Elämme mediasoitumisen aikaa. Näin väittävät tutkijat ja näin sen näen. Ei ole ohjelmaa tai verkko- tai printtilehteä, jossa ei olisi monta juttua muista medioista tai mediapersoonista. Lehdet eivät menesty ilman viihdeohjelma- tai elokuvatähtien haastatteluita, ja on niissä melko tasaisesti kirjailijoitakin haastateltavina. Television ajankohtaisohjelmat tai radio-ohjelmat eivät elä enää ilman Twitteriä tai Facebook- ja Instagram-yhteyttä. Perinteiset mediat liukuvat verkkoon, elävät sekä-että, ja nuoriso seuraa mediaa lähinnä netistä valikoiden ja silmäillen, ja kaikkea yhdistää sometus.
Media on mustekalamainen luikertelija, jonka lonkeroiden ulottuvuus ja kiemurtelu estävät näkemästä otuksen päätä, ehkä sillä ei sitä edes ole. En kuitenkaan edusta uhkakuvilla mässäilevää mediakäyttäjärotua vaan mediamyönteistä mahdollisuuskuluttajaa ja -kasvattajaa. Pääni selventämiseksi luin Ritva-Sini Merilammen terävän koonnin Mediakasvatuksen perusteet (Avain 2014).
Hienosti kirja kelaa mediahistoriaa sekä erilaisia suuntia ja näkökulmia mediakasvatukseen. Se on kooste mediakehityksestä ja mitä sen kanssa voi tehdä. Pohjavirta on pedagoginen ja osin didaktinenkin, mutta pettymyksen kirja tuottaa niille, jotka toivovat suoria opetusideoita. Minua miellyttää otteen katsauksenomaisuus, ja etenkin se, että sen lisäksi, että kirja käsittelee käsitteitä, teorioita ja suuntauksia, se haastaa ja on myös jotain mieltä. Merilampi ottaa kantaa ja esittää teesejä.
Merilampi on välillä kovin abstrakti ja kirjanoppinut, mutta hänen tekstinsä on silti sujuvaa ja selkeää. Kirjasta on moneksi, mutta tässä poimin lyhyesti pari käsitettä. Merisalo puhuu mediakielitaidosta ja esittelee mediakielitaidon portaat. Ne sisältävät kaiken hyvän ja kauniin, mitä pitää mediataitajan tulisi hallita – tapahtuu se minkä ikäisten kanssa tahansa kotona, koulussa, turuilla tai toreilla. Mediakielitaito on ymmärtämistä, soveltamista ja luomista vuorovaikutuksessa, konteksti käsittäen. Loppuun Merilampi heittää kunnon teesit ja päättää kirjansa uushumanismin ja mediasivistyksen strategian haasteeseen. Tavoitteena mediakielitaidossa on tiedon (ymmärtäminen), tunteen (elämys) ja tahdon (oma luovuus) yhdistyminen. Ei ole yhtä tietä eikä oikoteitä onneen, ja Merilampi päättääkin teoksensa kuvaavaan Herman Hesse -sitaattiin: ”Kuitenkin minun täytyy totella sisimpäni hämärää käskyä ja yrittää yhä uudelleen ja uudelleen. Tämä on se jousi joka pitää käynnissä pientä kelloani.”
Testaan hetkisen tieto-tunne-tahto -kolmiota viimeaikaisiin mediakokemuksiini. Niistä puuttuu nykyisin merkityksellisin aisti: näkö, visuaalisuus. Autoa ajaessa kuuntelen radiota, joten keskityn auditiiviseen puoleen ja etenkin laululyriikkaan (ymmärtäminen ja tunne). Kuuntelusta voi siirtyä kokemusten kirjaamiseen (onhan se tahdon ja oman luovuuden osuutta). Laululyriikasta ei voi toisaalta irrottaa musiikin osuutta, sillä se iskee vielä johonkin atavistisempaan kuin sanat: melodia, soitanta, tuotanto kulkee rinnalla, tukee tai painaa päälle ja aiheuttaa tunteita, joihin ei välttämättä yksin sanoilla ylletä. Pistän kuitenkin painoa sanoitukselle; laulu sanoineen on enemmän kuin yksi instrumentti, sillä siinä kiteytyy teema, sisältö ja sanoma.
Taannoisella ajoreissulla kaksi mukavuusalueeni ulkopuolelta soivaa laulua pysäytti, nuori nainen ja vanheneva mies tulkitsijoina. Suvi Isotalon laulu ja sanoitus korostuvat kappaleessa Yksi (Näin minusta tuli ihminen 2014), sillä soitanto on tarkoituksellisesti taustalla. Kokonaisuus on kansanlaulumaisen simppeliin popmelodiaan istutettu riipaiseva kurotus muiden yhteyteen. ”Se ei ois keltään pois, jos yksi muista ois. Ryhtyis kuoroon ihmisten, omaa ääntä laulaen.” Kertosäe on tunnemyllerrys eristyneisyydestä ja mahdollisuuksista murtaa se. Muussa sanoituksessa on kirkkaita kielikuvia, jotka avaavat puhujan tilannetta. Kappale päättyy hiipuvaan kuoro- ja yksinloilotukseen, mikä tarjoaa tulkintalisää: pystyykö pettynyt ja pelokas eristäytyjä rohkaistumaan ja uskomaan itsensä riittävyyteen?
Viime vuosina ja osin postuumisti Johnny Cash on aiheuttanut kylmiä väreitä vanhan miehen tulkintauskottavuudella, kaikki coveritkin kuulostavat juuri hänelle tehdyiltä. Tällä kertaa veret seisauttaa Cashin minimalistisesta voimasta poikkeava Pepe Willbergin uusin julkaisu Tällä kadulla (2014, sanat Timo Kiiskinen). Sovituksessa kaikki menee överiksi, tuloksena on patetiakertoimet ylittävä popsinfonia, jossa on kattava kokoelma 1960-1970 -lukujen sovitus- ja sävelkulkukliseitä. Nostalgiabiisirunoelmassa kuvaillaan elettyä elämää kokemuksen syvällä mutta kuulaalla rintaäänellä. Vaikka en jaa muistoja katumaisemista, uskon laulajan kaiken kaipuun, luopumisen ja elinvoiman. Sanat ja paisuvat sävelet toimivat yhdessä, vain yhdessä. Vaikuttava metelikokemus. (Aivan lopun kitarasoolo olisi kyllä voinut jäädä pois.)
Samaan postaukseen ympätyt mediakasvatuskirja ja biisikokemukset voivat tuntua kaukaa haetuilta, mutta sellaista on mediamoniäänisyys. Ja näin innostava tietokirja voi puskea soveltamaan teoriaa käytäntöön. Samaan aikaan Facebookissa on käynnissä haasteketju, jossa pyydetään listaamaan 10 merkitysbiisiä elämän varrelta, ne, jotka vaivatta ja miettimättä putkahtavat mieleen. Mitkä ne olisivat? Miksi juuri ne?
_ _
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 