Maaliskuun mittaan ajauduin jännärikaistalle, koska sain käsiini pari juuri ilmestynyttä dekkaria ja tarttuin pitkään vuoroaan odottaneen tekijän teoksiin. Kaikki dekkarikuukauteni kirjat liittyvät moniosaisiin sarjoihin. Donna Leonin Brunetti-kirjoissa on päädytty 22. osaan, Tarquin Hallin Vish Puri -juttuista ilmestyi neljäs suomennos, ja Mons Kallentoftilta on ilmestynyt kuudes käännös. Kumma imu sarjamuodossa on – sen selittää ihmisen luontainen uteliaisuus.
Onnistuneessa sarjassa tulee tarve tarrautua pääetsivien puntinliepeisiin ja raahautua siten uusien tapausten selvittämiseen. Juoni saa vetää tai jopa vetelehtiä, kunhan henkilökuvaus ja ihmiskuva ovat kiinnostavia. Koska en ole sarajamurha-, kidutus- ja mysteerifanittaja, aika arkinen (jännitys)juoni vetää puoleensa. Tietynlaista särmää toivon, mustavalkoisuutta kartan ja kerronnalta kaipaan omaäänisyyttä.
Donna Leonin Brunetti ei ole erityisen särmikäs, mutta hänen vakaa hahmonsa vetää puoleensa. Yhteispeli luottoapureiden kanssa on mainiota. Kultamuna käsittelee jälleen Venetsian kirjavaa kantaväestöä ja ihmisten piittaamattomuutta. Vastakuvana on Brunettin rakkaus perheeseensä. Hieman väsähtämään päin komisario on, ainakin epäilys maailman tolkullisuudesta sen kuin vahvistuu.
Omalla Venetsia-reissulla pari Brunetti-kirjaa lisäsi matkatunnelmaa, ja ihastelin paikan päällä autenttista miljöökuvausta. Intiassa en ole koskaan käynyt, joten tukeudun paikallistuntemuksessa pelkästään Tarquin Halliin. Ei minulla ole syytä epäillä, etteikö kirjojen newdelhiläinen tai muu intialaismeno olisi tarpeeksi uskottavaa. Vish Puri & Lemmenkommandojen tapaus yhdistelee totutusti koomisia elementtejä kulttuurin ikäviin kääntöpuoliin. Sekä Leone että Hall ovat maahanmuuttajia ympäristöissä, joita he kirjoissaan kuvaavat. Ehkä he siksi ripottelevat yhteiskunnallisia epäkohta mutta eivät juutu niihin.
Kallentoft kuvaa Linköpingiä, ja sen ympäristön ja yhteiskunnan hahmotelmia luin neljän dekkarin verran, eli ahmaisin vuodenaikasarjan. Sen juju on alkoholismin kanssa kamppaileva päähenkilö Malin Fors. Brunetti ja Vish Puri ovat syöppöjä perhemiehiä, mutta usein dekkaripoliisit ovat viinaan meneviä, yrmeitä, eronneita, yksinäisiä. Malin kuuluu jälkimmäiseen lajiin, joskin hän on nuorehko, näyttävä blondi nainen. Malin ei ole erityisen miellyttävä hahmo mutta juuri siksi ottaa otteeseen. Romaanien yliluonnollinen puoli ei minua innosta, mutta muuten synkkämielinen kerronta ja kirjava henkilögalleria kiinnostavat. Ja on Kallentoft maaliskuun valikoimastani pätevin jännityksen virittäjä.
Jännäriominaisuuksia on muissakin maaliskuuni kirjoissa. Pärttyli Rinteen Viimeinen sana (Noxboox 2015) pitää pihdeissään viimeiseen sanaan, jota odottaessa voi ratkoa yli-ihmishuuruisen lukiolaisen maailmankuvaa ja ratkaisuja. Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010) kieppuu päähenkilön menneisyysmysteereissä ja katoamistapauksissa.
Miksi lukea dekkareita ja erityyppisiä jännäreitä? Perimmäinen syyni ajanvietteen lisäksi on kaipuu keksiä (jännitys)juonen viemänä lisää ihmisestä ja maailmasta. Sehän ei lopulta ole genrestä kiinni. Maaliskuuni otanta ei minua hihkuntaan hurmannut, mutta viihdyin, ja Rinteen seurassa järkyin.
Jos kiinnostuit käsityksistäni hyvän kirjallisuuden ja dekkarin kytköksistä, voit lukea lisää Fred Vargasia käsittelevästä vanhasta jutustani. Hulppeaa (jännitys)kirjahuhtikuuta – enkä huudahda perään: ”Aprillia!”
Linkkejä tähän juttuun liittyviin postauksiini:
Donna Leon: Kultamuna (Otava 2015, suom. Kaijamari Sivill)
Tarquin Hall: Vish Puri ja Lemmenkommandojen tapaus (Gummerus 2015, suom. Tero Valkonen)
Tarquin Hallin tapaaminen
Mons Kallentoft: Sydäntalven uhri (2010/2012), Suvisurmat (2010/2012), Syyskalma (2011/2013); suom. Mirja Huovila\Schildts & Söderströms, Atschi!-pokkarit. Kevätkuolema (WSOY 2013), suom. Arja Gothoni ja Juha Saikkonen
Pärttyli Rinne: Viimeinen sana (Noxboox 2015)
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010)
Hyvää kirjallisuutta: dekkareista ja Fred Vargasista