Avainsana-arkisto: Jari Olavi Hiltunen

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä 

Olen lukenut Harry Salmenniemen novelleja, joissa mitä vain voi tapahtua. Niin voi myös lapsiperheen kerrostaloasunnossa Keski-Suomessa, kun vaimo on viimeisillään raskaana ja esikoinen rapiat kaksivuotias. Joulu on tulossa, kun pienen Joel-pojan vointi romahtaa ja hänellä todetaan diabetes.

Harry Salmenniemen autofiktio Sydänhämärä (Siltala 2024) kuvaa paria hämärää vuodenvaihteen viikkoa, kun perhe kriisiytyy. Romaani on kerrassaan tehokas huolen, rakkauden ja väsymyksen tallenne.

Kirjailija voi valita tavan, miten kertoa kuormittavista asioista. Salmenniemi tekee sen fiktion ja kielen keinoin. Kiinnitän huomiota persoonavaihdoksiin minä-hän: kertojan on välillä siirryttävä hän-kerrontaan ehkä hakien kivun eräännytystä. Virkkeet nakuttavat sähkösanomatyyliin lyhytlauseisina, jolloin pisteestä tulee suosikkivälimerkki – iskevä, hätääntynyt, ankkuri. Hetkittäin kertojan tila on runo.

Meitä tarvitaan koko ajan.

Aamulla, päivällä, illalla ja myös yöllä.

Minua tarvitaan niin paljon, että sitä on vaikeata kestää.

Olisi hyvä olla välillä tarpeeton. Nyt minä olen: makaan pimeässä kuin sukka, jota kukaan ei pue jalkaansa.

Yö kutoo minua, pimeä.

Ei tämä edes ole pimeä.

Tämä on tumma hämärä.”

Romaanissa vaikutuksen tekee ennen kaikkea taito sanottaa huoli ja hätä, mikä kumpuaa rakkaudesta. Kertoja kantaa raskasta roolia, sillä hänen täytyy pitää huolta, suojella ja vakuuttaa muita tilanteessa, jossa hän itse tarvitsisi sitä kaikkea. Ehkä romaania voisi tarkastella isä-, aviomies- ja maskuliinisuuden mallien kannalta ja kannanottona, mutta annan tunteen puskea kaiken yli. Luen rakkausromaania ydinperheestä. 

Ehkä yksityiskohtaiset tapahtumakuvaukset ovat dialogeineen tarkkaa rekonstruktiota tapahtumista tai kuvauksia, mitä ehkä oli tai voi olla sairaalassa ja lapsen diabeteshoidon alussa. Yhtä kaikki: kirja kertoo kirjailijuuden välttämättömyydestä.

”Hän ei kehdannut sanoa, että oli kirjoittamassa. Hän ei kehdannut sanoa, että oli kirjoittamassa heistä, heidän katastrofaalisen intensiivisestä vuodenvaihteestaan. Hän ei kehdannut myöntää, että oli kirjoittamassa juuri tästä hetkestä ja viikoista, jotka he olivat viettäneet sairaalassa. Hän ei kehdannut myöntää, että istui hämärässä eteisessä ja kirjoitti siitä, millaista oli seistä hämärässä eteisessä. Hän ei kehdannut myöntää, että oli eksynyt syvälle heidän kaikkein sekavimpiin muistoihinsa.”

Kaaoksen keskellä kertoja samoaa aineistossaan. Kirjailijan on kirjoitettava, vaikka sitä ei vaimolle pysty tunnustamaan. Kiinnostavasti Helsingin Sanomissa oli juuri (10.3.2023) juttu, jossa autofiktioon ”joutuneet” läheiset kertovat, miltä tuntuu olla tunnistettava henkilö romaanissa. Haastatelluissa se ei aiheuttanut suurta mullistusta, joissain kyllä jonkinsortin ärtymystä. En lähde arvailemaan Salmenniemen perheen asioita, arvioin vain ulkopuolisena lukukokemusta: sain autenttisen oloisen kriisikuvauksen, paljaan tunnekokemuksen ja väsymyksen ruumiinavauksen.

Palaan vielä siihen, miten kirjailijat valitsevat kaunokirjallisuudessa tavan kuvata omakohtaisia kokemuksia. Luin Salmenniemen romaania ennen Jari Olavi Hiltusen tositapahtumiin pohjautuvaa kirjaa Teho-osasto (Aikamedia 2024), jossa kirjailijan tytär sairastuu hengenvaarallisesti. Kirjassa kuvataan tilannetta sairaalassa ja vanhempia lapsen kuolemanvaaran osallisina, ja myös kirjan isän kirjallisuustyö tulee esiin, samoin lapsen sairaalasängyn vierellä viipyminen – tiettyjä yhtymäkohtia Salmenniemen kirjaan siis löytyy. Hiltusen tyylikeinona on etäännytys: kriisi ja väsymys painavat tässäkin kirjassa, mutta kokonaisuus kerrotaan ohimenevien ulkopuolisten näkökulmista. Ymmärrän tyylikeinon, mutta silti etäännytys saa aikaan ohuen vaikutelman, vaikka tarkoitus on näyttää yksityisen perhekriisin laaja kosketus.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä, Siltala 2024, 124 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jari Olavi Hiltunen: Teho-osasto, Aikamedia 2024, 208 sivua. Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Jari Olavi Hiltunen: Romuluksen sielu

Jari O. Hiltunen paljastaa kirjansa Romuluksen sielu (Warelia 2020) nimen taustan. Se on peräisin Ciceron kirjasta Scipion unennäkö, siis ikuisen kaupungin perustajan sielu palaa aikojen pimeydestä alati yötaivaalle hehkumaan. Kyse on siis kiintotähdestä ja muista samankaltaisista – eli klassikkokirjoista.

