Avainsana-arkisto: Soili Pohjalainen

Soili Pohjalainen: Ihon alla

Olen lukenut Soili Pohjalaiselta romaanit Käyttövehkeitä ja Valuvika. Mieleeni on jäänyt liukas kielenkäyttö sekä taito liu’uttaa huumoria arjen sattumuksiin ja kipeisiin ihmissuhteisiin. Kyllä samoin sanoin voi kuvailla myös uutta romaania Ihon alla (Atena 2022), vaikka siinä upotaan aiempaa ahdistavimpiin aiheisiin.

Romaanin minäkertoja on äiti, jonka Aino-tytär alkaa esimurrosiässä oireilla rankasti: tyttö käyttäytyy holtittomasti ja viiltelee, usein niin, että viime hetkillä ambulanssi kiidättää hänet sairaalaan tikattavaksi.

”Ensi tulivat verinaarmut käsivarsiin. Minä olin hirvittävän kauhuisani, vaikka se oli ihan pientä, vasta alkua. sitten tulivat hiuspinnit, teroittimet, mattoveitset ja lopulta sheiverin terät. Käytettyjä, verisiä teriä löytyi lattialta, vaatekaapin hyllyiltä ja repuista. Alkoi ilmestyä paljon verisiä lakanoita, pyyhkeitä ja puseroita.”

Vanhemmat ovat jatkuvassa hälytystilassa, mikä vaikuttaa kaikkiin elämänalueisiin. Parisuhde häilyy taustalla täynnään purkamattomia paineita, ja aikuisten identiteetti hämärtyy, kun kaikki keskittyy Ainon vointiin ja tarkkailuun. Kaikki käyvät terapiassa, kaikki ovat vereslihalla.

Väkevä romaani on kuvauksena vanhemmuudesta, vanhemman rakkaudesta lapseen ja siihen yhdistyvään jatkuvaan hengenhätään. Minuun tekee vaikutuksen, miten minäkertoja vyöryttää tuntemuksiaan äitinä: huonouden tunteiden ja rakkauden sekamelskaa, päivittäistä selviytymistä, hermojen hallintaa ja hermojen menettämistä. 

”Terapeuttini sanoi, että tämä on Ainon taistelu. Ei ole. Tämä on myös minun taisteluni.”

Kuvaus ei kaunistele, ei kauhistele vaan toteaa terävästi asiantilat. Romaanissa on paljon huomioita lastensuojelusta ja katkonaisista hoitosuhteista. Arvoon arvaamattomaan nousevat ammattilaisten harvat auttavat sanat.

Lasten ja nuorten vakavat psyykkiset ongelmat ovat tavallisia mutta eivät kovin yleisiä aikuisten romaaneissa. Siksi on tärkeää avata perhetilanteita. Ongelmat iskevät eivätkä valikoi tai armahda: tällainen on tavallinen perhe, jossa ei ole väkivaltaa eikä alkoholiongelmia ja jossa riittää välittämistä ja sitoutumista.

Mutaa myöten ei tyttären diagnooseja kaivella, ei koulukiusaamista eikä muitakaan laukaisevia tekijöitä. Näkökulmana on äidin kokemus, jossa tunneskaala liukuu tiikeriäidin puolustusreaktioista tilanneturhautumiseen ja pelkoon. Mutta on myös pieniä, hyviä hetkiä ja muistoja; on lapsen ainutlaatuisuus ja ääretön tärkeys.

”Laukaiseva tekijä. Aino on oppinut terapiakieltä. Se on kertonut olevansa tunnehaavoittuva. Minua on jäänyt vaivaamaan yhden hoitajan sanat Ainon ihottomuudesta. Se on niin satuttava mielikuva: kauttaaltaan nyljetty, vereslihalla oleva ihminen.”

Pohjalainen on vahvimmillaan tunteiden verbalisoinnissa ja arkitilanteiden väläyttäjänä. Ja kyllä, kaiken kauheuden keskellä vilahtaa lämpöä ja tilannekomiikkaa.

Kirjan lievetekstit viittaavat aiheen henkilökohtaisuuteen. Sen tekstistä aistii, mutta kokonaisuus puoltaa paikkaansa romaanina. Ihon alla osoittaa kaikkien vaikeiden vaiheiden kautta todeksi sen, että toivoa on, kauhuvuodet täytyy elää, sekin on elämää, ja kannattaa uskoa muutokseen – ja rakastaa.

Soili Pohjalainen: Ihon alla, Atena 2022, 298 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Soili Pohjalainen: Valuvika

Soili Pohjalaisen esikoisromaani Käyttövehkeitä ilahdutti ilmestyessään sanomisen taidolla. Ilmaisuterä ei ole tylstynyt toisessa romaanissa Valuvika (Atena 2019).

Esikoinen oli kehityskertomus, niin tämä uutuuskin, ja myös tässä ollaan kovin automerkkitietoisia, se pikanttina yksityiskohtana mainittakoon. Valuvian minäkertoja – nuorehko nainen – elää taitekohtaa ammatillisessa mielessä ja parisuhteessa. Teemaksi loksahtaa tietoisuus oman lenkin osasta sukupolvien ketjussa, myös vanhemmuuden vaikeus on tärkeä teema. Teemat eivät pukeudu juhla-asuun vaan arkisesti, inhimillisen vajavaisesti:

   ”Käännän pääni taivaalle. Yritän tavoittaa sitä tunnetta, joka tulee kun katsoo tähtitaivasta oikein huolella. Että minä olen helvetin pieni, ja se on hyvä. Etten minä voi millekään juuri mitään.
   Sitä tunnetta ei tule. Tunnen vain ilman, joka kulkee pehmeästi keuhkoihin ja keuhkoista ulos, niin kuin silittäisi minua toppatakin alta.”

Juonen pelkistän: minäkertoja-Maria karkaa Espoosta Pohjois-Karjalaan vanhan äidinisän luo. Maalaisoriginelli Arttu-vaari valtaa tapahtumat, joiden kyljessä hiertävät Marian avioliitto ja äitisuhde. Vähitellen minäkertoja ymmärtää elävänsä muunkin kuin itsensä vuoksi, vaikka suikkaakin suudelmia peilikuvalleen. Lisäksi Marian kuvastimesta alkavat erottua Arttu-vaarin piirteet.

Pidän Pohjalaisen taidosta luoda koomisia tilanteita ja sanottaa ne terävästi. Tyttärentyttären ja vaarin yhteiselossa törmäävät sanat, ajat ja tavat. Hörähtelen, joskin välillä tuntuu siltä, että ehkä liikaakin vaari ja tyttärentytär kilpailevat siitä, kumpi sanoo sattuvammin. Nautin kohdista, jossa ajatus karkaa omille arvaamattomuusteilleen.

”Minä tarvitsisin ehkä jotain apua. Silloin muistan korpin siiven. Siitä kuului vähän samanlainen ääni kuin tuulilasinpyyhkijästä.
   Korpin siipi pyyhki maailmojen välistä ikkunaa. Siitä se ääni syntyi.”

Mainiosti rivien välissä saavat tilaa henkilöiden suhteet ja poissaolevat. Etenkin naapurin edesmenneen Martin hahmo merkitsee, ja takautumat menneeseen hehkuvat Anna-mummon lämpöä ja isovanhempien liittoa, jossa erilaisuus hyväksytään marinoista huolimatta. Minäkertojan itsensäetsintäreissu saa näin pohjaa, jolta ponnista. Tavallaan tavallinen tarina, mutta merkillisen viehättävää luettavaa. Se on vielä todettava, ettei laimea kirjankansi ilmaise kaikkea värikkäästä sisällöstä.

20190319_095655.jpg

– –
Soili Pohjalainen
Valuvika
Atena 2019
romaani
176 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kotimaisia esikoisia 2016 & kirjamessut

Kuluva kirjavuosi tulvii kiinnostavia kirjoja. Joukkoon mahtuu mainioita esikoiskirjoja, joissa kerronta vaikuttaa varmalta ja aiheenkäsittelystä pistää esiin omapäinen kulma. Kaikkia tulokkaita en ole lukenut, mutta lukemistani erottuu viisi kovaa kirjaa. Esittelen ne kirjamessujen käynnistyessä tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä.

kirja16_bloggaajat


Kolme syyt elääTiina Lifländer: Kolme syytä elää

Esikoiseksi tässä romaanissa on vinkeä lähtökohta. Tässä ajassa seurataan lähinnä kahta vanhaa naista, ja myös heidän menneisyydessään poikkeillaan. Naisten suhde juontaa juurensa mieheen. Vaikka perisuomalainen vaikeneminen väijyy kuluneena motiivina, Liftländer tarjoilee uudenkarheaa näkökulmaa. Ja saattaa olla, että yksi syy elää tai lukea tämä kirja, on Volvo.

Processed with Snapseed.

Paperi T: post alfa

 

En spekuloi sen kummemmin esikoisrunoilijan muusikkomaineella, totean vain, että jälkimiehiset säkeet säväyttävät. Niissä on etenevä tempoa, tunneskaalaa ja tilannetajua. Sivunmittaisista vyöryistä runoilu vaihtuu välillä yhden sanan tiivistyksiin. Minuun vetoaa aitous ja heittäytyminen: olen aina mieluummin vilpittömästi epäonnistunut / kuin vitsillä mitään.

KäyttövehkeitäSoili Pohjolainen: Käyttövehkeitä

Totta kai esikoisromaaneissa on myös kehityskertomuksia. Käyttövehkeitä on siinä porukassa römäkkä rutistus. Tilannekomiikka viehättää kovasti. Ankeaakin on, sillä kyllähän suomalaisissa perheissä sattuu ja tapahtuu. Ja sattuu. Tyylitaju tässä romaanissa tykästytti kovasti.

