On tunnustuksen aika. Olen heikkona pistäväsilmäisiin voimasankareihin. Kun jääpiikkikatseen takaa vielä heijastuvat järjen valo ja tilannetajun pilke, uskon tyypistä lähes kaiken. Jos lisäksi kaipparia seuraa vaaran tunne, melkein sallinkin kaiken. Näin toimii taitava draama: henkilö on monisärmäisyydessään uskottava ja vivahteikas. Itse tarina voi hiukan huojua, kunhan minut on metsästetty varmoin rooliottein päähenkilön saaliiksi.
Tällä erää puhun Ragnar Lodbrokista, myyttisestä viikingistä 800-luvulta. Tositietoja hänestä on vähän, HBO Nordic on keksinyt loput: Vikings (1. tuotantokausi, 9 osaa, 2013, ks. promo 2). Ragnar on ilmeinen sankari: utelias, rohkea seikkailija, älykäs taistelija, lemmekäs uros, lempeä isä ja toimissaan suhteellisen oikeudentuntoinen. Kun viikinkipaatin kapu on lisäksi kovin karismaattinen, öykkäröinnin ymmärtää asemaan kuuluvaksi.
Ragnarin nousua johtoasemaan avittavat ryöstöretket Englantiin ja estävät viikinkipomon epäsuosioon joutuminen. Rikka rokassa on kateutta kihisevä komistusveli. Juonessa on kuluneisuutta, mutta onneksi siinä on myös historialliseen aiheeseen liittyvää vakuuttavuutta ja tosipohjaa, vaikka henkilöt ovat täysin draaman ehdoilla kehiteltyjä. Parin linjaansa hakevan alkujakson jälkeen sarja alkaa luistaa kuin uudenmallinen viikinkivene Atlantin aalloilla.
Oslon Viikinkimuseon laiva Ragnarin vuosisadalta.
Viikingit ammentaa ammoisista ajoista, esikuvina selvästi fantasiafilmit Taru sormusten herrasta ja Game of Thrones. Sarjan tekijäjoukko on tehnyt aiemmin historiadraamoja, ja kokemus näkyy uskottavuutena ja huolellisuutena. Kuvaus on komeaa. Maisemat, ajankuva ja toiminta vangitaan tehokkaasti. Verisissä taisteluissa kirveet mäiskähtävät lihaan, joten osan aikaa saavat herkkäsisuksiset pitää silmät kiinni. Autenttisuutta haetaan ryvettyneisyydellä: kostyymit ja kuontalot sotkeutuvat ankarissa oloissa. Kieli hieman nyppii, kun englantia puhutaan niin vuonojen maassa kuin muuallakin. Toisinaan pakanaporukan ja engelsmannien kohtaamisessa käytetään outoa mokellusta, mutta sitten siitä muina miehinä luistetaan.
Tarinaan on upotettu viikinkisaagojen uskomuksia, ja Thorin sekä muiden jumalkumppaneiden rinnanelo kristinuskon kanssa on oivaltavasti osoitettu. Orjaksi kaapattu munkki on ikään kuin nykylänsi-ihmisen sijainen ja silminnäkijä soturikansan pakanamenoissa. Henkisyyden pohtiminen on sarjassa huomattavan toistuvaa ja jopa ristiriitaista. Vaikuttaa aika kunnianhimoiselta, miten sarjassa yritetään tallentaa viikinkitapoja ja uskontoa.
Ihmiskuva on sotaisan karski, joten mieshahmot hallitsevat. Ragnar on sarjan valovoimalähde, ja roolin näyttelijä on vaikuttavuudessaan nappivalinta (Travis Fimmel). Omituinen laivanrakentaja Floki (Gustaf Skarsgård) tuo joukkoon virkistävää vinksahtaneisuutta ja varsinainen kakkiainen Rollo-veljenä (Clive Standen) lisää särmää. Valitettavan yksi-ilmeiseksi jää valtataistelun vastapari (Gabriel Byrne). Muutama naistyyppi otetaan vaimeasti ukkojen uhon oheen, onneksi edes Ragnarin naissoturivaimo (Katheryn Winnick) saa jonkin verran äänivaltaa. Ylivertaisen siippansa varjoon hänet jätetään tasa-arvotaipumuksista huolimatta.
Historiallinen seikkailu on viihdytystä tällaiselle, jolle monenmoiset epookit maistuvat. Väkivaltaisuus on siedettävä osana aikaa ja tapahtunutta. On myös selittämättömiä seikkoja, jotka läpäisevät kriittisen, keski-ikäisen kurpan suojauksen: Ragnar virnistää hieman pää kallellaan vuononsiniset silmät rapaisissa kasvoissa kiiltäen. Niin, milloin se toinen tuotantokausi onkaan katsottavissa?
Ragnar (Travis Fimmel, Vikings 2013, kuva http://www.history.com/shows/vikings Photo Gredit Jonathan Hession)
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 