Elin Willows: Sisämaa

Olen lukenut jo useita tänä vuonna ilmestyneitä hyviä esikoisromaaneja (Sokeisto, Taivas ilman reunoja, En palaa takaisin koskaan, luulen), jotka ovat varmoja ja jänteviä. Tartun seuraavaan vailla ennakkotietoja tai -luuloja: Elin Willowsin romaani Sisämaa (Teos 2018).

Mitäpä tätä pidättelemään. Sisämaa on tiivis, hillitty ja hallittu kokonaisuus. Siinä väreilee outous, mikä saa minut toistuvasti hämmennyksen valtaan. Se on kiinnostavaa.

Tapahtumattomuus on jopa päälleliimattua ja kirjan nimi silkkaa metaforaa. Nyt on romaani tyystin mielen tyhjyyden tyyssijoilla, sen sisäalamaissa. Tykkäänkö vai en? Välillä kovasti, välillä – en tiedä. Monesti esikoinen on (ehkä omakohtaisuutta liippaavasti) nuoren ihmisen kehityksen kuvaaja. No niin on nytkin, kuulostaen omaperäiseltä tunturi-bluesilta.

Juonen seisahtuneisuus, tarinan kipeys ja kerronnan eleettömyys paketoidaan tiiviiksi kasvukertomukseksi, jossa lopussa seuraa käänne. Kirjan lähtökohta on se, että nuori nainen muuttaa Lappiin poikaystävän luo, mutta jo matkan alkajaisiksi tulee ero. Nainen jää kuitenkin vuosiksi pohjoiseen, tekee töitä kaupassa ja elää hatarin sitein pienessä yhteisössä. On kuin minäkertoja pakottaisi itsensä ihmiskokeeseen.

Juu juu, kyllä kertoja kärsii erosta, yksinäisyydestä, erillisyydestä, sulkeutuneisuudesta, tavoitteettomuudesta ja ajautumisesta. Masennus jumiuttaa. Selityksiä siihen ja siitä tihkuu välillisesti tai välittömästi, esimerkiksi näin:

”Aurinko on palannut talvievakosta. Pimeät päivät ovat vallinneet monta kuukautta, aurinkotunnit menevät minulta ohi kun olen töissä. Siihen tottuu, mutta auringon paluu kiehtoo silti yhtä paljon joka vuosi. Minulle pimeys on turvallisuutta. Lämmin syleily. Pidän auringosta mutta en tarvitse sitä.”

Tai näin:

”Tahtoisin muistaa tunteita. Kuten sen miten jokin tekee kipeää, miltä tuntuu yllättyä iloisesti, millaista on kova väsymys hauskanpidon jälkeen. En kuitenkaan muista, en tunne.”

Kerronta ei kikkaile, silti saa olla tarkkana kiertelyn, kiertojen ja kronologiaa pienesti rikkovien kohtien kanssa. Teksti vetää selittämättömästi, sillä hämmennyksissäni siitä, mistä on kyse, luen sivu sivun perään kirjan loppuun. En opi tuntemaan kertojaa, en tiedä, kuka hän on ollut – ja nyt kerronta-aikana hän ei edes itse tunne itseään.

Sisämaa on yhden välivaiheen kuvaus, joka päättynee: ”En kaipaa pois, en vain halua olla täällä enää.” Sellaisen vaiheen, jonka kertojan oli pakko elää ennen kuin hän pääsee eteenpäin. Minä pääsin kirjan loppuun ja pureksin sitä yhä.

– –

Elin Willows
Sisämaa
suomentanut Raija Rintamäki
Teos 2018
191 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita Sisämaassa kävijöitä mm. Hemuli, Luikuisa ja Marika.

P.S. Pajtim Statovici suositteli Sisämaata Turun kirjamessujen kirjabloggaajien paneelissa. Kirjabloggaajien suosituskirjoja siellä olivat Minna Rytisalon Rouva C., Magdalena Hain Kolmas sisar, Olli Jalosen Taivaanpallo ja Maggie Nelsonin Argonautit.