LempiMinna Rytisalo: Lempi

Lempi on rakenteen riemuvoitto. Kolme kertojaa asetellaan peräkanaa kertomaan neljännen henkilön vaikutuksesta heihin. Henkilöt, juoni ja lähestymistapa sisältävät omaperäistä käsittelyä. Luin vimmaisesti. Muuta en sano kuin: Lapin mailla syttyy muutakin kuin sota.

 

Alma!Hanna Weselius: Alma!

Röyhkeää kerrontaa ihailevat saavat, mitä tilaavat. Kaikkitietävä kertoja keikkuu omavaltaisesti vaikka missä ja tekee omia johtopäätöksiään, mutta ei siinä kaikki, muutakin ilmaisutapaa löytyy. Yksi kertoja sättii Alma Mahleria sen kuin ehtii. Vaikka romaani on saanut nimensä tästä hiljennetystä naissäveltäjästä, hän soittaa romaanissa(kin) toista viulua, ensi viulussa vinguttavat kotimaiset naiset. Omia säveliään.


En kadehdi Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon raadin tehtävää. Kirjamessuilla sunnuntaina 30.10. pääsevät ehdokkaat esille, joten voin nyt vain jännittää, moniko omista ehdokkaistani on palkintovaihtoehtojoukossa.

Kierrän vuoden KANSIEnsin en meinannut kehdata muistuttaa, että kuulun vuoden esikoiskirjailijoihin. Mutta tuli se sittenkin tässä todettua. Kirjamessuilla minut voi kohdata kirjabloggaajien päivystyspisteessä Boknäsin osastolla 6 t 139 perjantaina klo 17 – 18, mahdollisesti myös lauantaina klo 12 – 13.

kirjamessukortti

 

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä

Sallittakoon positiivinen jossittelu. Siihen sysää Soili Pohjalaisen esikoisromaani Käyttövehkeitä (Atena 2016).

Jos pidät kehitysromaaneista, tässä sinulle on sellainen. Jos sinua kyllästyttävät esikoiskirjailijoiden ”sitten minä kypsyin” -kehitysromaanit, tämä ei ole sellainen. Siis kyllästyttävä. Onhan kulunutta kelata synkeää sälää sisältävä elämä lapsesta kolmikymppiseksi, mutta jos sen tekee Pohjalaisen tapaan, se viihdyttää.

Käyttövehkeitä

Jos pidät siitä, että päähenkilö on kompleksinen, sanavalmis ja tarkkasilmäinen nuori nainen, tässä sinulle on sellainen. Hienosti kertoja tavoittaa äänensä lapsena ja kyynistarkkailevana aikuisena. Ja hän on kirpeän hauska. Vaikka veli vaivaa, äiti ärsyttää ja isä itkettää, sinne sekaan heltiää hersyvä heitto. Jos et jaksa enää yhtään päihdeongelmaeroperhekuvausta, kokeile kuitenkin tätä, sillä tarinan kerrontamoottori hyrrää mukavasti, esimerkiksi näin:

Minä en silloin vielä tiedä, että joutuessaan tarpeeksi tiukille ihminen menee mielessään suoraan menneisyyden kaapille, ottaa sieltä käytöksen ja pukee sen ylleen. Löytyipä sopivaa tai ei.

Jos pidät ajan kanssa kekkuloimisesta, kirja sopii sinulle. Päähenkilö kuvaa nykyisyyttä ja menneisyyttä mielensä mukaan. Jos epäilet, ettet pysy siirtymissä kärryillä, ei se mitään, sillä muhevia tilanteita kirja kuitenkin kuvaa. Mukavasti juonenkuljetukseen sotkeutuvat pää- ja sivuhenkilöt, ajat ja paikat.

Jos pidät autokauppiaista, lue Käyttövehkeitä. Tai jos et pidä, lue silti, sillä kirjan öjynkatkuinen autobisnesympäristö henkilösuhteineen on originelli. Autokauppiasisän ja kertojatyttären suhteen vaihtolämpöisiä sävyjä ripotellaan mielenkiintoisesti. Muissakin perhesuhteissa riittää purtavaa. Asiat näytetään, ei juuri selitetä, mikä on esikoisromaanille eduksi.

Jos haluat lukea kirjaa surusta ja toivosta luopumisesta, lue Käyttövehkeitä, sillä se on myös romaani hyvistä muistoista ja toivosta. Käyttövehkeitä on sympaattinen haikeus-hurjuus-huvi-yhdistelmäteos omaleimaisin tulokulmin.

– – –
Soili Pohjalainen
Käyttövehkeitä
Atena 2016
(kehitys)romaani
243 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirjasta tulee totta -blogissa kirjailija kertoo esikoisromaanin synnystä.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus