Olen aika musiikkisivistymätön, mutta jatkan kasvatusprojektiani ja käyn pari kertaa vuodessa oopperassa tai klassisen musiikin konserteissa. Oopperoiden kanssa minulla on ollut ongelmia: jos musiikki miellyttää, libretto on kiusallisen kauhea, ja jos libretto on mielenkiintoinen, musiikki riipii. Vähitellen olen alkanut hellittää ymmärrysnyörejä ja hyväksynyt sen, että oopperan juoni olkoon täyttä huttua, eli menen esitykseen paatos ja elämys edellä.
Jouluinen opperatalo 18.12.2015
Jules Massinet’n ooppera Thaïs esitettiin ensimmäisen kerran 1894. Libretto perustuu Anatole Francen 1890 ilmestyneeseen romaaniin. Tiivistetysti tarinassa munkki Athanaës haluaa käännyttää kurtisaani Thaïsin jumalauskoon, onnistuu siinä, mutta kun Thaïs hehkuu pelastustaan, Athanaës luopuu uskostaan maallisen rakkauden korvennuksen vuoksi.
Välillä libreton seuraaminen on kivuliaan kiusallista. Athanaës on puistattava fanaatikko, vaikka lähes ensi hetkistä voi päätellä, että sananjulistus on sublimaatiota tukahdetulle himolle. Heittäkää vain minua kivillä, mutta tulkitsen ajantasaisesta vinkkelistä niin, että fundamentalistien yksisilmäisyys on juuri tuollaista: hurahtamisen takana on omia pakkomielteitä, jotka painetaan näköalattomaan pauhuun ja yhden asian puskemiseen. Silloin unohtuu se, että elämä ei ole joko-tai vaan sekä-että.
Juonessa on useita hämmentäviä kohtia, sen lisäksi se kummasti ulottaa koskettamaan. Kuuluisan ”Meditation de Thaïs” -kohdan herkkä taite on hieno. Samoin Thaïsin itsetutkiskelukohtaus, jossa kilpailtu kurtisaani pohtii katoavaa kauneutta ja rakkaudetonta tyhjyyttä, pistää suojusten läpi. Ja pääparin kohtaamisissa on imua ja lopussa on ristiriidan ratkaisematonta voimaa ja… Elämyksiä – kyllä!
Pukuloiston silmäkarkki maistuu, jotkut näyttämökuvat miellyttävät myös. Visuaalisuus on art deco -tyylistä, värikästä ja koristeellista. Upeimmillaan ylöspano on juhlissa, jossa Thaïs leuhuttaa siipiasussaan. Kun ensimmäisen näytöksen lopussa Thaïs levittää kätensä ja käsivarsien kultasulat leviävät, katsomossa huokailtiin ja jokunen hihkuntakin kuului.
Yleisö oli poikkeuksellisen villinä. Väliaplodeja sateli ja lopun kumarruskimarassa sali kaikui kiitostaputuksista ja hurrauksista. Eikä syyttä. Tommi Hakala munkkina helli sävykkäällä baritonilla, ja Veronica Dzhioeva Thaïsina lämpeni ja hehkui esityksen edetessä. Mika Pohjosen tenori soi myös hienosti. Minulle hän tarjosi tahatonta hupia kiitäen lavalla lentokonemaisin liikkein, mutta se on ohjauksen ongelma, ei Pohjosen. Kuoro ja orkesteri toimivat korvia hivellen. Thaïsin musiikki kaikkiaan on romanttista, melodista ja sävykästä – tällaiselle noviisioopperakävijälle sopivan helppoa ja välillä oikein kohottavaa.
Jotkut ohjausratkaisut mietityttivät minua, samoin pienet lavastusyksityiskohdat. Miksi komea buduaari oli suunniteltu niin, että se ei kokonaan näkynyt joka suuntaan? Miksi autiomaassa nökotti joukko ryvettyneitä miehiä teatteri-istuimissa? Mutinastani viis. Oopperan koreus ja komeus puri tällä kertaa viihdyttäen ja jopa koskettaen. Ihana ilta!
Väliaika: oopperanautiskelijat iltaikkunaan heijastuen.
– – –
Suomen kansallisooppera
Thaïs
Produktion ensi-ilta 2013, nyt vuodenvaihteessa muutama uusintaesitys
Musiiki: Jules Massenet
Ohjaus: Nicola Rabb
Lavastus ja puvut: Johan Engels
Kansallisoopperan mainosvideo on tehty vuoden 2013 ensi-iltaa ajatellen (eri solistit), mutta tunnelmaan siitä pääsee.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 