”Tarinaniskentä ei ole muuttunut Romuluksen ajoista olennaisesti. Minäkin 2020-luvulle ehtinyt tarvitsin tarinoita aivan samalla tavalla kuin muinainen roomalainen. Todistin monen kunnon tarinan eläneen omaa elämäänsä, kuin leijan, joka nousi tuulten mukana korkeuksiin. Galaktisessa runousopissa ei korostunut aika, joka käytettiin klassikon valmisteluun. Enemmän vaikutti se, että teos oli päätetty ’suunnitella ikuisuutta varten’ – -.”

Hiltusen tietokirja esittelee kolmen kirjan tähtiryhmissä ikiloisteista, himmentymätöntä kirjallisuutta. Kolmikoiksi yhdistely on mainio idea, ja näitä ryppäitä on kirjassa viisi. Niiden kokoonpanot yllättävät, esimerkiksi ensimmäisessä kolmikossa hehkuvat ChurchillPlutarkhos ja Cicero, kolmannessa LinnaSteinbeck ja Aristoteles. Jokaisen kolmikon esittelyä edeltää huolella valittu sitaatti antiikin ajoilta. Se johdattelee kunkin kimppakivan perusteisiin.


Kovin paljon ei ilmesty yleistajuisia kirjallisuuskirjoja, siksi Hiltusen teos jo lähtökohtaisesti kiinnostaa. Kirjasta huokuu tiedonjano ja halu välittää tietoa, myös tietoa palveleva uteliaisuus sekä humanistisen sivistyksen arvostus. Kirjoittaja yhdistelee esseistisesti omia kirjailija- ja kirjavalintojaan ja havaintojaan runsaisiin taustatietoihin. Tiedon ja kommentoinnin tasapaino vaihtelee, ja Hiltusen pitkistä alaviitehuomioista syntyy ihan oma tarinalinjansa.

Virkistävää on, että antiikin tekstit tulevat tuoreenoloisesti tykö. Ja sallittakoon toisto: niistä paljastuu odottamatonta. Etenkin Churchillin kaunokirjallinen tuotanto Nobel-palkintoineen on ainakin minulle sopiva muistin virkistys, ja Väinö Linnasta Hiltunen onnistuu kaivelemaan kiinnostavasti piiloon jäänyttä proosaa. Joistain kirjailijoista kuten Kivestä Hiltunen kertaa tuttuja tietoja. Ja kovin on Hiltusen klassikkokimara äijävoittoinen, ainoana naisena (ja aikalaisklassikkona) tähtitaivaalle päätyy J. K. Rowling. Jokainen tietysti valitkoon klassikkokirjansa tavallaan – mutta onneksi edes Rowling.

wp-1583055663644.jpg


Hiltusen teksti etenee sujuvasti, ehkä tyylitietoisesti aiheeseen oikeassa suhteessa vanhakantaisesti, välillä jopa vanhahtavin sanavalinnoin. Ehkä tyyli on nimenomaa antiikkista esikuvaa kunnioittavaa. Tarkoitan sitä, että antiikin elämäkertojen mallin mukaisesti Hiltunen esittelee kohteittensa henkilöhistoriaa ja selostaa sitten valittujen teosten ydinsisältöjä. Teksti luistaa ajasta ja kirjailijasta toiseen yhteyksiä luoden, niin myös kirjoittajan tulkinnat, esimerkiksi:

”Kirjallisuuden tehtävänä voi olla lievittää terapeuttisesti sitä ahdistusta, jota vääryyksiä kokeva ihminen tuntee. Aisopoksen faabelit olivat tässä mielessä kuin suorasanaisen psykiatrin neuvokokoelma. Ne eivät romantisoineet luonnollista maailmaa, jossa monenlaiset vastoinkäymiset odottivat ihmispoloisia ja muita eliöitä. Sitä vastoin faabeleissa oli tarjolla aimo annos raakaa realismia, josta järkevä lukija saattoi oppia jotakin tulevaisuuden varalle.”


Tyylillisesti Romuluksen sielu tasapainottelee asiatyylisen tietopakettiproosan ja persoonallisen esitystavan välillä. Minun makuuni mukana on liikaa huutomerkkejä, mutta se on Hiltusta. Niin on sekin, ettei suuria näkyjä himmailla, siitä todistaa myös kirjan reipas alaotsikko: Galaktista runousoppia kosmologeille ja muille tähtien tarkkailijoille. Näin alkusanoissa:

”Lähdinpä tarkkailemaan kaunokirjallisia kiintotähtiä. Oliko niiden takana näkyvissä toinen, mahdollisesti kirkkaampi valonlähde, sellainen, josta valo olisi lähtenyt liikkeelle vuosisatoja tai tuhansia vuosia aikaisemmin? Syntyikö tällaisia kirjallisia ketjuja erittelemällä runousoppia kosmologeille ja muille tähtien tarkkailijoille? – – Heittäydyin matkalle tähtien taakse menneeseen aikaan ja kulttuuriin, menneiden viisaiden sanoihin.” 

Runousopista tai runousoppineista en tiedä, en myöskään kosmologeista, mutta muille tarkkailijoille Hiltusen kirja muistuttaa kirjallisen sivistyksemme alkujuurista ja niiden vaikutuksista sekä eri aikojen kirjailijoiden säteilystä toisiinsa. Siksipä Hiltusen koonti ilman muuta ansaitsee päivänvalon.

– –

Jari Olavi Hiltunen
Romuluksen sielu. Galaktista runousoppia kosmologeille ja muille tähtien tarkkailijoille
Warelia 2020
tietokirja
345 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja