Tommi Kinnunen jatkaa vakuuttavasti kaunokirjallista linjaa, jossa historian pimitettyjä tapahtumia nostetaan päivänvaloon. Esimerkiksi Ei kertonut katuvansa kertoi Norjasta palaavista suomalaisnaisista, jotka leimattiin natsien huoriksi. Kaarna (WSOY 2024) tarttuu hiljennettyyn aiheeseen pohjoisen Suomen itärajan asujien kohtalosta neuvostopartisaanien hyökkäyksissä. Romaani iskee suomettumiseen: kotirintaman ihmisten tappoja, raiskauksia ja kaappauksia rajan taa ei selvitetty vaan ne kiistettiin. Kinnunen näyttää sellaisen psykologiset jäljet – niin kuin kirjallisuus vakuuttavimmillaan tekee – romaanihenkilöiden kokemuksena.
Kaunokirjallisuus ei ole pelkkä aiheensa, vaikka sekin on tärkeä, vaan sitä, miten aiheesta kerrotaan. Kaunokirjallisuus on rakennetta, kerrontaa ja kieltä. Kinnusen kieli on varmaa ja ilmeikästä, näkökulmavalinnat tehokkaita ja romaanin rakenne otteessa pitävä, koska se eri näkökulmin peittää ja paljastaa vähitellen.
•
Romaania voi lukea yhtenä perhetragediana. Perheen äidin Lainan väkivaltaisen käytöksen syyt pysyvät piilossa kaikilta, mutta lukija saa selityksen äkkipikaiselle, tunteettomalta vaikuttavalle toiminnalle – perheenjäsenet eivät. Poika Martti pysyy äidin purkausten sivustaseuraajana, mutta kaksostytöt Eeva ja Marja elävät hyökkäys- ja karkotusvaarassa. Tätä on elämä vuodesta 1944 eteenpäin.
Romaanissa aikuisen Martin näkökulmasta koetaan vanhan, vaienneen äidin kuoleman odotusajat, jolloin siskot pistäytyvät etelästä Kuusamoon. Niiden välissä kerrotaan Lainan näkökulmasta kesän 1944 tapahtumat ja muutamat vuodet sen jälkeen. Tehokas on tapa, miten Lainan elämän käännekohtaan edetään epäkronologisesti.
•
Perheen isäpuoli Antti on sodan runtelema raunio. Romaanin pääteema liittyy siihen, miten sodan traumatisoimia miehiä tai sodassa kaatuneita ympäröi kuitenkin kunnia, isänmaan puolustus. Sen sijaan naisten vauriot liittyivät häpeään, eikä niistä saanut puhua.
”Mieleen karkaa hiekkaisen kannaksen tapahtumia, jotka hän on päättänyt jo kauan sitten unohtaa, huutoja ja laukauksia ja muutakin, pahempaa. Hän on haudannut ne mielessään, taputellut päälle pyöreän kummun ja päättänyt, ettei enää niihin palaa, sillä maailma ei muutu paremmaksi menneitä muistelemalla. Silti mielen saivareet koettavat nousta ajatuksiin, jos ei keskity pelkästään siihen, mitä tekee. Silloin on pakko vaihtaa askaretta ja pakottaa uudella työllä ajatukset takaisin kuriin.”
Sellainen tekee ihmiseen pahaa jälkeä. Kinnunen jakaa ymmärrystä ajasta, jälleenrakennuksen eetoksesta ja posttraumaattisesta stressistä Lainan välityksellä. Lainan mieli on jäänyt metsään ja kasvattaa päälleen rosoista kaarnaa.
•
Kinnusen teos ei ole vain kertomus jatkosodasta vaan kaikista sodista, entisistä ja nykyisistä. Sodan kauhut vaikuttavat aina moneen sukupolveen. Ihmiset kasvattavat kovan kuoren, kaarnan, kestääkseen sodan epäinhimilliset vaikutukset tai pirstaloituvat, jos kuori ei kasva.
Romaanissa terävä psykologinen katse läpäisee kuvatun perheen lasten keskenään erilaiset muistot ja kotikokemukset sekä sodan kokeneiden Lainan ja Antin elämän ehtyvät ehdot. Kinnunen ei mässäile pahalla muttei vältä sitä. Hän myös armahtaa lukijaa hienoisella toivolla ja liikuttaa Martin elämäntarinalla.
Romaaneja lukiessa aina ihailen sitä, miten taitava tekijä sanottaa sellaista, mikä ihmisessä karkaa sanoilta. Kinnunen osaa sen.
•
Tommi Kinnunen: Kaarna, WSOY 2024, 112 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Kaksi lukion äidinkielenopettajaa uupumuksen kokeneena käy kirjeenvaihtoon vuoden 2022 alkupuolella noin vuodeksi. Heitä yhdistää Kuusamo: Minna Rytisalo asuu siellä ja Turkuun asettunut Tommi Kinnunen on sieltä kotoisin. Kumpikin on opettanut ennen lukiota eri kouluasteella, ja heillä on sanottavaa koulutuksen tilasta ja kehityksestä. He ovat myös kirjailijoita, aluksi harrastushenkisesti, nyt ammattimaisesti ja arvostetusti.
Kirja Huokauksia luokasta (WSOY 2023) on aidosti kirjeenvaihtokirja, mutta siinä on myös esseististä henkeä. Kirjan lopussa on joka kirjeen lähdetiedot. Se kertoo siitä, että kirjeet on sidottu koetun ohella aikaan ja tietoon: koronaan, siitä vapautuneeseen aikaan, Ukrainan sotaan, koulutuspoliittisiin ulostuloihin mediassa, tutkimuksiin, kirjoittajien lukukokemuksiin ja opetussuunnitelmauudistuksiin.
Kirjoittajat ovat henkilökohtaisesti läsnä perheineen, koirineen ja asuinympäristöineen. Keskinäinen ajatusvaihto ponnistaa uupumuksesta sekä sen syiden ja seurausten jakamisesta. Kouluarjen kuormittavuus välittyy konkreettisesti, elävästi ja raastavasti.
•
Luin kirjaa aluksi verkkomuodossa, sitten pääosin kuuntelin työmatkoilla. Siis työmatkalla kohti työpaikkaa, koulua samansuuntaisine pulmineen, joista kirjottajat kertovat. Kokemus oli jopa pelottava, sillä kirjakirjeet pistivät minut peilin eteen väsymykseni kanssa, samastumaan sinnittelyyn ja kauhuun: kuinka kauan kestää, että uskallan tunnustaa, että kuormitus kohtaa lakipisteensä.
Kirjailijaparin kirja keskittyy lähinnä lukioon ja peruskouluun, ammatillinen koulutus mainitaan vain pari kertaa. Itse tunnen ammatillisen äidinkielen opetuksen ahdingon: vuosityöajan kurimuksen, opiskelijoiden moninaiset oppimishaasteet, taajaan uusitut opetussuunnitelmat, reformit ja sopeutukset. Vaikka eroja on kirjoittajien työkontekstiin, pystyn samastumaan kirjottajien kertomiin esimerkkeihin luku- ja kirjoitustaidon laskusta, ops-pelleilystä, termileikistä, oppivelvollisuusasioista ja täydennyskoulutuksen kaventumisesta. Ja siitä, että perusasia on unohtunut: toimiva luku- ja kirjoitustaito takaisi elämässä etenemisen ja tavoitteet mahdollisimman monen korkeakoulutuksesta.
•
Kirjoittajat pistävät itsensä kunnioittavasti alttiiksi uupumuksen kuvauksissaan: tunne ja kokemus välittyvät paljaina. Kirjoittajien herkkyys, epävarmuus, väsymys, toipumistoiveet – niissä elän mukana. Rytisalo teki kovan ratkaisun hyvinvointinsa vuoksi ja irtisanoutui opettajan virasta. Kinnuselle luokkatyöskentely on yhä työydintä.
Kirje on tekstilaji, johon kuuluu henkilökohtaisuus, siis myös arkisista puuhista ja elämäntapahtumista kertominen. Sellainen sopivasti keventää raskasta asiaa, ja tyylikkäästi kirjoittajat kamppaavat lukijan mahdollisen tirkistelynhalun.
Kirjan vuoropuhelumaisuus toimii: kirjeenvaihtotoverit kysyvät, vastaavat, nostavat keskusteluteemoja, haastavatkin toisiaan. Ja vaikka kokemusasiantuntijoiden monet esimerkit tulevat lukiosta ja äidinkielen opetuksen teemoista, kirja on kattava viime vuosikymmenten koulutuspolitiikan kommenttiteos – kohderyhmänä laaja joukko yhteiskuntamme perusasiasta – koulutuksesta – kiinnostuneet:
”Muutama myös toivoi viesteissään, että kirjoittaisin auki kaikki ne syyt, miksi lukio on minusta rikottu, koska asia kiinnostaa myös vanhempia, ei vain meitä koulumaailman sisällä olevia.Tässä me sitä teemme, ja sen tietäminen ehkä tuo kirjoittamiseen jonkin sävyn: emme ole tässä pelkästään toisiamme varten, peilaamassa ajatuksiamme yhdessä, vaan tekemässä jonkinlaista – jatkan kuolemateemalla – ruumiinavausta sekä omalle opettajuudellemme, jaksamisellemme että lukiomaailmalle. (Minna)”
•
”Mutta lopuksi kysymykseen, minkä viimeiseksi esitit ja mitä olen koettanut tähän asti vältellä. Miksi käytän aikaani kirjoittamiseen, sinä kysyit. Miksi kirjoitan, vaikka koulutyö vaatii päivät ja illat ja joskus yötkin? Miksi kirjoitan, vaikka kaikki tämä työ on jo vikuuttanut mielenterveyttäkin? (Tommi)”
Kirjailijuus kulkee kummankin kirjeissä osana kirjoittajia – henkireikänä ja ilmaisutarpeena. Se ei ole kirjan kirjoittajien uupumista aiheuttanut. On antoisaa lukea kirjailija- ja kirjoittamiskokemuksista, esimerkiksi käsikirjoitusprosessista. Kumpikin valottaa myös kirjailijantyön privaatin ja julkisen ristipaineita ja kollegiaalisuutta kirjailijan työssä.
•
Sujuvaa, elävää kerrontaa, samalla harkittua, tunnetäyteistä ja pitkälti vapautunutta! Jonkin verran kirjeisiin on jäänyt samojen asioiden toistoa, muttei se tehoa vähennä.
Toivottavasti kirjaa lukevat he, jotka päivittelevät opettajien vähäisiä viikkotuntimääriä ja pitkiä lomia, sillä todella konkreettisesti käy kirjassa toteen, mitä muuta opettajan työ on kuin vain oppitunnit. Yksityinen muuttuu yleiseksi yhteiskunnalliseksi, vaikuttamiseen tarkoitetuksi.
•
Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta, WSOY 2023, 247 s. eKirjana; 12 tuntia äänikirjana, lukijoina Sanna Majuri ja Unto Nuora. Luin ja kuuntelin BookBeatissa.
Tommi Kinnusen varmuus menneen ajan kuvaajana herättää kunnioitusta. Edellisen romaanin Ei kertonut katuvansa (myös selkokirjana) välittämä kuvan Lapin sodan jälkeisestä hävitetyn maan tunnelmista kertoi väkevästi maisemasta ja etenkin ihmisistä sotakokemuksineen. Siitä samasta kumpuaa uusin romaani Pimeät kuut (Otava 2022).
Romaanin minäkertoja on kuusikymppinen kansakoulunopettaja Elna. Hän on sodanjälkeisen ajan pätkätyöläinen, jolla ei ole vakivirkaa, vaan hän hakee eri kouluihin ja saa työtä vuosi kerrallaan. Vakinaistamisen estää vakava sairaus, mutta asiaan vaikuttaa ilmeisesti myös kipakka luonne, sillä Elna uudessakin pestissä pitää puolensa koulun johtokunnan aivoituksia vastaan.
•
Romaani kertoo yhden lukuvuoden tarinan Elnan elämässä. Lukuvuoden alkua edeltää yhteenotto siskon kanssa, ja sitä ennen on tapahtunut myllertävä kohtaaminen mieleltään järkkyneen nuoren miehen kanssa. Tätä Niiloa kertoja välillä puhuttelee tekstissään, ja vähitellen lukijalle selviää kertojan ja Niilon yhteys. Nämä edeltävät tapahtumat värittävät kertojan mielenmaisemaa synkin sävyin.
Eikä muutenkaan voi luonnehtia Elnan tarinaa hilpeäksi. Määrittelemätön, voimattomaksi vetävä sairaus jäytää häntä. Koulutyön raskaus ei jää sekään kenellekään epäselväksi. Kinnunen kuvailee havainnollisesti tuntien suunnittelun ja jälkitöiden määrää sen lisäksi, että lasten ja nuorten kohtaaminen ja ohjaaminen oppituntien aikana kuormittavat. Se asia ei ole vuosien ja monien koulu-uudistusten jälkeen ainakaan vähentynyt.
”Eivät he huomaa opettajan pakotettua hymyä, eivät säikähdystä silmien takana. Kukaan ei ymmärrä, miten paljon on vaatinut se, että kaikki sujuu mutkattomasti.”
Vielä sananen romaanin hilpeyden puutteesta. Teksti on kaikkea muuta kuin sävytöntä. Romaanissa on myös upea, henkeä nostattava kuvaus hankikantosilla hiihdosta.
Kaikkiaan Kinnusen kerronta on tarkkaa, selkeää ja silti monitasoista. Erilaiset romaaniin liitetyt dokumentit vahvistavat elämäntilanteen ja ajan kuvaa. Niiden alkuperä on Kinnusen kansakoulunopettaja-isotäti. Niin Elnan kuin erämaakylän ihmisten karut elämänolot pistävät miettimään tekstin ohi hyvinvointivaltion kehitystä nykyisine sosiaalitukineen.
•
Merkittävimmäksi nostan romaanin Elnan kuvauksen psykologisen otteen. Kertojan valoton tila saa selityksensä, niin myös se, miksi hän hoitaa hommansa mutta pitää etäisyyden oppilaisiinsa ja muihin ihmisiin. Synkkyyden ohella erottuu itsetietoisuus:
”Mutta pidän itsestäni! Minusta on tullut tämänkaltainen kaikkien niiden päätöksien vuoksi, jotka olen itse tehnyt. Kukaan ei ole minua mihinkään pakottanut, vaan itse kaikki valitsin, enkä ratkaisuistani kadu yhtäkään. Tietenkin jälkikäteen joskus näen, että elämä olisi voinut kulkea eri reittejä, mutta sellaisia en jaksa pitkään miettiä. Valitsemalla toisin olisin päätynyt toisaalle, tullut toisenlaiseksi.”
Taustalla vaikuttavat sota-ajan jälkikaiut – pelon, hädän, kärsimyksen ja kuoleman kokemukset. Rintamalta palanneiden miesten rikkinäisyys näkyy lapsissa ja perheissä, ja kaikkien sotakokemukset vaikuttavat siihen, että jaksaminen välittää on kortilla – niin kuin on kortilla kaikki konkreettinenkin ruuasta lähtien. Elnan kovettuminen on perusteltu. Siksi romaanin kolkko loppu on odotettavissa, mutta silti siinä kouraisee moni asia.
•
Tommi Kinnunen: Pimeät kuut, Otava 2022, 285 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tätä nykyä on jo valinnanvaraa kirjoissa, jotka ovat selkomukautuksia aiemmin ilmestyneistä klassikoista tai muuten kiinnostavista kirjoista. Myös nykykirjallisuutta selkoistetaan, eli suosittu kirja on melko pian muokattu selkokirjaksi. Tämä mahdollistaa sen, että lukemisen vaikeaksi kokevien kynnys madaltuu lukea kirja, jonka muut tietävät tai ovat lukeneet.
Hanna Männikkölahti ja Riikka Tuohimetsä mukauttavat uutta kirjallisuutta selkokielelle. Ensin mainittu on mukauttanut muun muassa Eve Hietamiehen kirjoja ja Kimi Räikkösen elämäkerran, jälkimmäinen monta ajankohtaista nuortenkirjaa. Nyt Männikkölahti on mukauttanut Tommi Kinnusen historiallisen romaaninEi kertonut katuvansa ja Tuohimetsä Emmi Itärannan dystopian Teemestarin kirja, joka on saanut alaotsikokseen saman nimen Veden vartija kuin siitä juuri elokuvateattereihin tullut leffa. Taitaa Kinnusen kirjastakin olla tulossa elokuva, joten hyvään saumaan selkoistukset ovat ilmestyneet.
Kumpikin kirja on tunnelmaltaan melko synkkä, sillä sodan, ”erikoisoperaation” tai miehityksen vaikutukset tuntuvat väkevinä kummassakin, mutta samoin niissä viriää ihmisen selviytymisen keinoja. Vireen tunnistaa onnistuneesti samankaltaiseksi kuin on alkuperäisissäkin romaaneissa. Se on oleellista selkomukatustyössä.
•
Ei kertonut katuvansa etenee hyvin, ja kronologisen kerronnan oheen lomittuu sujuvasti henkilöiden ajatuksia ja muistoja. Viisi naista erilaisine kohtaloineen säväyttää myös selkokielisenä tarinana. Keskushenkilön Irenen mietteet ja ratkaisut ovat yllättäviä ja kaikkea muuta kuin yksioikoisia. Naisten ja miesten erilainen kohtelu sodassa ja sodan jälkeen nousee kirjassa hyvin esille, samoin naisten kokema häväistys ja häpeä. Myös se selittyy, miksi uskomattomasta kävelystä Norjan Lapista Kuusamoon ei ehkä ole faktatietoja:
”Irene tiesi,
että hänen pitäisi olla
koko loppuelämänsä hiljaa siitä,
mitä hän oli tehnyt sodan aikana.
Irene ei voisi kertoa tästä matkasta kenellekään.”
•
Ei kertonut katuvansa sopii aikuiseen makuun, ja niin tekee myös Teemestarin kirja, vaikka pääkohderyhmä onkin nuoret ja nuoret aikuiset. Alkuteoksen tulevaisuuden maailma ilmastokatastrofin ja vesipulan kurimuksessa siirtyy uskottavasti selkoromaaniin, ja totalitarismin ahdistava tunnelma toimii taustana Norian ja hänen ystävänsä Sanjan vastarintatoiminnalle. Hätkähdyttävästi romaanissa on tämän ajan maailmantilannetta ja meidän tulevaisuudenuhkiamme, ei vähiten Venäjä-Ukraina-länsimaat-tilanteen ja käynnissä olevan sotapropagandan ja historiatulkintojen vuoksi.
”Sitten tarina muuttui.
Nainen kertoi valheista ja historiasta, joka keksittiin.
Hän kertoi kirjoista, jotka tuhottiin.
Kirjat korvattiin sähkökirjoilla,
joita oli helppo muokata.
Tarvittiin vain muutama napin painallus,
ja tapahtumat poistuivat maailman muistista.
Kukaan ei ollut enää vastuussa sodista,
onnettomuuksista ja kadonneista talvista.”
•
Historiallisia romaaneita ei ole vielä montaa selkokielisinä, ei myöskään scifiä tai dystopioita, joten nämä uutuudet ovat kerrassaan tervetulleita. Kaikkein helpointa selkokirjallisuutta ne eivät ole, sillä erikoissanastoa on jonkin verran, ja välillä virkepituus ja -rakenne hipoo rajoja. Rivitys on saattanut taiton vuoksi välillä hieman lipsua ideaaliselkosta. Kirjojen laajuus, lähes 200 sivua, on selkokirjaksi erittäin suuri. Kirjainkoko ja kapea palsta takaavat kuitenkin helppolukuisuuden, ja kummankin kirjan kuvitus virkistää kokonaisuutta, selkeiden mutta ilmeikkäiden kuvien kuvittajina Nora Niemispelto ja Ina Majaniemi.
Kumpikin selkokirja alkaa erinomaisella taustoituksella, joten lukija johdatellaan romaaneiden aikaan ja tilanteeseen. Myös kartat havainnollistavat ja auttavat hahmottamaan kuvattua maailmaa. Uskon monen saavan kummastakin kirjasta voimakkaan tunnekokemuksen ihmisistä sodan ja katastrofin jälkimainingeissa.
•
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. Veden vartija. Selkomukautus Riikka Tuohimetsä. Kuvitus Nora Niemispelto. Avain 2022, 191 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. Selkomukautus Hanna Männikkölahti. Kuvitus Ina Majaniemi. Avain 2022, 187 sivua.
•
Katso esimerkkejä näiden selkomukauttajien muista mukautuksista:
Enni Mustonen: Paimentyttö, selkomukautus Tuija Takala, Opike 2021 (köyhän tytön elämä kulttuurikodissa 1800-loppupuolella)
Tuija Takala: Sormus, Avain 2022 (elämää 1020-, 1870- ja 1920-luvuilla ja nykyajassa)
Esimerkkejä scifistä ja dystopioista selkokielellä:
Edgar Rice Burroughs: Marsin sankari, Oppian 2021 (klassikko-scifi)
Satu Leisko: Avaruuden rajalla, Opike 2020 (scifiä nuorille)
George Orwell: 1984, selkomukautus Tuomas Kilpi, Oppian 2021 (dystopiaklassikko)
Syyskuun 2022 selkosarjassani ilmestyvät jutut, tässä aakkosjärjestyksessä: Aarre Annan nuoruusvuodet Avaimet selkokieleen Ei kertonut katuvansa Pimeän arkkitehti Sarjarakastuja Teemestarin kirja. Veden vartija Älä unohda selkokirjaa -seminaari 28.9.2022
Olen lukenut viisi ehdokasta, kuudetta eli Ann-Luise Bertellin Heiman-romaania odotan suomennoksena ensi keväänä. Päivittäin suosikkini vaihtuu, myös valintaperusteluni, joten minulle sopii minkä tahansa romaanin voitto: se edustaa joka tapauksessa kunniakkaasti tämän vuoden romaanitaidetta. Listaan tähän tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä, miten kukin ehdokas minun mielestäni edustaa tätä kirjavuotta. (Linkit kirjajuttuihini ovat romaanien nimissä.)
Hellsten on kirjoittanut elämäkertaromaanin siskostaan Raija Siekkisestä. Autofiktiobuumiin Raija tuo twistiä. Kirjailija näyttäytyy tietoisesti fiktion keinoja hyödyntävässä romaanissa sivuhenkilönä mutta nimeä myöten muunneltuna. Silti kirjailija ammentaa faktoista ja yhteisestä perhetaustasta. Lopputulos on sisäistynyt taiteilijaromaani.
Tänä(kin) vuonna on ilmestynyt monta kirjaa sota-ajasta tai sen välittömistä jälkivaikutuksista. Viime vuosina Lapin sota ja naisten sotakokemukset ovat kiinnostaneet entistä enemmän. Kinnunen tuo sodan jälkimaingista esille sellaista kuin ei romaanitaiteemme ennen, naisten vaellusromaanin.
Luonnonsuojelu ja ilmastomuutos ovat aikamme isoja asioita, ja esillä ovat olleet harvinaisten lajien elinehtojen säilyttäminen ja metsäluonnon merkitys hiilinieluna. Siksi Margarita osuu aikaamme, vaikka se sijoittuu 1950-luvulle, suomalaisen luonnonsuojelun käynnistysaikoihin. Kaupanpäällisiksi saa kuvauksen yhteiskunnan ja yksilön roolijaosta sekä yhden naisen kehityskertomuksen.
Tosielämän henkilöt romaanihenkilöinä kuuluvat nykykirjallisuuteen, samoin historiallisen romaanin uudistaminen niin, että siinä on sekä vankkaa taustatietoa että tietoista genren konventioiden uudelleen asettelua. Runoilija sijoittuu Keski-Euroopaan 1880-luvun lopusta 1920-luvun alkuun, mutta se juhlii tämän ajan aateromaanina mielikuvituksen rajattomuutta ja luo mahdollisia maailmoja, myös spefi-viritteisiä tapahtumaketjuja.
Nykyromaaneissa käytetään paljon näkökulmatekniikkaa, ja siten saadaan kuvaukseen täyteläisyyttä kuten Mustaa jäätä saa sekä nuoren miehen kehityskertomukseen että kahden naisen elämänvaiheisiin. Suomalaisessa prossassa tavallisia ovat tummat sävyt, mutta Vuori-Kemilä kertoo vakavasta unohtamatta arkisen elämän tilannekomiikkaa.
Kirjakilpailu vai mikä?
Jonkin aikaa olemme saaneet arvuutella, mikä romaaneista lehahtaa Hannu Linnun lemmikiksi. Melkein tekisi mieli siteerata Ritva Hellstenin Raija-romaania, ja siteeraankin: ”On väärin, että taiteesta tehdään kilpailulaji, hän väitti.” Ymmärrän kyllä, ettei etsitä absoluuttisen parasta romaania vaan valikoidusta kirjajoukosta nousee valitsijan mielestä yksi vuoden kiinnostavimmista. Eli ei ole kyse kilpailusta vaan palkinnosta: yksi palkitaan niine kriteerein kuin palkitsija asettaa.
Kirja-ala voittakoon, sillä kirjat saavat näkyvyyttä enemmän kuin silloin, jos ei kirjapalkintoja jaettaisi. Siksi toivoisin, että kuuden kirjan sijasta saisimme jatkossa pitkän listan, siis useamman vaihtoehdon ja siten monelle kirjalle buustia. Vai onko niin, että on tietoinen profilointi, että Finlandia-ehdokkaita on kourallinen, kun Runberg-palkinto tarjoaa pitkän esilistan, tänä vuonna 19 ehdokkaan valikoiman?
Lisäksi toivoisin, että Runeberg-palkinto, Tanssiva karhu ja muut kirjallisuustunnustukset poikisivat nykyistä enemmän juttuja, ohjelmia ja muuta hässäkkää. Palaan vielä jutun lopussa medianäkyvyyteen.
Miten määritellä lajit?
Mainitsen taas Raija-romaanin, koska sen päähenkilö oli aikanaan Finlandia-palkintoehdokas novellikokoelmasta. Se muistuttaa siitä, että nykyinen kaunokirjallisuuden Finlandia koskee vain romaaneita.
Miten saisi novellit, esseet ja runot paremmin esille, sillä kyllä nekin ansaitsevat omat megapalkintonsa? Tai miten käy lajien rikkojille? (Tosin joku niistä voi päätyä palkittavaksi romaanina kuten Juha HurmeenNiemi.) Ja voi marginaalikirjallisuutta, esimerkiksi selkokirjoja! Milloin olet nähnyt niille omistettavan palkintoja tai niitä ylipäätään esillä julkisuudessa?
