperhettä, Antin töissä on yyteet, miehen terveyskin reistailee ja seurustelu Ennin kanssa muistuttaa hiljaista asemasotaa. Aika paketti paineita kasautuu osaksi komediaa.

Hersyvien hetkien ohella Numeroruuhka täyttyy huolen ja uupumuksen rajatiloista. Antin vuosien murehtiminen kärjistyy nyt, kun kaikki mahdollinen kasautuu. Lukijalle ei jää epäselväksi Antin tunnetila, vaikka hän muilta sitä panttaakin. Väkevästi kirja kuvaa eritoten sitä, miltä työttömästä tuntuu, kun tuttu työkonteksti kontakteineen riistetään. Samaan aikaan lähisuhteet ovat vääjäämättömässä muutoksessa:

”Sillä se sattui, kun toinen alkoi hiipua silmissä ja toinen taas kasvaa sitä vauhtia, että kohta ala-aste olisi taputeltu loppuun. Kumpaakaan ei pystynyt pysäyttämään.”

•

Enni-suhde on kumman etäisesti kuvattu, vaan sopinee se muutenkin kriisiytyneeseen tilanteeseen ja Antin vaikeuksiin puhua ongelmistaan. Aika pitkäksi romaani on paisunut, mutta ymmärrän, että Antin ahdinko vaatii tilaa. Koko kirjan teema kiteytyy siihen, mitä mielessä tapahtuu, kun ihminen kokee: en kelpaa. Se on kipua, joka synnyttää muita negatiivisia tunteita, myös vihaa.

Hylätyksi ja ohitetuksi tulemisen kovat kokemukset kirpaisevat, ja siksi minua askarruttaa yksi toistuva juonijuonne. Paavo tapaa yhä leikkipuistosta tuttuja naisia mutta nyt koirapuistossa (mainio oivallus). Siellä yksi nainen on tasaisen aggressiivinen ja toinen nainen yleisen haukkumisen ja pilkan kohde. Silkka kiusaaminen tuntuu minusta häijyltä: tätä yhtä puistotuttua syrjitään säälittä, toistuvasti, muuttumattomasti. Myönnän silti, että naurahtelen minäkin Pinja-hörhön höpötyksille, vaikka tilanne hiertää – ja henkilöihin toisaalta suhtaudutaan siten, että kukin saa olla mikä on.

Eli joitain kirjan piirteitä pähkäilen. Haluan lopuksi todeta, että Hietamiehen irtonaisen liukas ilmaisutapa toimii taas hyvin. Vakavien sävyjen painotus on sekin paikallaan kuten myös satuttavien särmien hionta huumorihuomioilla ja toivon pilkkeillä.

•

Eve Hietamies: Numeroruuhka, Otava 2022, 468 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Heti kärkeen kerron, etten ole lukenut Yösyöttöä enkä Tarhapäivää. Ne ovat Eve Hietaniemen kaksi edellistä kirjaa, jotka kertovat Pasasen pojista. Aloitan tutustumisen Pasasiin vasta romaanilla Hammaskeiju (Otava 2017).

Huomaan: pääsen hyvin perhetarinan kyytiin. Hammaskeijussa yksinhuoltajaisä Antti Pasanen kertoo poikansa ensimmäisestä koululukukaudesta. Siinä samalla selviää, että Paavo-pojan äiti jätti perheensä heti synnytyksen jälkeen ja Antti-isä on selvinnyt lapsen ja työn hoitamisesta yritysten ja erehdysten menetelmällä.

Mutta mä kuitenkin pärjäsin. Opin pärjäämään. Kaikki ei mennyt ihan kuin Strömsössä, mutta kenellä edes menisi… paitsi tietysti niillä, jotka asuu Strömsössä. Niillä menee.

Ekaluokalle on selvitty, mutta nyt alkaa kuormitus käydä psyyken päälle. Tässä romaanisarjan kolmannessa osassa Antille todella kirkastuu harmaan sävyjen seasta, että tarvitaan koko kylä lapsen ja aikuisen miehen kasvatukseen.

Aluksi hieman skeptisenä seurailen kivaa kommellustamista, sellaisia söpöjä sattumuksia suolletaan solkenaan. Annas olla! Vauhdikas teksti viettelee mukaansa, ja isämiehen naseva arkihavainnointi komiikkakulmineen kutkuttaa nauruhermoja. Esimerkiksi arkitoilailut ja väärinkäsitykset huvittavat, ja Antin toistuvat kohtaamiset partiopoliisin kanssa naurattavat vesissäsilmin. Myös hykerryttää hiekkalaatikkokumppaneiden melkoiset persoonallisuudet lisänimineen, samoin tyyppien elämäntianteesta johtuva muuttuminen koiratarhavierustovereiksi. Eikä minulla ole mitään romanttisia käänteitä vastaan.

Antti-isän ja Paavo-pojan suhde liikuttaa. Se, miten tummat loimet limittyvät selviytymistarinaan syyslukukauden edetessä, hellyttää minut lopullisesti. Tämä käy sydämen päälle! Hammaskeiju vie masennuksen syövereihin, ja kirjan ekstrajuoni liittyy kehitysvammaisiin ja heidän oikeuksiinsa normaaliuteen – ja niistäkin Hammaskeiju saa irti iloa ja itkua sekä kauniita mahdollisuuksia.

Okei, on tämä aikuisten satu. Mutta tekee niin hyvää olla vietävissä kertomukseen, jossa perheenjäsenet, ystävät, työkaverit ja tutut tekevät toisilleen palveluksia puhtaasta välittämisestä. Erilaiset ihmiset kohtaavat toisiaan, sanailevat sivu suun, toisten ohi ja myös kovin, kovin lähelle.

Tarvitsin juuri nyt lukupinoni väliin tällaisen viihdyttävän, leikkisän, lämmittävän ja liukaskielisen kirjan. Jo taas jaksaa tarttua kotimaiseen kokeilevaan proosaan, kun mielen on puhdistanut konstailematon hyvän mielen kertomus kaikin maustein. Tällaista tarvitaan.

– – –

Eve Hietamies
Hammaskeiju
Otava 2017
romaani
415 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Postaan juttuni tänään samanaikaisesti Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjan kanssa.

Muissa blogeissa: esimerkiksi Amman kirjablogi, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Rakkaudesta kirjoihin.