Avainsana-arkisto: Jyrki Kiiskinen

Jyrki Kiiskinen: Kiiskiset

Kuka on Kiiskinen?”

Noin päättyy yksi teksti Jyrki Kiiskisen kokoelmassa Kiiskiset (Teos 2019). Haen kirjan luettuani vastauksia. Kiiskinen on jossain määrin erisnimeltä usein mainittu runojen toimija Kiiskinen, jotain nimihahmossa oletettavasti on samaa kuin kirjan kirjoittajassa, ja sitten erisnimi Kiiskinen käy yleisnimestä: jokamies, jokaihminen. Monikkomuotoisena Kiiskiset ilmentää myös sukupolvien ketjua:

”- – Äiti on kuollut, mutta Kiiskinen ajattelee aikuisia lapsiaan, jotka eivät ole hänen muistojensa kaltaisia. Hän uskoo tietävänsä heistä enemmän kuin itse, muttei tiedä mitä sillä uskomuksella tekisi.”

Runoproosan pääteema on äidin kuolema. Elämän synnyttäjän kuolema mittauttaa mennyttä ja olevaa, omaa osuutta kaiken kierrossa:

”- – Kiiskinen muistaa, hänen sukupolvensa aika on päättymässä kun lapset ovat aikuisia, kolmannen sukupolven aika alkaa, pian sekin tutustuu hyttysiin, jotka parveilevat Kiiskisen ympärillä, inisevät etsimässä elämän tarkoitusta, veriateriaa hihansuusta, puolitoista kuukautta munasta kuolemaan, seitsemän sukupolvea vuodessa, seitsemänsataa sukupolvea vuosisadassa, sen pidemmälle Kiiskinen ei jaksa laskea, hän läimäyttää yhden kuoliaaksi – -.”

Kirjan runomuotoa hallitsevat neliskanttiset proosarunot. Aluksi niiden kieli nakuttaa lyhytvirkkeisesti ja selkeästi, mutta kokoelman loppua kohti runot muuttuvat unenomaisiksi. Nautin virkkeistä, joiden sileä pinta on silmänlumetta, joiden perusolemusta on kuitenkin roso ja moniulotteisuus. Jo heti ensimmäinen runo vetoaa: siinä yhdistellään vastakohtia, yksinkertaisesti ja tehokkaasti:

”- -. Kirjaimet sivulla näyttävät kulmikkailta, sanat maistuvat suussa pyöreiltä, tyyli terävältä.”

Neliöityjen runosivujen alalaidassa vilistää uutisotsikkotyyppistä tekstiä, joka muutamalla sivulla pomppaa sivun keskelle.  Otsikkojuoksutus vaatii monta lukukertaa, yllättää runojen rinnakkaisena ja maaduttaa muuta tekstiä nykyhetkeen, kaikkia koskevaan (ei vain Kiiskisiä), katkeamattomaan ympäröivän maailman tietotulvaan.

Kirjassa on lisäksi muutama säkeisiin rakennettu runo. Niissä minämuotoinen puhuja puhuttelee. Runot puhuttelevat minua, vaikka huomaan niissä puhuteltavan kuollutta äitiä. Ennen kuolemaa puhuteltava on muuttunut: ”Aistimusten virta kulkee läpi jälkiä jättämättä.” Rivien välistä huokuvat kaikki ne tunteet, joita läheinen kokee muistisairaan kanssa: mennyttä, menetettyä, olemisen sumua. Niitä ei tarvitse kirjoittaa – tai niitä ei voi.

Runojen tunnelmat vaihtelevat, myös naurahtelen kiiskistelylle, vaikka taustalla kumisee kuolema. Isoja teemoja menettämisen lisäksi ovat muistaminen ja jatkuvuus. Viipyilen runoissa, tunnistan paljon sellaista, jota olen itse kokenut, ja ällistelen sitä, miten se on mahdollista välittää näin, Kiiskisen tapaan. Enkä voi vastustaa mitään, mikä päättyy sielunlintuuni: ”kurjet huutavat suolla”. Ja miksi minun tarvitsisikaan? Hieno kirja.

– –

Jyrki Kiiskinen
Kiiskiset. Runoproosaa
Teos 2019
runoja
59 sivua.
Lainasin kirjastosta.
P.S. Kirjan neliskanttinen kansi on vuoden hienoimpia, ulkoasu on Jenni Saaren.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Jyrki Kiiskinen: Kun elän

Kolari, elämän arpapeli, muistot – niistä on Kun elän -runokokoelma tehty (Tammi 1999). Siltä se ensi silmäyksellä näyttää, ja toisella katsannolla runot ovat moninainen tilinteko sukupolvien jatkuvuudesta, rakkaudesta ja sanojen avaruudesta. Jyrki Kiiskinen sai kirjastaan aikanaan Tanssiva karhu -palkinnon, enkä ihmettele. Hienoa, ajatuksellista rytmirunoa!

tanssiva karhu logo 940

Osallistun postauksellani kirjabloggaajien juttusarjaan Ylen Tanssiva karhu -palkituista runokirjoista. Haaste on Ylen sivuilla, ja linkit bloggaajien juttuihin löytyvät Tanssiva karhu -sivuilta.