Lasten- ja nuortenkirjalisuuden Finlandia pohdituttaa, sillä alle kouluikäisten, kouluikäisten ja nuorten kirjat kyllä painivat kovin eri sarjoissa. Palkittavan punnitsee aina aikuinen, joka usein valitsee omin makumieltymyksin kärkeen nuorten aikuisten kirjoja. Ja kyllä, kyllä, onhan tietokirjatkin kovin heterogeenisia elämäkerroista kovaan tutkimuskirjallisuuteen. Ei ole helppoa vetää tai avata lajirajoja.
Miksi lisää medianäkyvyyttä?
Mitä Raija-romaani kertoo minulle kirjallisuuden medianäkyvyydestä? Romaanin päähenkilö meni tolaltaan, koska merkittävä päivälehti ei julkaissut kirjailijan uutuuskirjasta kritiikkiä. Tilanne on muuttunut Raija Siekkisen ajoista yhä pahemmaksi, sillä kirja-arvioiden palstat ovat kaventuneet: yhä useampi kirja jää vaille kritiikkiä.
Kaikki ymmärtävät esimerkiksi Helsingin Sanomien valtaroolin: harva kirja pääsee sen sivuille, mutta niille harvoille vaikutus on suuri. Esimerkiksi kirjastojen varausjonot pitenevät merkittävästi lehden kritiikin jälkeen. Menneen viikonlopun jälkeen (tässä) Hesarin lukijoille ei ole myöskään epäselvää, mikä vaikutus syntyy, kun kriitikko lyttää lukemansa epäselvin perustein. Se herättää epäilyksen: onko vallan lieveilmiönä ylimielisyys? Tuskin kukaan kaipaa kritiikiltä pilkkaa puutteista vaan asiantuntevaa kirjan erittelyä ja esittelyä.
Kirjoista kiinnostuneet kaipaavat perinteisen median juttuja nykyistä enemmän ja laajalla genrekirjolla. Toivon usein monisivuisen, jättikuvin somistetun kirjailijahaastattelun tilalle vaikkapa sitä, että sama tila täyttyisi usean eri kirjan kritiikillä. Meitä bloggaajia, kirjagrammaajia tai kirjapodcastaajia riittää, mutta me emme täytä kirjakritiikin aukkoja.
•
Tänä vuonna Finlandia-juhla televisioidaan suorana. Syy johtunee korona-ajasta, mutta ehkä se sisältää myös oivalluksen tuoda Emma- ja Jussi-palkintojen rinnalle kirjakekkerit parhaimpaan katseluaikaan. Hienoa.
Silti muistuttaisin, ettei yksi lähetys muuta muuten niukkaa Ylen kirjallisuusohjelmatarjontaa. Sitä ei ole uudelle, näkyvälle tasolle nostaneet tv:ssä Helsinki Lit -taltioinnit, aamuiset viikon kirjavartit tai Areena-tallenteet. Peräänkuulutan yhä samaa kuin viime vuonna (juttuni: tässä), joten siteeraan tovin vuodentakaista itseäni:
Maksan Yle-veroa. Kulttuuriuutisten ohella oletan Ylen julkaisevan tärkeimpinä katselu- ja kuunteluaikoina kirjallisuuskeskusteluja, kirjailijahaastatteluita, tavisten, kulttuurihenkilöiden ja julkkisten kirjahyllyesittelyitä, kirjasketsejä, kirjatietovisoja, ideoita iltasaduiksi, lastenkirjavinkkauksia, nuorten omakohtaisia kirjakokemuksia, lukupiirien löytöjä uutuuksista ja jo aiemmin ilmestyneistä kirjoista jne.
Toivemaailmassani julkinen palvelu Yle ei juutu mittaamaan Arena-klikkauksia vaan tarjoaa kunniatehtävänään sitä, mitä sen kuuluu: kirjallisuusohjelmia lukemisen merkityksen vaalimiseksi. Sillä siten se omalta osaltaan edistäisi lukutaitoa – kansalaistaitoa, josta ollaan niin huolissaan.
Ja mikä romaani palkitaan Finlandialla?
Lisäys illalla 25.11.2020: vuoden Finlandia-romaani on…
Torstaina 5.11.2020 valintaraati paljastaa kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaat. Otan rehvakkaasti varaslähdön ehdokasasetteluun, ja teen sen silläkin uhalla, etten ole lukenut tämän vuoden kaikkia kotimaisia romaaneita. Valitsen siis suosikkini lukemistostani (kutakuinkin 50 kotimaista romaania viihteestä vakavaan), ja esittelen ne tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä.
Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä
Ahavan romaanissa 1600-luvulla elänyt kuvataiteilija muuttaa muotoaan matkallaan tähän päivään, ja se lumoaa näkymillä luontokappaleisiin ja elämisen ehtoihin. Lisää: klikkaa tästä.
Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa
Kinnusen vaellusromaanista lähtee monia polkuja miettiä ihmisiä ja kokemuksia sodan päätyttyä. Tunnelman väkevyys ja äärirajoilla liikkuminen vetävät puoleensa. Lisää: klikkaa tästä.
Anni Kytömäki: Margarita
Margarita on jäänyt mieleen myllertämään lukemisen jälkeen. Sen teemat ja henkilöt paljastavat yhä kuukausien jälkeen eri puoliaan. Se on tärkeän kirjan merkki. Postauksessa itse kirjasta lisää: klikkaa tästä.
Marisha Rasi-Koskinen: REC
Postauksessani: ”Rasi-Koskisen romaania ei voi kuvailla tavalliseen tapaan. Sitä ei voi lukeakaan tavalliseen tapaan. Sen tyhjentämättömyyteen täytyy antautua, täytyy hyväksyä määrittelemättömyys ja arvoituksellisuus.” Lisää: klikkaa tästä.
Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa
Vaihtoehtohistorian feikkielämäkerta sai minut monesti riemastumaan siitä, mitä keksin Raunion kerronnan kerroksista. Kertoja leikittelee minulla ja haluan olla leikissä mukana. Lisää: klikkaa tästä.
Kuudes ehdokkaani?
Kuudetta ehdokastani arvuuttelen. Laskelmoisinko olettamalla virallisen raadin valitsevan agendarevittelyn ja poimisin saman eli Anu KaajanKatie-Kate? Vai olisiko virallisen raadin valinta kokeellinen niin kuin usein on, siis erikoisuusmielessä osin koneoppivalla algoritmilla tuotettu Olavi Koistisen Motivaatiojänis (joka on minun lukemanani vielä alkutekijöissään)?
