Romaanista voi näemmä rakentaa maatuskanuken, jonka kuoria ovat jännitys-, poliisi- ja rikos-romaani. Omat kuorikerrokset siinä on varattu perhe- ja ihmissuhderomaanille. Pikkunukkena koko rakennelman sisällä on psykologinen romaani. Nukkemaakarina on askarrellut Matti Yrjänä Joensuu, ja maatuskaksi osoittautuu vuoden 1993 teos Harjunpää ja rakkauden nälkä (Otava 1993).
Harjunpää ja rakkauden nälkä on Harjunpää-sarjan yhdeksäs osa, ja se sai ilmestymisvuonnaan 1993 Finlandia-palkintoehdokkuuden. Sen jälkeen sarjassa ilmestyi harvakseltaan enää kaksi osaa. Tässä vuoden 1993 osassa väreilee väsynyttä raskautta sen ohella, että teksti tehoaa tuoreena, ajallisuudestaan huolimatta melko ajattomana. Hyvin se sopii Ylen Kirjojen Suomi -hankkeen 101 kirjaa-sarjan vuoden 1993 kirjaksi: kansalaiset kärvistelevät lamassa, työpaikoilla on väärää vallankäyttöä ja perheissä selvittämättömiä suhdemöykkyjä.
Kerronta kulkee
Juonen tiivistän näin: stalkkaaja tiirikoi tiirailemaan naisia; kytät kyttäävät tätä naistenkyttääjää ja toisiaan, perheenjäsenet toisiaan. Kaikki ovat olosuhteiden uhreja. Asiat jäävät usein retuperälleen. Jokunen asia kyllä tavallaan selviää, mutta monet jutut jäävät vaiheeseen tai sattumankaupaksi.
Nykyisin vähintään joka toinen (rikos)romaani noudattaa rakennetta, jossa lomitetaan eri näkökulmia. Näin teki Joensuukin: yhtäällä on rajatilainen Tipi-Asko ja hänen pankkiryöstäjäveljensä, toisaalla Timo Harjunpää peheineen ja kitkaisine poliisiyhteisöineen. Sivuille vilkaisten näkyy myös rikosuhrien elämäntilanne.
Vasta tällä toisella lukemalla (ensimmäinen 1990-luvulla) ymmärrän kerronnan koko komeuden. Romaanissa kommentoiva kaikkitietävä kertoja selostaa tapahtumia ja henkilöiden mielenliikkeitä. Henkilöiden merkityksellinen menneisyys välittyy, vaikka keskiössä on nykyisyys. Kertoja välillä vihjaa tulevasta, lisäksi jätetään aukkoja, jopa loppuratkaisu aukottuu. Modernia siis – ja ihan ehtaa kaunokirjallisuuskerrontaa.
Sitähän se kaikki on
Joensuu teki poliisityötä eläköitymiseensä asti, vuoteen 2006. Ammattitausta vaikutti poliisityökuvausten uskottavuuteen, ja varmasti myös tarkkanäköisyys tutkia ihmistä on työkokemuksen peruja.
Rakkauden nälkä on monelta osin nimihenkilö Harjunpään kriisikuvausta. Työtoivottomuuden lisäksi suhde työpari-Onervaan on jonkinmoisella kynnyksellä, ja kotona on pakka sekaisin: vaimo on hurahtanut uskoon, lapset kasvavat etäälle ja kauan sitten hylätty isä on dementoituneena palannut lähelle, liian lähelle.
Tässä Harjunpää-romaanissa pidän riitaisen ja kavalan työyhteisön sekä etenkin leväperäisen pahojen kyttien osuutta väsyneenä. Väsynyttä ei sen sijaan ole päähenkilö Harjunpään uupumuksen kuvaus.
– – hän oli väsynyt tappajiin ja murhapolttajiin ja raiskaajiin ja siihen että kammottavimpienkin tekojen takaa löytyi aina joku tavalla tai toisella rampa, inhimillisellä tyhmyydellä tai rakkaudettomuudella runneltu.
Rakkaudettomuudella runneltu – siinä se tuli, koko romaanin ydin. Päähenkilön lapsuudesta löytyy teemaan resonoivaa, nykyisyydestä myös. Käynnissä oleva rikostutkinta sisältää silkkaa rakkauspuuteasiaa yhdestä itsensä puukottajasta tirkisteltäviin naisiin ja Tipin elinpiiriin asti. Harjunpään suulla todetaan pessimistisesti, etteivät terapiat eivätkä lakikirjat tehoa alunalkuun vinoon vieneisiin voimiin.
Runnellun kuva
En muista, milloin ”syrjäytyneisyys” pesiytyi sanastoomme, mutta Harjunpää näyttää romaaneissaan syrjässä elävien tilanteita, tässä osassa rakkaudettomuutta ja kaltoinkohtelua kokeneen Tipin.
Tipi ei avannut vieläkään silmiään. Hän tunnusteli mitä hänen sisällään oli, mutta ei saanut siitä vielä selvää, ja niin hän jäi kuuntelemaan mitä päivä puhui.
Todellinen kerrontataito piilee siinä, että Tipin kammottavuus ja säälittävyys säväyttävät yhdessä. Huomaan olevani usein pelottavaa Tipiä symppaamassa, vaikka tunteet ja järki sanovat muuta. Hahmon päänsisäinen verbalisoidaan siten, että kipeän terävästi selviää henkilön ajattelu ja heiveröinen ote todellisuuteen, kuten tärkeiden asioiden nimeäminen, vaikkapa jalat (Pessi ja Mooses), puukko (Liekki) ja ihmiset (Vehnätukka, Silkkipeppu, Rusko). Selviävät lisäksi syyt, miksi Tipin maailma on järkkynyt ja mikä sen lopullisesti hajottaa.
Klassikkoainesta
Joensuu sai aikanaan tunnustusta, palkintoja sekä lukijoiden ja kriitikoiden kiitoksia. Hänen romaaneissaan viehättää todentuntuinen jännitys, inhimillisyys ja yhteiskunnallisuus. Jotenkin tulee ruotsalaisen Henning Mankellin Wallander-sarja mieleen.
Tutkin asiaa, koska kierosti ajattelin Joensuun vilkuilleen naapurin tyyliin. Jos jotain sellaista on ollut, sen on toisinpäin. Sattumoisin kummatkin kirjailijat syntyivät samana vuonna 1948. Mankellin Wallander-sarjan ensimmäisen osan suomennos ilmestyi vasta 1993 (ruotsiksi se julkaistiin 1991). Siis samana vuonna, kun Harjunpää ja rakkauden nälkä ilmestyi. Joensuun sarja käynnistyi 1976, ja Harjunpää-ruotsinnoksia ilmestyi jo vuodesta 1983. Joensuuta on käännetty kaikkiaan noin 20 kielelle.
Niin tai näin, Joensuun maailmanvalloitus jäi. Suomalaiset hän vakuutti siitä, että jännärit voivat olla Kirjallisuutta, sellaista, jossa koukuttavan juonen lisäksi käytetään kekseliästä kieltä ja kerrontaa sekä loihditaan samastuttavia henkilöitä. Ja vaikutetaan sanomalla, esimerkiksi tällaisella: rakkauteen kytkeytyvät vapaus ja vastuu – vaan väärinkäytettynä vakava vaara.
Sen sanottiin olevan hyvää, tavoittelemisen arvoista, kauneinta mitä elämässä on – mutta vaiettiin visusti siitä, että ne joiden haltuun rakkautta oli annettu olivat saaneet samalla salaisen valtuutuksen tappaa ne jotka rakkautta heiltä anelivat.
– –
Matti Yrjänä Joensuu
Harjunpää ja rakkauden nälkä
Otava 1993
romaani
313 sivua.
Ostin e-kirjan.
Kirjan saa lainattua Kirjojen Suomi -sivuston kirja-esittelystä, jonka videoklipissä poliisikirjailija Marko Kilpi keskustelee kirjasta toimittaja Nadja Nowakin kanssa.
Sarjan kirjablogijuttuihin pääset klikkaamalla.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 