Jyrki Kiiskinen: Kiiskiset

”Kuka on Kiiskinen?”

Noin päättyy yksi teksti Jyrki Kiiskisen kokoelmassa Kiiskiset (Teos 2019). Haen kirjan luettuani vastauksia. Kiiskinen on jossain määrin erisnimeltä usein mainittu runojen toimija Kiiskinen, jotain nimihahmossa oletettavasti on samaa kuin kirjan kirjoittajassa, ja sitten erisnimi Kiiskinen käy yleisnimestä: jokamies, jokaihminen. Monikkomuotoisena Kiiskiset ilmentää myös sukupolvien ketjua:

”- – Äiti on kuollut, mutta Kiiskinen ajattelee aikuisia lapsiaan, jotka eivät ole hänen muistojensa kaltaisia. Hän uskoo tietävänsä heistä enemmän kuin itse, muttei tiedä mitä sillä uskomuksella tekisi.”

Runoproosan pääteema on äidin kuolema. Elämän synnyttäjän kuolema mittauttaa mennyttä ja olevaa, omaa osuutta kaiken kierrossa:

”- – Kiiskinen muistaa, hänen sukupolvensa aika on päättymässä kun lapset ovat aikuisia, kolmannen sukupolven aika alkaa, pian sekin tutustuu hyttysiin, jotka parveilevat Kiiskisen ympärillä, inisevät etsimässä elämän tarkoitusta, veriateriaa hihansuusta, puolitoista kuukautta munasta kuolemaan, seitsemän sukupolvea vuodessa, seitsemänsataa sukupolvea vuosisadassa, sen pidemmälle Kiiskinen ei jaksa laskea, hän läimäyttää yhden kuoliaaksi – -.”

Kirjan runomuotoa hallitsevat neliskanttiset proosarunot. Aluksi niiden kieli nakuttaa lyhytvirkkeisesti ja selkeästi, mutta kokoelman loppua kohti runot muuttuvat unenomaisiksi. Nautin virkkeistä, joiden sileä pinta on silmänlumetta, joiden perusolemusta on kuitenkin roso ja moniulotteisuus. Jo heti ensimmäinen runo vetoaa: siinä yhdistellään vastakohtia, yksinkertaisesti ja tehokkaasti:

”- -. Kirjaimet sivulla näyttävät kulmikkailta, sanat maistuvat suussa pyöreiltä, tyyli terävältä.”

Neliöityjen runosivujen alalaidassa vilistää uutisotsikkotyyppistä tekstiä, joka muutamalla sivulla pomppaa sivun keskelle.  Otsikkojuoksutus vaatii monta lukukertaa, yllättää runojen rinnakkaisena ja maaduttaa muuta tekstiä nykyhetkeen, kaikkia koskevaan (ei vain Kiiskisiä), katkeamattomaan ympäröivän maailman tietotulvaan.

Kirjassa on lisäksi muutama säkeisiin rakennettu runo. Niissä minämuotoinen puhuja puhuttelee. Runot puhuttelevat minua, vaikka huomaan niissä puhuteltavan kuollutta äitiä. Ennen kuolemaa puhuteltava on muuttunut: ”Aistimusten virta kulkee läpi jälkiä jättämättä.” Rivien välistä huokuvat kaikki ne tunteet, joita läheinen kokee muistisairaan kanssa: mennyttä, menetettyä, olemisen sumua. Niitä ei tarvitse kirjoittaa – tai niitä ei voi.

Runojen tunnelmat vaihtelevat, myös naurahtelen kiiskistelylle, vaikka taustalla kumisee kuolema. Isoja teemoja menettämisen lisäksi ovat muistaminen ja jatkuvuus. Viipyilen runoissa, tunnistan paljon sellaista, jota olen itse kokenut, ja ällistelen sitä, miten se on mahdollista välittää näin, Kiiskisen tapaan. Enkä voi vastustaa mitään, mikä päättyy sielunlintuuni: ”kurjet huutavat suolla”. Ja miksi minun tarvitsisikaan? Hieno kirja.

– –

Jyrki Kiiskinen
Kiiskiset. Runoproosaa
Teos 2019
runoja
59 sivua.
Lainasin kirjastosta.
P.S. Kirjan neliskanttinen kansi on vuoden hienoimpia, ulkoasu on Jenni Saaren.