Elizabeth Stroutin romaanien fani palkitaan kaikin tavoin Kristiina Rikmanin uutuuskäännöksessä Haluan kuulla kaiken (Tammi 2026). Siinä Stroutin eri kirjojen henkilöt tapaavat toisiaan: yhdeksänkymppinen Olive Kitteridge kertoo tarinoita ja kantaa huolta ystävästään (kirjan äiti romaanista Pikkukaupungin tyttö), Lucy Barton -romaanien Lucy ja William kohtaavat Mainessa Burgessin poikien Bobin, jonka Jim-veljelläkin on roolinsa kokonaisuudessa.
Ihan herkultahan tällainen henkilökoonti vaikuttaa.Tuntuu siltä, kun saisi kuulla kuulumisia omista kaukaisista sukulaisista. Siksi jutustelu henkilöiden kesken muista henkilöistä (tekisi mieli käyttää sanaa ihmisistä) vetää puoleensa niin kuin juorut puolitutuista tekevät.
●
Romaanin alku kenties tuntuu hieman kömpelöltä, kun kirjan kertoja kertaa ja selittelee tuodessaan henkilöitä yhteen. Myös kerrontatapa vaikuttaa jopa naiivilta ja yksinkertaistetulta. Keskusteluiden tokaisut ”voi”, ”tiedän”, ”ihanko totta” ovat täytettä, keskustelukaavoja. Mutta vuoropuheluiden ja kerrotun (vähintään) salaviisaus aukenee edetessään.
Juonen runko muodostuu Bob Burgessin ja Lucy Bartonin kävelykeskusteluista ja heidän ystävyytensä sävyvaihteluista. Lisäksi Bob tuo Lucyn ja Oliven yhteen; Olive kertoo tarinoita kirjailijalle. Myös muita jutustelupareja kirjaan mahtuu, ja siten muodostuvat runsas henkilökirjo ja henkilöiden väliset verkostot. Ja tarkoitus:
Olive nauroi. Hän nauroi ihan oikeasti. ”Lucy Barton, ei niissä sinunkaan tarinoissasi – jos minä mitään ymmärrän – ollut kovin paljon jutun juurta. Hyvä on, saattoi niissä olla jotain pientä. En minä tiedä mikä tämän tarinan sanoma on!”
”Ihmiset”, Lucy sanoi hiljaa ja nojasi sohvan selkämykseen. ”Ihmiset ja heidän elämänsä. Siinä kaikki.”
”Tismalleen.” Olive nyökkäsi.
●
Bob on keskushenkilö, jonka kautta romaanin ihmissuhteet virtaavat. Romaaniin kuuluu myös murhajuoni, jossa Bob on syytetyn asianajajana. Kaikki tämä johtaa siihen, mihin hitaat, viivyttelevät kohtaamiset kirjassa johtavat: ”Rakkaus on rakkautta.” Eli se voi kohdistua ystävään, valittuun kumppaniin tai perheenjäseniin.
Ei, kaikessa yksikertaisuudessaan ei ole kyse sokerikuorrutuksesta, sillä mainelaiset tai sinne muuttaneet eivät ryöstöviljele iloveyoutaan. Koen Stroutin käsittelytavan syvän inhimillisenä hitaana kypsymisenä.
Romaani etenkin pureutuu jokaisen pohjimmaiseen yksinäisyyteen, ja se kirpaisee. Isoja termoja ovat myös vilpittömän kuuntelemisen taidon vähyys ja merkitys sekä tahto toiseen ihmiseen sitoutumiseen. Se ei ohita, miten jokaisessa on ärsyttävyytensä ja ristiriitansa.
●
Ihan kuin Stout tekisi synteesia tuoden henkilönsä yhteen ja tarkkailemansa ihmisyyden moninaisesti tähän romaaniin. Lucy näyttytyy kirjalijana, joka on ikään kuin kirjoittanut Stroutin kirjoja, ja romaanin kertoja kaikkitietävänä kommentoi ja johdattelee lukijaa. Selkeää novellistista rakennetta ei tällä kertaa ole, vaikkakin kertoja hyppää henkilöstä toiseen.
Romaani sijoittuu aikaan koronan jälkeen ja USA:n poliittiseen kahtiajakautumiseen omine kuplineen. Jälkimmäisen se tekee tyylikkäästi kytkien railon kuuntelun teemaan. Haluan kuulla kaiken tuo esille monen henkilön vaikean taustan ja vaikeudet suhteissa vanhempiin: voi olla rakkautta mutta on tavallista, etteivät perheenjäsenet kuitenkaan pidä toisistaan.
Perusta kuitenkin kirjaan tulee siitä, miten vähän tunnemme toisiamme, yleensä vain pinnan, koska omassa itsetuntemuksessakin on jokaisella isot aukot. Niinpä tällaisia asioita lähestyvät keskustelut Stroutin tapaan saavat ihoni kananlihalle. Vaikutun perimmäisten kysymysten käsittelystä maanläheisen yksinkertaisesti ja osana henkilöiden kohtaamista.
●
Elizabeth Strout: Haluan kuulla kaiken, suomentanut Kristiina Rikman, Tammi 2026, 333 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tämä on kirja-arvio, ei mainos.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 