On tavallinen akateeminen perhe. Vanhemmilla on vastuulliset työt ympäristönsuojelualalla, ja aiheesta riittää kotikeskusteluihinkin. Välillä vanhemmilla on eripuraa ja kohtaamattomuutta. Isosisko Aava huolehtii pikkuveljestä, vetäytyy sitten oman elämän rakentamiseen ja työhön sota-alueiden avustustöissä. Pikkuveli Aslak ei saa ystäviä, eikä kukaan osaa auttaa. Vakava, pohtiva poika katoaa salattuun sisimpäänsä. 27-vuotiaana Aslak ryhtyy ankarin keinoin eliminoimaan liikakansoitusta.
Se, mitä minun lapseni nyt tekee, on paljas ja armoton kuva minusta. Hänen tekonsa paljastaa pimeän, jonka minä olen yrittänyt kätkeä.
Elina Hirvosen romaani Kun aika loppuu (WSOY 2015) pureutuu etenkin äitiin, ja siihen on äitinä kivuliasta samastua. Myös siskon tuska tuntuu pahalta. Itse Aslak jää etäälle, kaikille. Perheenisä on lähinnä puhumaton. Hirvonen kohdistaa vakavan katseen koko perheeseen, kun Pärttyli Rinne käsittelee samaa teemaa Hirvosta rajatummin keskittyen vain nuoriin romaanissaan Viimeinen sana. Kummatkin jyräävät nuoren miehen väkivaltateoilla.
Hirvosen romaanissa on isoja asioita kuten ympäristökysymykset, katastrofiapu ja ihmisarvo. Ääriliikkeisiin lipuminen niin lännessä kuin islamistisissa maissa on sekin vaativa aihe. Sukupolvilta toiselle siirtyvä selviytymispaine on kova teema, ja sitä sivutaan äidin kokemusten kautta. Vaikean lapsen lamaannuttava vaikutus parisuhteeseen ja sisaruksiin värisyttää sekin. Aihepaino on musertaa alleen. Lapsen vanhempien – vain äiti on äänessä – syyllisyysahdinko vetoaa minuun, vaikka muuten taitava teksti pitää minua kummasti käsivarrenmitalla etäällä. En tiedä, miksi. Ehkä kaikkea on liikaa.
Koko ruumiissani läikähti onni. Miten ihmeellistä oli pitää sylissä ihmistä, joka jonakin päivänä astuisi maailmaan ilman minua, haastaisi ajatuksillaan minut.
Toiveet ja totuus törmäävät. Nyt ratikoissa ihastuttavat pikkulapset toimivat parinkymmenen vuoden perästä – niin miten? Kuin Aslak? Mitä ja miten meni ja menee vikaan? Joitain selityksiä voi tekstistä lukea, joukossa on kulunuttakin osoittelua erilaisuudesta ja nettiryhmistä. Kukaan vanhempi tai sisarus ei ole virheetön, on tavallista rakastaa vajavaisin taidoin. On tavallista tuntea maailmantuskaa. On kammottavan yleistä jäädä yksin, masentua. Mikään näistä ei oikeuta tappamista. Käsittämättömyys on osa ahdistavuutta: on kyse teosta, jolle ei ole hyväksyttäviä perusteita, vain läheisten parantumaton syyllisyydentunne.
Romaanissa on perhedynamiikan takautumakatselmusta, mutta se ei tapahdu räikeästi jälkiviisastellen. Tunteet ovat tanassa, pakahtumispiste kohteena. Näkökulmatekniikkaa viljellään nykyisin runsaasti, ja sen käyttö sopii tähän kokonaisuuteen.
– – on kuvat jotka vain toinen muistaa ja yhteiset hetket, joista jää jokaiselle erilainen jälki.
Kenellekään ei soisi tapahtuvan romaanissa kuvattua ajan loppumista, mutta niin vain on käynyt tasaisin väliajoin meillä ja muualla, siksi aihe on tärkeä, sitä sietää valottaa, vaikkei valoa paljon olekaan. Kun aika loppuu on jättää pimeään, ja sittenkin tekstistä voi ottaa vastaan toivon:
Loputtoman väkivallan keskellä ei ole mitään tärkeämpää kuin puolustaa elämän merkitystä, sitä sitkeämmin, mitä turhauttavammalta, toivottomammalta ja lohduttomammalta se tuntuu.
– – –
Elina Hirvonen
Kun aika loppuu
WSOY 2015
romaani
Lainasin kirjan kirjastosta.
Romaanin ovat monet lukeneet, esimerkiksi: Omppu pohtii romaanin turhan laajaa haarukointia, Elina kompasteli ja vaikuttui, Kristan kirja jätti hieman etäälle, Arjaa romaani ravisteli ja Sara pakahtui.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 