Näen kokoelmassa jopa juonellisuutta: runon puhuja tarkastelee elämäänsä kolarin jälkeen, kun saa elää. Autoilu (elämä) sisältää tuhon mahdollisuuden mutta myös vapauden, vapautumisen:

” – –
Hän ei tarvitse ruumiin voimaa,
riittää kun vääntää avainta,

ikkuna vihreä mielesi mukainen,
mielesi pelkkää kaistaa.”

Kirjan aloittaa osa nimeltä ”Maisema särkyneen tuulilasin takana”. Se sisältää 28 roomalaisin numeroin etenevää runoa, joissa on vaikuttavia kuvia elämisen eri puolista. Väkevä runo rakkaudesta (VIII) säväyttää, niin myös ajatusten kierto maailmasta rakastettuun ja lapseen (X), samoin runo, joka pukee sanoiksi vaikeasti sanoitettavaa kirjoittamisesta, ja samalla luen sitä elämän kiertoa (XI) – näin runo päättyy:

” – –
oksien lomitse
aivojen juurissa
syntyy uuden

ihmisen ajatus,
humisee oksien,
juurien läpi,

häviää savu,
oksiston läpi
häviää savu.”



Kokoelman loppuosan otsikko on ”Uneton”, ja ne runot ovat nimettyjä. Niissä valvotaan kello yhdestä seitsemään, myös äiti, isä ja veli saavat nimikkorunot. Runot ilmaisevat unettoman ajatuskehiä, perhetilanteiden selvittämistä, elämäntotuuksien pohdintoja, menneen elämän puntarointeja ja muistojen tulvaa.

”- –
taustapeilissä auto lähestyi
taas, näin kuinka lensin
vihreään lehvistöön, mielessä
kaksi erilaista muistoa:

niin muisti hajottaa ajan, jotta
voi katsoa mennyttä totena,
kestää sen juuri ja juuri: hän
kumartui ylitseni, sanoi jotain.”



20190421_094345.jpg



Runoista kirjoittaminen on vaikeaa, sillä runoilija on tekstissään sanonut sanottavansa, valinnut tavat ilmaista. Houkutus siteerata on suuri, sillä niin tulee esille runojen omaäänisyys, sanomisen oikea olemus. Heijastelen höpinöissäni hämärästi vain sitä, mitä Kiiskinen ilmaisee kirkkaasti – niin postaamiseni näen.

Haluan kuitenkin avata lukukokemukseni, ja luokittelen kolme pointtia lopuksi näin:

  1. Kiiskisen runojen teemat osuvat, sillä elämän, muistojen ja kuoleman kysymykset puhuttelevat minua. Kaksikymmentä vuotta sitten ilmestynyt kokoelma on ajaton.
  2. Rytmiikka tempaa mukaansa. Parisivuiset runot jakautuvat lähinnä kaksi- ja kolmerivisiksi säkeistöiksi. Monissa runoissa myös sanamäärä säkeissä on hallittu kahteen, kolmeen. Siitä syntyy rytmi, joka rullaa sanottavaa ja hyrisyttää sisältöä eteenpäin, vastustamattomasti.
  3. Sisällön ja muodon kauneus ei ole sanahelinää vaan kirvelevän ja kipeän todentuntuista. Kiiskisen kokoelma Kun elän tuntuu henkilökohtaiselta; tuntuu kuin runon puhuja on todella havahtunut siihen, että kun hän vielä elää, tämä on sanottava.  Minä saan mahdollisuuden jakaa sen ja löytää kosketuspintoja. Sellaista on hieno runous.

”- –
mielikuva viimein hajoaa
lauseiksi, asettuu

paikalleen riviin, kansien
väliin, hyllyyn: suljetuilla

sivuilla muhii taas uusi
ennen näkemätön houre.”

– –

Jyrki Kiiskinen
Kun elän
Tammi 1999
runoja
59 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.


Tanssiva karhu -palkituista runokokoelmista olen postannut näin:
Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa (2018)
Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän (2016)
Henriikka Tavi: Toivo (2012)
Sanna Karlström: Harry Harlow´n rakkauselämät (2009)

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot