Anne Vuori-Kemilän kolmas romaani Maahan viilletty raja (Karisto 2023) kertoo äidistä ja tyttärestä mutta samalla myös pohjoisten merenrantakaupunkien työläishistoriasta vuodesta 1907 vuoteen 1960. Yhdistelmä toimii ja saa eläytymään ankariin elinoloihin.
Romaanin alussa Reeta jää orvoksi huutolaiseksi, mutta lapsuus jätetään jäytämään ja viedään lukija nopeasti itsellisen nuoren naisen elämään. Reetan lemmenseikkailuista seuraa raskauksia, yhdestä niistä tytär Signe. Reeta antaa tytön kasvatiksi tytön isälle Toivolle ja tämän vaimolle Elmille mutta vaatii avioiduttuaan tytön takaisin. Äidin ja tyttären väliin viiltyy varhaisvuosien eron seurauksena raja, joka vaikuttaa Reetan Signen vartuttua ylittämättömältä. Signe alkaa elää omaa työläiselämäänsä ja karttaa Reetaa.
Reeta ja Signe vuorottelevat romaanissa minäkertojina, ja mukana on myös joitain kirjeitä. Näin pääsen tutustumaan kummankin päähenkilön ajattelu- ja toimintatapaan suhteessa toisiinsa ja muihin henkilöihin. Jääräpäisyys ja jyrkkyys näkyvät ulospäin, ja sisällä vellovat tunteet, joita ei siihen aikaan eikä siinä ympäristössä ääneen avattu. Kumpikin peittelee itseltään ja toisilta lapsuuden säröjä. Siitä sikiää rakastamisen vaikeus. Signe sanoittaa sen:
”Silti ei tämä minussa asetu – sisuksia nakertava huoli ja ajatusten takana kiertyvä pelko. Niin on menneisyys minuun merkkinsä jättänyt.”
•
Vuori-Kemilä tekee päähenkilöistään eläviä puutteineen ja pyrkimyksineen. Eivät elämä ja teot kerro heistä aina hyvää ja kaunista, mutta juuri siksi henkilöt vetävät puoleensa. Sivuhenkilöt vaikuttavat kokonaisuuteen suuresti, sillä heistä pääsen heijastelemaan päähenkilöiden vaikutuksia. Esimerkiksi kasvattivanhempien pidätelty rakkaus raastaa, ja ystävyys- ja rakkaussuhteiden hellät hetket ja kipeät kuprut koskettavat. En löydä kuvaukselle parempaa luonnehdintaa kuin elämänmakuinen.
Kronologiseen romaaniin poimitaan tiettyjä vuosia ja jätetään väliin aukkoja. Se antaa kerrontaan ilmaa. Kielen havainnollisuus miellyttää. Hienosti vaihtelevat pelkistetyt kuvaukset ja sujuva puhekielinen dialogi sekä sävykäs ilmaisu.
”Sillä tavoin surut kulkevat eri suuntiin ja toisin askelin; kiirehtien, hiipien, painavina, painottomina. Silti risteävät joissain kohdissa, silmien vilkaisussa, huokauksessa, hätäisessä sanassa. Osuvat päällekkäin ja samaan kohtaan, pudottavat kiven lammen syliin, kieppuvat kuivuneina lehtinä pihatien poikki ja tulvehtivat ojanreunan yli pirttiin ja kamariin. Palavat puiden latvoissa kasvojen soikioiksi.”
•
Naiset ovat viime vuosina nousseet sotakirjojen kärkeen, ja samaan joukkoon sopii kotirintaman Signe Kemistä. Kirja näyttää kaksinaismoralistisen ja sukupuolittuneen suhtautumisen saksalaisiin: miehet tekevät hyväksyttyjä afääreja mutta naisten suhteet saksalaisiin tuomitaan. Signe saa stigman ja äpärähäpeän – samalla hän luulee olevansa erilainen kuin aikanaan huoraleiman kokenut äitinsä: ”Muuta olen kuin synnyttäjäni, toinen ihminen ja täydellisesti toisenlainen.” Lukija sen sijaan näkee paljonkin yhtymäkohtia tyttären ja äidin kohtaloissa.
Puuteollisuus ja satamatyö olivat Kemissä ja Haukiputaalla elinehtoja, ja niistä Maahan viilletty raja kertoo sellaista, mitä en ole ennen lukenut. Pienipalkkaisiin lastaustöihin valitaan työntekijät nokkimisjärjestyksen mukaan, työmatka tehdään keikkuvalla paatilla ja laivan ahtaissa työoloissa pinotaan hengen uhalla raskaita lautoja – vakuuttavaa työn ja työläisyyden kuvausta. Ja näyttäytyyhän sekin, miten raskas työ vaatii raskaat huvit. Punaisesta Kemistä haistan työläisnaisten hien ja viinan katkun. Ja naisasia lävistää kerrontaa:
”’Missä ukot on?’ suhahdan Inkerille kysymyksen. ’Älä nyt hulluja puhu. Ei kai ne akkojen hommiin ala tai meikäläisten huonommille tienesteille. Ne on föörmanneja, täkmanneja, tarakantekijöitä tai vinssinkäyttäjiä. Ja tiivinä sellaset jotka ei kelpaa muuhun.’”
•
Maahan viilletty raja perustuu tosielämään, ja siitä kirjailijan taitavasti ilmaisemat täyteaineet tekevät kaunokirjallisuutta. Toistan vielä, että Anne Vuori-Kemilä saa henkilönsä ja historian elämään. Tarkka psykologinen ote vaatii seuraamaan Reetaa ja Signeä, myötäelämään ja liikuttumaan.
”Tuijotamme samaan suuntaan molemmat, ojaa joka puskee uomaansa ryteikköjen ja joutomaiden keskelle. Sellaisen maiseman läpi meidänkin olisi selviydyttävä.”
•
Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja, Karisto 2023, 332 sivua. Sain kirjan kirjailijalta.
Timo Parvelan viihdyttävät lastenkirjat saavat nyt bonuslisän, sillä Maukka ja Väykkä on ilmestynyt selkokielisenä versiona (selkomukautus Riikka Tuohimetsä, Avain 2018). Tämä kirja antaa uskoa lukemiseen lapselle, jolle suomen kieli tai sen lukeminen ei ole helppoa. Maukan ja Väykän tarinat viihdyttävät, ja eläinkaveruksien toilauksiin eläytyminen onnistuu.
Koulumaailman kuvaus menee romaaneissa helposti asetelmalliseksi. Huotarinen (Siltala 2018) tyylittelee reippaasti, joten ei huolta tavallisista asetelmista. Romaanissa tirkistellään opettajanhuoneeseen, mutta yhtä merkityksellistä on nykyteiniys tubetuksineen. Kiinnostavuus syntyy vinkeästä kerronnasta, jossa ajassa ja näkökulmissa liikutaan liukkaasti. Vetävää aikuisproosaa.
On tukuttain hyviä kirjoja, jotka eivät pääse esille valtamediassa. Taivas ilman reunoja (Karisto 2018) on yksi onnistuneista esikoisromaaneista, jonka kerronta on omaäänisen sujuvaa. Tapaan Vuori-Kemilän romaanin päähenkilön mielisairaalassa ja sitä ennen on tapahtunut jotain kohtalokasta, myös syrjäytymisvaaran paikkoja tulee paljon esille. Ei hätää, ei romaanissa aiheista huolimatta vain kieriskellä suomalaisankeudessa, sillä kuvausta raikastaa sanomisen ilo.
Dekkariksi Kauneussalonkia (Aula & co. 2018) sanotaan. On siinä murha. Kyllä sitä selvitetään ja sekoitetaan sen selvittämistä. Sitä tärkeämmäksi nousee kolumbialaisen yhteiskunnan kuvaus. Monen kerroksen väen epätasa-arvoinen asema ja sortohierarkiat näyttäytyvät karkeasti. Kirjan merkittävyyden kruunaa se, että se ei ole tavanomaisesti kerrottu, vaan tyyli ja näkökulma vaihtelee.
Jo ollaan joulukuun puolella, muttei Peter Sandströmin kirja Äiti marraskuu (S&S 2018) ole ajasta riippuvainen. Ei edes paikasta, vaikka Turussa ja Uudessakaarlepyyssä liikutaan. Kirjaa mainitaan pohdinnoiksi, ja saahan niin tehdä ja pohtia kirjan perheasioita – tai omiaan. Arvaamattoman kerronnan mestari saa taas yllättymään, mitä ja miten teemoja ja tilanteita voi verbaalisti kuljettaa.
Välillä tuntuu siltä, että Finlandia-palkinto leimaa kirjan: voittaja valitaan kirjamyynnin kassamagneetiksi, viis muusta. Viis siitä, sillä Jalosen Taivaanpallo (Otava 2018) loistaa kirjallisuuden vaikuttavuusvaloa. Se vie vieraaseen aikaan, paikkaan ja maailmankuvaan, se tekee sen todeksi ja eläväksi. Se saa ihastumaan ihmeestä: tämä matka tapahtuu kielellisesti.
Runokirjoista vinkkaan jouluun luontoa lähellä olevaa Olli Sinivaaran kokoelmaa Purkautuva satama (Teos 2018). Siinä tuntuu metsä, mutta koen myös kaupunkimaiseman. Runoissa on niukkuutta ja samalla voimakkaita tunnekuvia, jotka jäävät vaikuttamaan. Ehtaa runoa, ja silti pidän Sinivaaran ilmaisua myös rauhoittavan mutkattomana.
Minnan Canthin 175-juhlavuolsi koittaa ensi vuonna, mutta tänä syksynä avautui fiktionäkymä Canthin nuoruuteen ja avioliittoon, aikaan ennen mahtinaisen kirjallista uraa. Minna Rytisalo (Gummerus 2018) elävöittää heilahtelevan Minnan ja tasapainottavan aviomiehen yhteiselon. Romaanin lukemisesta kehkeytyy elämys, jossa fiktioon haluaa uskoa täysillä – ihan varmasti Minnalla ja Ferdinandilla oli tuollaista.
Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) esittelee niin kirjailija Mia Kankimäen matkailevaa itsen etsintää kuin myös kymmenen esikuvanaista renessanssista nykyaikaan. Kankimäen kirja on inspiroiva sekoitus matkakirjaa, tietoteosta ja autofiktiota. Kirjan innostavasta vaikutuksesta kertoo se, että se ratkaisi joulukuisen matkani suunnan: Firenzeen!
Kirjojen lopetukset innoittavat Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin esseilemään 30 erilaisesta romaanista loppuineen (WSOY 2018). Vaan ei juututa loppuihin, sillä kirjan alkupuolen dialogiesseiden ajatus virtaa ylipäänsä kirjoittamiseen ja kaunokirjalliseen kerrontaan. Maailmojen loput avaa kirjamaailmoja miellyttävän selkeästi – sisältö säihkyen. Ilahduttava kirjakirja!
Helsingissä valmistellaan suurlakkoa 1905. Jännitteitä on yhteiskuntaluokkien välillä, ja politiikkaan vaikuttavat myös itsenäistymispyrkimykset. Historiallinen todellisuus ei tunnu kirjassa vain kulissilta. Ja kun on ihmisistä kyse, mukana on monenlaisia jännitteitä. Niitä Tolonen kuvaa väreilevästi. Kiinnostavasti kirjan henkilöt eivät asetu tiettyyn lokeroon, ja romaanin rakkaustarina on sävykkäästi kuvattu.
Ei tarvitse olla taustaltaan lähioasukki, kun itsensä sellaiseksi tuntee Vallinkosken romaanin Pernossa. Tai se voisi toisaalta olla lähiö missä lie. Romaanin kasvukertomus sijoittuu oleellisesti ympäristöön, jossa elämisen ehdot pysyvät perheen ja ympäristön rajatuissa rajoissa. Niukkuutta jaetaan monin tavoin, ja silti romaani on kuvaukseltaan rikas. Syrjäytymisvaaratarinoinnin tyylin taituruus voittaa rankkuuden.
Vasantolan romaanin rakenne palastelee lähihistoriaa ja poukkaa lopussa vielä tulevaisuuteen. Se pitää jännitettä hyvin yllä sukuromaanissa, jossa on paljon vanhaa, sinistä jne. Pohjalaisen suvun sisäiset kapelut kohtaavat yhteiskunnan muutokset. Yksi pysyy pohjalaisproosassa: vanhat naiset hallitsevat mikrohistoriaa. Ja hyvä niin.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 