Avainsana-arkisto: Antti Rönkä

Helsingin kirjamessutunnelmat 2021

Yleisvaikutelma

Viihdyin messuilla perjantai-iltapäivän ja ison osan lauantaita. Tiivis maski naamallani hengittelin parin vuoden tauon jälkeen massatapahtuman kirjamyönteistä ilmapiiriä. Havaitsin, että väylät olivat väljät ja istumapaikoilla hajurakoa tuolien välissä, joten ajan henki oli otettu huomioon.

Kirjatarjoukset houkuttelivat. Miten suhtautua korona-aikana kirjahypistelyyn, silmilläkö vain – ja sitten varma tarrautuminen kirjaan, jonka aikoo ostaa? Minä toimin niin, mutta oletan tyylin olleen vapaa. Ja löytyihän myös tämän vuoden kirjani Niin metsä vastaa Avaimen osastolta.

Muuta kuin ennen

Lavojen sijoittuminen hieman eri tavoin kuin ennen vaati ihan pienen totuttelun. Toisaalta ei messuilla tarvitse olla lavariippuvainen. Ajattelin viettää sunnuntain seuraamalla messuja virtuaalisesti.

Uusi kirja-aika näkyi niinkin, että kaksi ensimmäistä näkemästäni kirjailijahaastattelusta poikkesi perinteisestä haastattelutavasta. Kirjan Rakastan sinussa ihmistä kirjoittaja Heikki Aalto-Alanen osallistui kirjakeskusteluun Espanjasta videoyhteyksin.

Antti Rönkä ja Petri Tamminen puolestaan pulisivat Storytelin lasikaapissa. Jotain siitä välittyi kaiuttimien kautta yleisöön, mutta taustahälyyn hukkui osa, mitä kirjailijat kertoivat tulevasta podcast-sarjastaan ja kirjailijuuden muutoksista isästä poikaan.

Lava- ja kohtaamissäteilyä

Perjantaista jäi mieleen kaksi tilannetta. Erityisen vetreän ja valoisan Kaari Utrion haastattelusta jäi kutkuttamaan, onko kuitenkin tulossa uusi kirja. Hyväntuulinen Antti Tuomainen kertoi Sofi Oksasen haastattelussa, että ensimmäiset britti-palautteet Jäniskertoimesta ovat olleet ilahduttavia.

Lauantaiaamun aloitti Aulan tilaisuus, jossa Paolo Giordano ja Tuire Malmstedt kertoivat kirjoistaan. Giordano pohti, miten pandemia tulee vaikuttamaan kirjallisuuteen: siirrytäänkö epookkiin vai dystopiaan vai siltä väliltä?

Muusta annista poimin Koko Hubaran vahvan läsnäolon ja kantaaottavuuden. Hän aloitti haastattelun reagoiden HS:n trans-juttuihin, joiden vuoksi hän oli perua koko kirjamessuesiintymisen mutta saapui sittenkin Bechi-romaanin vuoksi. Ja hieno romaanihan se on. 

HS ja rouhea kritiikki käväisi mielessä, kun seurasin fanittamani juron nuorisojulkkiksen (vuosien takaisen sellaisen) ja hänen elämäkerturinsa kohtaamista, siis Ismo Alangon ja Katja Ketun haastattelua. Alanko kertoi hämmästelleensä, miten projektin aikana yhteiskunnallisiksi luulleensa biisit kääntyivätkin kovin henkilökohtaisiksi.

Käytävä- ja lounaskohtaamiset kirjabloggaajien kanssa piristivät. Valoisa hetki oli myös treffata runoilija Heli Laaksonen, jonka viimeisin dialogirunokirja Poimit sydämeni kirjahyllystä on ilahduttanut minua tänä syksynä.

Lukupiirit

Lukupiirejä on monenlaisia – lue niistä Kirsi Raninin kirjasta Lukupiiri. Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika. Myös kirjamessuilla leijaili taikapölyä.

Juha Itkosen uutukaisesta Kaikki oli heidän käytiin Lonna-salissa kiinnostava keskustelu. Maatuskamainen monikerroksisuus, kerrontaratkaisut ja maskuliinisuuden käsittely puhuttivat. Esille tuli romaanista sellaisia näkökulmia, että ne saivat minut näkemään uusia puolia jo luetusta (ja postatusta) kirjasta.

Sattumalta osuin kuulemaan Ronja Salmen ja Krista Kososen pohjustusta jälkimmäisen lukupiiristä, jonka jälkeen alkoi Kososen, Johanna Venhon ja Miki Liukkosen lavalukupiiri. Kirjailijat vastasivat kysymyksiin, joita Kosonen on saanut kirjapiiriinsä esimerkiksi kirjoittamisprosessista ja vaikuttajakirjailijoista. Miki Liukkonen viihdytti yleisöä myöhempien aikojen jörndonnermaisella retkottamisella ja arvaamattomalla sanailulla.

Piste iin päälle messuilla oli kaksihenkisen kirjapiirini kokoontuminen eli kirjakeskustelut Johannan kanssa (Kartio, ei Venho). Valitsimme saman tien tämän vuoden Finlandia-voittajan. Se on Emma Puikkosen Musta peili. Hauskaa oli, että törmäsimme messukäytävällä myös kolmihenkisen virtuaalikirjapiirimme raumalaiseen jäseneen, Taruun.

*

Elämyksellisin kirjatapahtumaterveisin ja kiitoksin Helsingin kirjamessuille bloggaajapassista!

Tuijata

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjamessut

Antti Rönkä: Nocturno 21:07

”- No totuushan on… aloitan. – Tai siis että totuushan on aina subjektiivista. Jos puhutaan kokemuksista. Mutta fiktio tekee toisen kokemuksesta totta. Jos sä esimerkiksi luet mun kirjan, niin mun kokemuksesta tulee sulle hetkeksi totta. Toivottavasti.”

Eihän tätä autofiktiopohdintaa voi ohittaa, kun Antti Rönkä on kirjoittanut romaanin Nocturno 21:17 (Gummerus 2021), jonka päähenkilö on Antti. Romaani kertoo Antin kompleksisesta häpeäsuhtautumisesta seksuaalisuuteen ja omaan olemiseensa.

Romaanissa on tilanne, jossa Antti on kirjastossa kirjastonhoitajan haastateltavana. Mies yleisöstä kysyy: ”Mutta miksi sun kokemuksesta pitäisi tulla mulle totta?” Ja jatkokysymys: ”Tai siis että miksi mua pitäisi kiinnostaa sun elämä?”

Yksityisestä yleistä ja sellaista kaikkea saattaa olla takana. Ja koska tässä romaanissa on henkilökohtaisuuksia, sellaisia on lukijallakin. Vaikkapa näin: minulla on kaksi nuorta aikuista poikaa – herkkiä, ei mitenkään protomaskuliinisia, pohtivia, ahdistusalttiita. En siis voi välttää sitä, että heijastelen lukemaani jälkikasvuuni.

Pitäisikö minun tietää pojistani Antin kokemusten kaltaisia intiimejä yksityiskohtia? Sellaista tietenkin toivon tietäväni, missä voisin olla tukena. Kovinkin henkilökohtaisesta lukuvinkkelistä minuun osuvat kirjan kohdat, joissa Antin vanhemmat tukevat, yrittävät ainakin, ovat huolissaan ja antavat tilaa. Mutta on heiltä jäänyt kaikenlaista huomaamatta ja sanojakin on jäänyt oikein asettelematta. Mitä minulta on jäänyt huomaamatta aikanaan, mitä puolihuolimaton sanaheitto on tehnyt, entä mitä on menossa nyt?

Kirja siis kertoo Antin ensimmäisestä siemensyöksystä kesällä ennen yläkoulua (siitä kirjan nimen kellonaika), etenee siitä nuoren aikuisen miehen elämään ja tyttöystäviin. Valopilkkuna välkkyy lukioaikainen ystävä, pidän erityisesti lopun kuvauksesta, jossa kaverukset taas kohtaavat. Pidän siitä sekä sisällön että kielen ja kerronnan vuoksi.

Siispä kerronnasta lisää, koska se saa minut lukemaan kirjan. Antin angstisuuden överit ovat minut karkottaa, mutta ei sittenkään, sillä sanomisen tapa sujuu. Kaiken itseinhon, itsetuhoisuuden ja itsetarkkailun piinan vapauttaa itseironia, mutta itseironia voi olla vaarallista, osa itseinhoa. Huokaan helpotuksesta: välistä välähtää vilpitön huumorihetki. 

Oiva idea rakenteen kannalta on toistuvat jouluntienoot ja niiden tunnelmat. Ja täytyyhän tässä todeta, että kasvukertomuksen fokus rajautuu, rönsyt ovat minimissään, joten päähenkilön itsestään tietoiseksi tuleminen ja sen piilottelu korostuvat.

”Tumppaan tupakan ja työnnän kädet takintaskuihin. Olen näyttelijä, joka astuu näyttämölle kulissien takaa, ja hahmo jota esitän olen minä. Portti loksahtaa selkäni takana lukkoon, ja se kuulostaa yhtä hyvältä, turvalliselta. Pidän lukossa olevista asioista.”

Kiinnostavinta rakenteen ja kerronnan kannalta on kahtia halkaisu: menneen ajan Antti esiintyy kolmannen persoonan keinoin, ja nykyhetken Antti ilmaisee tekstissä itseään minäkertojana.

”Suljen silmät. Kaupunki humisee sisäpihan porttien takana. Jossain siellä huminassa kulkee Antti, minua etsimässä. Suuressa kaupungissa on helppo piileskellä, mutta me emme kumpikaan jaksa tätä enää kauan. Pian toisen meistä on luovutettava.”

Näille Anteille – nuorelle ja nuorelle aikuiselle Antille sekä Antin kaltaisille – kyllä toivon itsetarkkailusta hellittämistä ja itselleen riittämistä sellaisena kuin on. Ehkä se kuulostaa kliseeltä, mutta eiköhän kuluneissa elämänopeissa ole totuuden siemen. Tätiopettavaisuus sikseen: Röngän yötunnelmaromaanin paljaus pakottaa roimasti sukupuolittuneiden poika-mies-oletusten rajojen yli.

Antti Rönkä

Nocturno 21:17

romani

Gummerus 2021

101 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa mm. Marjatan kirjat.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Yksi lempiromaaneistani on Petri Tammisen Meriromaani. Siinä merikapteeni Huurna lipuu haaksirikosta toiseen. Ja käy niin, etteivät toinen toistaan seuraavat uppoamiset eivätkä niistä hetkeksi pinnalle räpiköimiset minua kosketa niin kuin yksi hetki, jolloin kapteeni uskaltaa hetkeksi tunnistaa onnellisuuden ailahduksen. Yksi hetki kiteyttää päähenkilön perusolemuksen: sisusksiin syöpyneen uskon, ettei onni voi olla hänen osansa, onnellisuutta seuraa heti rangaistus, entistä pahempi takaisku. Siksi jatkuva huoli ja pelko hukuttavat mahdollisuudet nähdä onnen asiat.

Tarvitsin tämän johdattelun, jotta pääsen kirjaan Silloin tällöin onnellinen (Gummerus 2019)Kapteeni Huurnan dilemma kääntää siinä kurssiaan isän ja pojan kirjeenvaihdoksi. Huomaan: kaksikon kirjan otsikko on jo astetta toiveikkaampi verrattuna Huurnaan, joka vain kerran tunnisti olevansa melkein onnellinen.

Antti Rönkä ja Petri Tamminen ovat poika ja isä, jonka kirjeenvaihto käsittelee kirjoittamiseen ja kirjailijuuteen liittyvää tuskaa ja välttämättömyyttä. Sen lisäksi he vaihtavat kirjein ajatuksia elämästään ja suhteestaan.

Lukijana saan taustoituksen Röngän esikoisromaanin Jalat ilmassa kirjoitusprosessiin ja Tammisen Musta vyö -romaanin viimeistelyaikaan. Kirjailijoiden autofiktiot saavat siten tästä kirjasta vielä uuden tulkintakerroksen. On vaikea arvioida, miten lukisin tai arvioisin Silloin tällöin onnellisen, jos eivät Tammisen tuotanto ja Röngän kirja olisi minulle tuttuja. Nyt peilaan kirjeiden sisältöä aiempiin kokemuksiini heidän tekstiensä piirteistä ja sisällöistä. Tämä peilauskirja syventää kirjailijoilta lukemiani kirjoja – mutta onko se kuitenkaan oleellista? Nyt ymmärrän. Ei.

wp-1577350693662.jpg

Silloin tällöin onnellinen rakentuu taitavasti. Se on aluksi aloittelevan ja kokeneen kirjailijan vuoropuhelu, sillä tavoin suhde muuttuu myös ammatilliseksi. Aluksi isän rooli on opastaa ja omalla kirjoittajaopettajan kokemuksellan valmentaa epäröivää ja uskossaan heiluvaa kisällipoikaa.

Aluksi kirjeenvaihdossa on välillä kilvoittelun takapotku: kumpikin osoittaa kirjeissään tyylinsä virkkeiden viilaajina ja asioiden asettelijoina. Kumpikin tarjoaa toinen toistaan täräyttävämpiä sitaatteja. Tarvitaan käännekohta.

Jalat ilmassa -romaanin lukija tietää käänteen, elintärkeän pysäytyksen nuoren miehen elämässä. Nyt se ei ole fiktioon muokattua vaan tilanne, joka riisuu pojan ja isän alkuosaa paljaammaksi. Se tarkoittaa kirjan loppuosaan aiempaa avoimempaa ja rehellisempää otetta. Se tarkoittaa kirjekirjan lukijalle tilannetta, jossa tulee yhtäkkiä osalliseksi perheprivaattia. Se on merkittävä luottamuksen osoitus. Se on sekä kohottavaa että pelottavaa. Se on vaikuttavaa.

Röngän ja Tammisen kirjan voi lukea monin tavoin. Esimerkiksi kirjoittamispohdinnoista muodostuu yksi oivaltavimmista kirjoittamisoppaista, joka ottaa huomioon kirjoitusprosessin, kirjailijan oman kirjoittajaäänen etsimisen ja tekstin työstämisen tekniikan.

”Muistan kun olin lopettelemassa yhtä ensimmäistä kirjoittajakursseistani. Luokan takaosasta kuului vielä viimeinen kysymys:
– Eli puolet pois ja varsinkin kaikki adjektiivit, niinkö se oli?” (PT)

– –

”PS En totellut ohjeitasi. Lähetin käsikirjoituksen saman tien viilaamatta.” (AR)

Kirja myös naurattaa monin kohdin. Anekdootit, keventävät jutut ja heitot virkistävät kokonaisuutta. Ne eivät vähennä painavaa sisältöä.

Kirja on myös tarina, jossa oleellista on yhteys kirjoittajien kesken – ja siihen liittyvät tekstien rivienvälit. Isä ja poika lähenevät kollegiaalisesti, silti välissä on aina valtasuhde: he ovat isä ja poika. Isä-poika-suhteen menneisyys ja nykyisyys paineistuvat pojan kirjoitusprosessin aikana. Isän anteeksipyytelyt koskettavat ja anteeksi pyydettävät asiat kirpaisevat. Pojan rohkaistuminen suoriin sanoihin ja itsensä altistaminen isän kirjakritiikille liikuttavat. Yhteinen avoimuus ja rohkeus lisääntyvät, silti: ”Milloin me puhumme siitä, että emme ole puhuneet siitä?” 

Riittämättömyyden, häpeän ja pelon alituinen piina on kirjan kirjoittajille ominaista, niin varmasti monille lukijoille. Siksi itsehoito-oppaiden sijasta suosittelen Rönkä-Tamminen-kirjaa vertaistueksi ja ymmärryksen lisäämiseksi. Armollisuuden sanoma on sanomattoman selvä. Kirja tuuppaa toivomaan uskoa ja toivoa tekijöilleen, kirjan lukijoille, jopa itselleni. Siksi tämä kirja on tärkeä.

wp-1577350712747.jpg

Silloin tällöin onnellinen on elämyksellinen kirja kasvu- ja kirjoittamisprosesseista. Siinä on ammennettavaa myös lukemisen merkityksistä. Siksi päätän juttuni lukemista koskevaan sitaattiin, vaikka Tammisen äidinkielenopettaja on kieltänyt tekstien lopettamisen siten. Uhmaan ohjetta, sillä tarkoitus pyhittää keinon: kiitän valosta.

”Vaikka kirjoittaminen on hapuilua yössä, lukeminen on kuitenkin valoa.” (PT)

– –
Antti Rönkä & Petri Tamminen
Silloin tällöin onnellinen
Gummerus 2019
kirjekirja
219 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Romaani

Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Antti Rönkä on kirjoittanut paljaan kirjan nuoren miehen taitevuodesta. Romaanissa Jalat ilmassa (Gummerus 2019) parikymppinen mies muuttaa jyväskyläläiseen yksiöön ja aloittaa yliopisto-opiskelut. Tilanteessa on monia mahdollisuuksia: itsenäistyminen lapsuudenperheestä, uusi alku uudessa ympäristössä ja tutustuminen ikätovereihin vailla menneisyyden painolasteja. Ei, se ei mene niin. Vuosien koulukiusaamiskierre on tuhonnut minäkertojan kyvyn uskoa itseensä ja nauttia elämästä.

Terävä virkerytmi sopii sisältöön. Välistä välähtää taito kuvata ympäristöä niin, että se mataforisoituu. Ja miten niin jalat ilmassa? Se on hetki juoksussa, jolloin ihminen ei ole kosketuksessa maahan. Siitäkin kokemuksesta Aaro on luopunut.

20190808_220706_resize_18.jpg

Rönkän tärkeän romaanin vahvuus on tapa kertoa suojausta vailla. Rajaton itsetarkkailu, yliherkkyys muiden ilmeille, katseille ja sävyille välittyy kaikkine nyansseineen. ”Merkit on haarniskani”, eli Aaro rakentaa ulkokuorta peittääkseen sisäisen.

”Ulkona tihku sulattaa hiuslakan. Mainosvalojen ja katulyhtyjen läiskät heijastuvat kiiltävään katuun. Kuljen kädet taskuissa ja vilkuilen itseäni näyteikkunoista ja kauhon tukkaani. Näky pahenee joka ikkunalla.”

Aaron kertomana koskettaa ehkä eniten se, millaista on olla ensikertalaisena samanikäisten ihmissuhteissa, joissa voi olla vuorovaikutuksessa tasavertainen. Hetkittäinen hyväksyttynä oleminen on hänelle aivan uutta. Pelon ja ujouden säröily paljastaa rohkeutta. Sen kääntöpuoli on holtittomuus. Riskikäyttäytyminen liittyy arvottomuuden tunteeseen, jota hyvätkään kokemukset eivät häivytä.

Jalat ilmassa ei mässäile kiduttavilla kiusaamiskuvauksilla, vaan ne välähtävät raakoina takaumina ja nujertavina sisäisen puheen repliikkeinä. Sillä tavoin ne syventävät tunnekuilua, johon kertoja on lapsena sysätty ja josta hän ei pääse pois.

Kiinnostun myös siitä, miten näkökulma rajautuu tyystin minäkertojan kokemukseen. Lukijana (ja nuorten miesten vanhempana) noukin tilanteita huolehtivista vanhemmista: he kyselevät, onko kaikki hyvin ja kannustavat juoksuradan laidalla, mutta lapsen ja vanhempien tulkinnat tilanteista eivät kohtaa toisiaan. Aaro väistelee vuorovaikutusta vanhempien kanssa, ja etenkin isää hän pitää etäällä, vaikka toisaalta isä on myös esikuva. Aaro kokee kaiken paineena, joten hän vetäytyy ja vaikenee.

Aivan varmasti on monia kirjoja koulukiusaamisesta ja sen seurauksista. Jalat ilmassa täräyttää minua herkkyyden ja ankaruuden yhdistelmänä, häpeilemättömän avaavana kiusatuksi tulemisen seurauksista. Hieno kirja koostuu kaunistelemattomista hetkistä myös silloin, kun eristyneisyyden tila on muutoksessa, kuten Aaron ensimmäisissä seurusteluyrityksissä. Kutsuisin romaania selviytymistarinaksi, sillä Aaro taipuu myöntämään avuntarpeensa ja löytää kyvyn rakastaa:

”Mutta tiedän, ettei ketään voi sillä tavoin nostaa. Tai paremminkin: rakkaus on nostamisen seuraus, ei tarkoitus. Tai jotain. Ihan sama.”

Ei ole sama, eikä se ole sama Aarolle eikä tuhansille aaroille, ei yliopisto-opiskelijoille, joista joka neljännellä on tämän viikon uutisoinnin mukaan mielenterveysongelmia. Kuulluksi ja hyväksytyksi tuleminen merkitsee. Tämä vielä: Aaron koskettavan tarinan rinnakkaisena, ujouden ja ulkopuolisuuden kuvauksena suosittelen Aino Louhen sarjakuvaa Mielikuvitustyttö.

– –

Antti Rönkä
Jalat ilmassa
Gummerus 2019
romaani
224 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani