Avainsana-arkisto: Johanna Laitila

Johanna Laitilan romaani Synty (Otava 2020) hengittää vallankumouksen ilmaa. Se kertoo lähinnä muutamista viikoista elo-syyskuussa 2017 Helsingin Hakaniemessä suljetuissa huoneissa mutta muutaman kerran myös tapahtumista viitisen vuotta aiemmin. Historia humisee taustalla, silti varsinainen kumu kuuluu kirjan henkilöiden identiteeteistä ja suhteista.

Romaanin päähenkilö on saksan kielen kääntäjä Aleksanteri, joka tutustuu naapuriin piilotettuun venäläiseen Uljaan. Naapuri Rovio suostuttelee Aleksanterin pitämään seuraa Uljalle, ja heidän välilleen syntyy outo tunnekylläinen vetovoima, joka tunkee seinien läpi ja tuntuu myös kohtaamisissa.

”Uljan silmät olivat tumman, syvän ruskeat, lukinsilmät, jotka yleensä olivat vetäytyneet hänen sisäänsä piiloon vaanimaan. Mutta nyt kahdeksanjalkaiset olivat nähneet minut ja seisoivat aivan siinä pinnalla, kolonsa suulla, etujalat hyökkäysasennossa.”

Laitisen kerronnan omaperäisyys syntyy häpeämättömän rönsyävästä kuvailusta, jossa ei aisteja säästellä. Synty-romaani hekumoi groteskiudella kuten kärpäsensiivestä pikkupojan hampaanvälissä. Kärpästen lisäksi muun muassa muurahaiset ja rotat lisäävät tunnelmatehoja. Uskon väkevän tyylin voittavan toisia puolelleen ja toisia pitävän loitolla. Minä arvostan Laitilaa oman kerrontatiensä kulkijana mutta silti kompastelen kuvausvyöryyn, ja siksi lukurupeama ottaa välillä voimille.

•

Nyt poikkeuksellisesti teen juonipaljastuksia, joten niitä kavahtavat lopettakoot lukemisen tähän. Romaanilla on hitunen tosipohjaa, sillä Ulja on vallankumousvalmistelujaan Helsingissä piilotteleva Lenin. Hän todellisuudessakin majaili Kustaa Rovion luona. Rovio perheineen lainataan romaaniin tosielämästä, ja marraskuussa saimme lukea myös Helsingin Sanomista (29.11.2020), että Rovio teloitettiin myöhemmin Stalinin puhdistuksissa.

Leninin hahmo lisää romaaniin kihelmöintiä, koska tiedämme, mitä tuleman piti. Sen sijaan Aleksanterin salaperäinen, kompleksinen henkilö aiheuttaa hämmennystä. Hänellä on naisystävä, mutta suhteessa on jotain luokseen päästämätöntä. Välillä juoni pomppaa raskaana olevaan Sonjaan, enkä aluksi ymmärrä yhteyttä. Ja kun ymmärrän, yhdistyvät langat sykeröstä toiseen: romaani käsittelee myös sukupuoli-identiteettiä, totutusta poikkeavuutta ja sitä seuraavaa pakoilua. Toiseuden teemoja oli myös Laitilan esikoisromaanissa Lilium regale. Ajattelen kylläkin, että ehkä lukija kaipaisi Synnyssä kuvattuun hämäryyteen hieman lisää valoa.

Yhtä kaikki, kirjassa on hienoja paljastuksen hetkiä eristäytymisen tunteesta. Päätän siis juttuni kirjan sanoihin, näinä eristyksen aikoina:

”Jos oli tarpeeksi pitkään yksin, lakkasiko aika olemasta, lakkasiko ihminen itse olemasta? Mikä on pienin mahdollinen kosketus itsensä ulkopuoliseen maailmaan, joka tekee ihmisestä toden? Kuinka kauas ulkopuolelle on mentävä, ulos kielestä ja kosketuksesta, ajan rajoista, jotta luiskahtaa todellisuuden ja muistin rajojen tuolle puolelle eikä enää ole?”

•

Johanna Laitila

Synty

Otava 2020

romaani

250 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Synty on Runeberg-palkinnon esilistalla.

Blogeissa mm. Elämä ja mielipiteet, Kirjakaapin kummitus ja Toisinkoinen kirjallisuupalkinto.

Johanna Laitilan esikoisromaani on saanut nimensä kuningasliljasta, Lilium Regalesta (Gummerus 2019). Kukan valoon katsova uljaus ja siitepölyrunsaus symboloi miehisestä nimestään huolimatta naiselämää, jossa on paljon katseilta kätkettyä.

”Non syämmen hikeä nuot kyynelheet”

Kirja alkaa ja loppuu vanhasta Elsestä vuonna 2018, siinä välissä kuvastuu nuoren Elsen elämä sodan loppuvuosista 1950-luvun alkuun. Oleellista on pohjoinen ympäristö. Ensin Elsen lapsuudenperhe – se, mitä siitä on jäljellä – käväisee Ruotsin puolella Lapin sotaa paossa Rosendahlien ymmärtäväisessä perheessä, josta Else löytää sielunsiskon, Ingan. Pääosa tarinaa sijoittuu kuitenkin kotiseudulle, Lapin pienelle paikkakunnalle. Siellä jo aikuinen Else päätyy Hurtigin kirjakauppiasrouvan piiaksi. Se muuttaa kaiken.

Elsen perhettä hallitsee ensin lempeä isä, sittemmin pelottava Urho-eno, ja perheen naiset joko haipuvat (äiti) tai taipuvat (mummo). Romaani on raskautettu kaipuulla, kuolemilla, mielenterveysongelmilla ja peloilla, mutta se on niiden lisäksi myös aistillisen vahva veisu elinvoimalle, halulle ja rakkaudelle.

”L lillui lauhkeana Elsen kielellä.”

Romaanissa on runsaasti aiheita kuolemasta, rakkaudesta ja ihmiselosta, ajasta ja paikasta, mutta pysähdyn yhteen pääasioista, kieleen.

”Elsa piti Ingan sanoja kielensä alla kuin sokeripalaa ja antoi sulaa sinne, ahnehti niitä nälkäisenä, kuin olisi kuollut ilman niitä. Ennen Ingaa roikkui hänen kielensä menneisyyden helmoissa. Hänen kielensä oli täynnä jälkiä, sanojen sammioita, joista osa oli märkiviä rakkuloita, osa kielen poikki risteileviä arpia, joista piirtyi kotiin vievä kartta. Isän sanat olivat hänen kielessään kuin sisälmykset kalassa, siemenet mustikassa tai munasarjat hänen vatsanpeitteidensä alla. Sana sanalta Inga oli lähempänä häntä, ja heidän kielestään tuli uusia teitä, veren reittejä.”

Sitaatin valitsin siksi, että siitä tursuaa romaanille olennaista. Hienosti siinä ilmaistaan puheen ja kirjallisen kielen merkitys ihmisten ja tunteiden yhdistäjänä. Kun Else imee Ingalta ruotsia ja Inga Elseltä suomea, muuttuu kokemus ruumiilliseksi vastavuoroisuudeksi.

Lisäksi katkelmasta välittyy romaanissa viljeltyä symboliikkaa. Etenkin veri on merkittävässä roolissa. Harvoin olen lukenut esimerkiksi niin väkeviä kuukautistilanteita kuin tästä romaanista.

Elisen erilaiset rakkauskokemukset eroavat kielellisesti toisistaan, mikä on hieno ratkaisu. Rakastavaisten kohtaamisista välittyy väkevä vetovoima. (Mieli tekisi tempaista sitä havainnollistava sitaatti, mutta haluan jättää kirjan lukijoille mahdollisimman paljon omia löytöjä.)

”He vaihtoivat sanojaan, ojentelivat niitä toisilleen kuin runoja tai hirven sisäelimiä.”

Joten sitten kielestä lisää. Välillä tuntuu kuin kuvaus humaltuisi itsestään, yksi irtositaatti tähdentäköön väitettäni:

”Luiseva aurinko lipui taivaalla pilviverkon alla, ja ruoho alkoi kohota maan saumoista.”

Heilun kahtaalle. Toisaalta kuvallinen kielenkäyttö ihastuttaa, toisaalta vetäisen siitä överit. Toisaalta kielikoreus nimenomaa valaisee muilta pimitettyjä tilanteita kuten pelkoa tai kiellettyä rakkautta, toisaalta se ylikorostaa kohtalokkuutta. Ja toisaalta lapinmurteinen värikäs dialogi vakuuttaa minut, koska siinä pohjoinen taikatunnelma hakee paikkaansa karuuden ja karkeuden välistä. Vaihteluväli heiluu monin kohdin äärestä toiseen: toisaalla ovat Urho-enon #metoo-irvokkuudet, toisaalla Södergranin ja Hellaakosken kiihottaviksi värisevät runosäkeet.

Ja pakko on palata vielä symboliikkaan. Alun huikea hirvifantasianäky vetää minua puoleensa kuin renessanssimaalaus, sitten loitonnun sen symbolitiheydestä, ja kun komeat hirvinäyt toistuvat, ne vetoavat taas minuun, ja toisaalta kaipaan väliin lepotaukoja, tavallisia arjen hetkiä.

”Naisen sielunmutkassa nytkähti.”

Johanna Laitilan romaanille varmasti moni löytää vertailuksi Minna Rytisalon Lempi-romaanin. Yhdistäviä asioita on paljon: Lapin maisemat, sota-ajan läheisyys, kohtalokas rakkaus pahantahtoisen henkilön väliintuloineen ja aistillinen kielenkäyttö. Rytisalon kerrontaratkaisu sinuttelutyyleineen ja vaihtuvine kertojineen jää pitkäksi aikaa mieleen. Laitilan kerrontatapa tuntuu tunnekylläisen varmalta, vaan en ole varma sen kestovaikutuksista. Toistan: välillä vetäisen siitä överit, mikä miinustaa kirjaelämystä, mutta kirjassa on kohtia, joihin tunne vetoa.

Laitila kuvaa rakkautta, joka ei kestä päivänvaloa toisin kuin vaikkapa vuonna 2018, mikä hyvin kirjassa konkretisoituu ja lisää tunnelmaa menetetyistä rakkausmahdollisuuksista. Vaikka itse häälyn kirjakokemuksessani kahtaalle, uskon, että verevän kuvailun ystäville Lilium Regale on ehta elämys.

– –

Johanna Laitila
Lilium Regale
Gummerus 2019
romaani
350 sivua.
Sain kustantajalta oikolukemattoman ennakkokappaleen.