Valintani taitaa kallistua toiseen suuntaan: raikas, rento, positiivisuuspläjäysJussi Seppänen – ehkä juuri se, kirjallinen omavaloinen välkkyjä autofiktion peilipallomeressä. Minun puolestani kuudes ehdokkaani voisi olla myös juniori-seniori-kirjeenvaihtokirja Silloin tällöin onnellinen, ellei kirjan kirjastoluokitus olisi elämäkerta. Vai olisiko kuudes kiinnostava ehdokas joku esikoisromaaneista?
Ehkä kuudennen ehdokaspaikkani voisi täyttää konkarin kelpo teos, sellainen, jolla on sana hallussa ja ajatus ojennuksessa ja joka tänä vuonna kyllä tarjosi kirjamielihyvää mutta varauksettoman hullaannuttava ”klik” jäi minulta kuulematta? Näitä kirjailijoita teoksineen ovat esimerkiksiJoel Haahtela, Tua Harno, Emmi Itäranta,Jari Järvelä, JP Koskinen jaPeter Sandström. (Olen lukenut ja niistä kirjoittanut, kaikista en vielä postannut.)
•
Eli kuuden kärkeä ei ole helppo valita, vaikka useina vuosina olen toivonut listattavaksi 10 ehdokasta. Silti minusta kirjanäkyvyyden vuoksi voisi Finlandia-valinnoissa olla ensin ”pitkä lista” ja siitä sitten poimittuna ”lyhyt lista”. Omalta osaltani jostain syystä kävi kirjavuonna 2020 niin, että suhteessa makumieltymyksiini ilmestyi paljon hyviä, kiinnostavia romaaneita, mutta selviä huippuja kourallinen.
Ehdokasasettelu houkuttaa minua myös ynnäämään kokemani kotimaisen proosan ominaispiirteet. Tänä vuonna kotimaisessa kaunokirjallisuudessa omaelämäkerrallisuus on tärkeä juonne, toinen on historian aiheet käsiteltynä näkökulmatekniikalla. Minäkerronta jyllää, ja rakenteellisesti romaaneissa vaihdellaan ahkerasti aikatasoja tai ainakin kertojaosuuksia. Perheasiat pohdituttavat monissa romaaneissa. Yhä edelleen henkilökuvaus on keskiössä, eikä tarina ole mihinkään kuollut.
Jään odottamaan virallista ehdokasvalikkoa. Yllättäkää!
Suomalaisnaisia oli syystä ja toisesta saksalaisjoukoissa Pohjois-Norjassa, ja kun Saksa hävisi sodan, naiset jäivät norjalaisten vangeiksi. Tommi Kinnusen romaani Ei kertonut katuvansa (WSOY 2020) kertoo pienen naisporukan pitkästä tunturivaelluksesta kotikonnuille kesällä 1945. Se ei ole romaani Lapin sodasta vaan sodan vaikutuksista.
Romaani etenee naisten jalanjäljissä. Naiset on leimattu saksalaisten huoriksi, ja siitä ulkoisena merkkinä on sängeksi ajettu pää. Yksi naisista ajattelee näin:
”Kotiin päästyään hän ei aikonut olla syyllinen mihinkään sellaiseen, mistä miehiäkään ei syytetty.”
Ensin autokuormallinen naisia pääsee vapaaksi ja vaeltaa Suomen puolelle, sitten heitä on kävelemässä Lapin halki enää viisi: Irene, Veera, Katri, Siiri ja Aili. Raskasta taivallusta seurataan Irene etunenässä, muista naisista tihkuu tietoa vähemmän. Tietoa ei muutenkaan paljon levitellä, ei syitä, mennyttä, kokemuksia tai tulevaa – vain sirpaleita. Näin välittyy väkevästi se, mikä sodassa ja sen jälkeen jäi ilmapiiriin muhimaan: vaikenemisen ja puhumattomuuden kulttuuri.
”Irene tiesi, ettei voisi koskaan puhua tästä matkasta kenellekään. Hän ei saisi kuvailla toisille sen kestoa tai raskautta, ei muistella kävelykumppaneita tai edes koettaa selvittää, miten Ailin tai Siirin kävi. Sen sijaan hänen oli pysyteltävä lopun ikäänsä hiljaa ja väisteltävä joka kysymystä, joka liittyi sodan loppuun, saksalaisiin ja hänen suhteeseensa sotaan.”
Kinnusen kieli ja kerronta kirjan alkupuolella pitävät minut naisista ja osittain tapahtumistakin etäällä. Kerrontatapaan on siirtynyt vaikenemisen kulttuuri, eli henkilöillä on paljon salattavaa. Välillä välähtää henkilöiden ajatuksia ja muistoja. En saa lukijana niskalenkkiä henkilöistä, en edes Irenestä.
Silti romaanin alkupuolen arvostan kyllä tapahtumien kuvausta – käsittämättömän rankkaa naisten kävelyä karussa maisemassa miinoitetuilla, poltettujen kylien kivisillä reiteillä heikoin varustein, nälkäisinä ja näännyksissä – mutta pysyn aluksi siististi kaikesta etäällä. Vaan sitten tulee luku 3: jaloissani alkaa tuntua, sisuksissani kiertää naisten nälkä ja kohtalot; luvuissa 4 ja 5 vaikuttuneisuuttani ei estä enää mikään.
Koen romaanin yhtäältä Irenen ja kävelykumppaneiden vaellusromaanina, joksi se on myös alaotsikoitu. Mutta toisaalta se on kollektiiviromaani, joka kuvaa laajasti ihmisten välitilaa sodan päätyttyä ennen rauhan aikaan asettumista. Siten raskas jalkapatikka näyttäytyy minulle myös metaforana rankasta siirtymästä. Siksi naiset ovat sattumanvaraisesti hetken yhdessä ja kohtaamiset arvaamattomia.
Jokainen sodan kokenut on vähintään sisältä haavoittunut, eikä mikään ole kuin ennen. Sitä Kinnunen kuvaa vaeltajien ja ohimenevien kohtaamisten avulla siten, ettei minunkaan käsitykseni sodan päättymisen ajasta ole enää ennallaan.
”Hänen elämänsä oli samoin tavoin pirstaleina kuin jokaisen matkalla tavatun ihmisen, eivätkä heidän laupeudentyönsä, leivänpaistonsa ja saunanlämmityksensä, olleet olleet muuta kuin keino hetkeksi yrittää unohtaa se, mitä oli tapahtunut.”
Naisten suhteet ilmaistaan hienovireisesti, samoin tunnelmien vaihtelut ja suhtautuminen muihin koko vaelluksen aikana. Psykologinen kuvaus kukoistaa: henkilöiden toiminta ja käytös ovat heille itselleenkin välillä täysi arvoitus ja yllätys, ja välillä se on linjassa sen kanssa, minkä naiset olettavat kuuluvan heidän persoonaansa.
Kinnusen taito kuvata eri-ikäisiä naisia korostuu kirjassa, mutta eniten ihastelen sitä, miten avioliitossaan ja aikuisesta pojastaan etääntyneen Irenen vaiheet ja tunteet välittyvät. Romaanissa on monia hienoja ratkaisuja, ja yksi on se, miten yksi kerrallaan naiset jäävät matkasta ja jäljelle jää Irene. Myös se säväyttää, miten vakavanetäinen kanttorinrouva Irene ja saman paikkakunnan rempseä ja iloluontoinen Veera asetetaan rinnakkain: lähtökohdistaan huolimatta ihmiset voivat joutua samaan tilanteeseen ja selviävät siitä kukin tavallaan mutta toisiaan syvemmin kohtaamatta. Hetkellisesti yhteinen laulu voi yhdistää.
Romaanin loppu nostaa vaelluksen välitilan siirtymäluonnetta. Se myös pakottaa henkilöitä ratkaisuihin. Lopun kuvaus Irenen paluusta runnelluille kotikulmille on latautunut. Paikat ovat Neljäntienristeyksestä tuttuja, ja värähdän, kun tuttu kätilö seuraa katsellaan Irenen paluuta. Kytkös Kinnusen esikoisromaaniin tuntuu oikealta ratkaisulta.
Vaikuttava romaani jää vaeltamaan pitkäksi aikaa mieleeni viimeisten sivujen jälkeen. Ei kertonut katuvansa kietoo historialliseen romaaniin ajattoman ihmis- ja maailmankuvan, jossa päätekijänä on sattumanvaraisuus ja muutos sekä ihmisen ihmeellinen kyky sopeutua, jättää taakseen käsittämätöntä, tehdä pahaa, ehkä joskus hyvää ja irrottautua mustavalkoisuudesta.
”Ainoa mitä hän tästä kaikesta oli oppinut, oli se ettei elämä säilynyt kauaa samanlaisena, vaan virtasi toisaalle heti, kun siihen alkoi tottua.”
Ihailen sitä, miten Kinnunen malttaa jättää lukijalle tilaa täydentää henkilöiden sivupolut, menneen ja tulevan. Nostan hattua myös sille, että kirja konkretisoi, millaisesta täystuhosta rakentui hyvinvointi-Suomi ja millaisia miinoja sen rakentajat kantoivat sisällään.
Tommi Kinnunen
Ei kertonut katuvansa. Vaellusromaani
WSOY 2020
romaani
351 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Tommi Kinnusen romaani Pintti (WSOY 2018) saa poimimassani sitaatissa nimelleen selityksen. Rikkoutunut jätelasi. Lasinkirkkaan symboliseltahan se tuntuu, sillä sirpaleisista ihmisistä romaani kertoo. Ihmiselon vertauskuvia on romaanissa rutkasti, esimerkiksi
”Joka kivessä on oma erikoislaatuinen piirteensä, joka erottaa sen muista ja tekee ainutlaatuiseksi muihin verrattuna.”
Kinnunen osaa kuvailla tunteisiin vetoavasti, samoin hän on taituri vetämään yleisestä yksityiseen, kun on kyse elämän merkityksellisyydestä olosuhteiden ankaruudessa. Romaanin alkuluku huimaa hienoudellaan, koska sen tunnelma koskettaa yhdistelmänä kauneutta ja melankoliaa. Varsinainen sisarustarina käynnistyy kouraisevasti kerrotusta jokitilanteesta. Komeasti kirja myös päättyy unenomaisen jokikuvaan. Mitä siinä välissä?
Pintti kertoo kolmesta sisaruksesta kolmena eri päivänä 1949 – 1951. Joka luku avartaa vuorollaan Jussin, Helmin ja Railin kannalta senhetkistä tilannetta lasitehtaan työläisinä ja muuta heidän keskenään erilaiseen elämäntapaansa vaikuttavaa. Tämä romaani on vakava, jopa raskas, sillä helppoa ei sisarusten elämä ole. Jussin kehitysvammaisuus vaikuttaa kaikkiin, ja siskoilla riittää omia ongelmia. Myös lapsuusperheen lähtökohdat vaikuttavat asemaan yhteisössä ja elämässä yleensä.
Koska Pintti sijoittuu sodanjälkiseen lasitehdasyhteisöön, romaanista välittyvät ihmisten elinolosuhteet vaikeiden taisteluvuosien jälkeen. Lasitehtaalla on jyrkkä hierarkia, joka kätkee sen, että henkisesti haavoittuneet sotaveteraanit ovat ottaneet tehtaalta takaisin työnsä, joita kotirintamanaiset hoitivat sodan aikana muiden töiden ohella. Kaikki vaikenevat vaurioistaan, myös siitä, ettei kansalaissota eivätkä pettuleipäajat ole kaukana. Kaikilla on paikkansa, kaikki tuntevat toisensa – toistensa kaltaisia pitäisi olla, sillä erilaiset jauhetaan juorujen hampaissa. Romaanin sisarukset ovat erilaisia – joen toisistaan poikkeavia kiviä, pinttisälän säröisiä palasia.
Hienosti luonnehdittujen tilanteiden ohella Kinnusen romaani junnaa. Tarinassa ei varsinaisesti ole mitään vikaa, se vain jymähtää. Kuvaillut työtavat ja kovat kohtalot hakevat käänteitä, ja tuleehan niitä jokaisessa kolmessa luvussa, mutta ne lisäävät hippunen kerrallaan kuormitusta.
”On lasinteräviä hetkiä, jotka viiltävät menneet ajat irti nykyisestä. Ne karkottavat varmuuden ja havahduttavat huomaamaan, että sellainen on mahdollista, mitä ennen ei osannut todeksi kuvitella. Maailmassa syttyy sotia ja sattuu onnettomuuksia, tapahtuu vallankumouksia ja kruunajaisia, joiden mukaa aikaa jaksotetaan, mutta tavallisen ihmisen elämän mullistukset ovat sellaisia, joita ei koulukirjoihin merkitä. Silti juuri ne toimivat käännekohtina loppuelämän ajan. Niitä edeltävä aika oli kaunista ja valoisaa, mutta seuraavat ilottoman tummia.”
Kinnunen eittämättä on täysiverinen romaanikirjailija: hän hallitsee rakenteen, juonenkuljetuksen, ajankuvan ja henkilöhahmotuksen, mutta lukukokemuksestani tarinoinnin taika silloin tällöin haihtuu elämyksellisen alun ja lopun välissä. Kokonaisuus on selvästi tarkan taustatyön tulos, ja uskon kaiken. Silti jonkinlainen lasi jää minun ja henkilöiden väliin.
•
Tommi Kinnunen
Pintti. Kolmenpäivänromaani
WSOY 2018
romaani
156 sivua eKirjana.
Luin BookBeatin kautta.
Neljäntienristeyksen läpi ajellaan evakkokyydillä, perhemenopeleillä ja ruumisautolla. Risteykseen ilmestyvät liikennevalot, niin myös lukukokemukseeni. Etenen jokaisen kolmen valon määräämällä tavalla, kun luen Lopotti-romaania (WSOY 2016). Lisäksi huomaan, että käyn ikään kuin sukuloimassa Neljäntienristeyksen (WSOY 2014) tutuksi tekemän perheen parissa.
Kaikki on muuttunut, ihmiset ja paikat. Vain nimet ovat pysyneet, mutta niitä kantavat ihmiset vaihtuneet. Nykyään täällä isä on Johannes ja äidillä tarkoitetaan Kaarinaa. Se, minkä minä tunsin isänä, on lahonnut haudassa kauemmin kuin nuo kaksi ovat tunteneet toisensa. Entisestä äidistä on tullut mummu, eikä se osaa sitäkään roolia. Sitä, jonka minä tunsin mummuna, ei tuon mökin sisällä olevista muista kukaan muu kuin Johannes. Minua kutsutaan Helena-tädiksi.
Tommi Kinnunen ammentaa perheestä ja omaksi itseksi kasvamisesta sukupolvien jatkumossa. Neljäntienristeyksen väestä saadaan lisävalaistusta, mutta Lopotissa etualalla ovat Helena ja Tuomas, täti ja veljenpoika. Kaikkea ei kerrota, vuosista lohkotaan tietyt tilanteet. Helena ehtii tarinassaan loppuun, Tuomasta seurataan kolmannen persoonan kerronnan keinoin lapsuudesta aikuisuuteen.
Toiseus-teema nousee päällimmäiseksi. Helenan sokeuden kuvaus on romaanin kiinnostavinta antia, sillä näköaistimuksien korvaaminen muiden aistien voimin hoituu taitavasti. Kun muu suku puuhaa valokuvien kanssa, Helena kokee musiikin, äänet, tuoksut ja kosketukset.
Helena kohtaa erilaisuuteen liittyviä ennakkoluuloja. Sokeainkoulun olosuhteet ovat asia sinänsä, lisäksi mieltä myllertävät suhteet isään, äitiin, avioimieheen ja omaan olemiseen. Pienilläkin asioilla on merkityksensä, niin myös kotipaikan nimellä: Lopotti-kaupunginosanimi saatta juontaa venäjän vapaus-sanasta. Juurista ei vaan niin vapauduta, vaikka kuinka kasvatetaan ja kasvaa lujaksi.
En suostu olemaan ulkopuolinen, en tahdo oppia inhoamaan tätä paikkaa, näitä ihmisiä. Miten voi maailmasta löytää paikkansa se, joka kotiaan vihaa?
Lopotin vaikuttavat kohdat liittyvät sisäiseen puheeseen, oivallukseen ihmisen osasta osana vääjäämätöntä sukupolvien ketjua, jota ei voi valita vaan johon kytkeytyy – haluaa tai ei. Ja lapsuudenkotiin:
Täällä minä en ole viisissäkymmenissä vaan joku, jolle tarjoillaan kahta vaihtoehtoa, totella tai nurista. Toinen on lapsen rooli, toinen teini-ikäisen, ja valitsen ensimmäisen, koska se on tänään helpompi kulkea ja koska molemmat tiet johtavat samaan pihaan. Aikuisuus ei ala tietystä iästä, vaan vasta sitten kun ei enää ole ketään, jonka edessä olla lapsi.
Toiseuteen liittyy Helenan ja Tuomaksen perheettömyys perheen sisällä, sillä heille pariutuminen ja lapsettomuus ovat kompleksisia. Tuomaksen taustakuvana kajastelee Onni-isoisän kohtalo, mikä samalla tarjoaa perspektiivin perheen asenneilmapiirin muutoksiin. Koen kuitenkin Tuomaksen identiteettikehitysosuuden junnaavan joiltain osin ulkokohtaisesti, vaikka etsinnän, peittelyn, erillisyyden, kaipauksen ja vapautumisen hetkissä on myös hienoja havaintoja ja isyyshaaveissa julmaa tragiikkaa.
Palaan alussa mainitsemiini liikennevaloihin. Kinnusen jysäyttävä esikoisromaani lataa Lopotille kohtuuttomat odotukset – siksi jämähdän tarinassa välillä punaisiin valoihin. Keltaiset valot jarruttavat eläytymistäni: haluan koskettua voimallisemmin kuin kosketun, vaikka tarina tarjoaa riipaisevia ja lohduttavia hetkiä. Vihreillä annan mennä, sillä henkilöiden kohtalot mietityttävät, niin myös se, miten kalsean kodin kokenut jälkipolvi ottaa opikseen ja murtaa hyisen tuomitsevuuden. Lujaa minulla kulkee myös lukuotsikoinnin myötä: laulelma- ja iskelmäsanoituslauseet asettavat monitulkintaisen alatekstin muulle kerrotulle. Lisäksi Lopotti tuottaa sanataituruusihailuhetkiä ja komeita näkyjä elämisen kirjavuudesta.
– – –
Tommi Kinnunen
Lopotti
WSOY 2016
romaani
364 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Kirjabloggaajat äänestävät vuosittain kauden parhaat kirjat (Blogistania 2014). Osallistun tänä vuonna kahteen kategoriaan, sillä vähäisen tieto- ja lastenkirjallisuuskulutukseni vuoksi en tohdi niistä äänestää.
Omassa vuosikatsauksessani jo pohdin hyvän kirjan kimuranttia tunnistamista ja lukutilanteen merkitystä. Tällaiseen äänestykseen tempaudun häpeämättömällä omakohtaisuudella ja koitan kestää valintojen vaikeudet. Monet hienot lukuvuoden 2014 kokemukset jäävät vaikuttamaan minuun, vaikkeivät ne mahdu tässä nimettyjen kirjojen joukkoon.
KOTIMAINEN KIRJALLISUUS: Blogistania Finlandia 2014
Tommi KinnusenNeljäntienristeys sai huikeat kritiikit ja useat palkintoehdokkuudet. En nosta tätä romaania ykköseksi säälistä (ei saanut Finlandiaa, ei esikoiskirjapalkintoa). En myöskään nosta sitä siksi, että jotkut boikotoivat kirjaa liian hyvien arvioiden vuoksi. Mikään kirja ei voi saada liikaa ylistyksiä, sillä juuri kulloinenkin ylistäjä on kirjasta vaikuttunut – lue itse ja muodosta oma arviosi. Asiaan!
Neljäntienristeys palastelee lähes sata vuotta näennäisen sattumanvaraisiin välähdyksiin. Neljän keskeishenkilön elämänkaaresta näkyvät sellaiset otokset, että lukijana kokoan perhealbumin, käytän siihen hyväksytyt ja hylätyt kuvat. Kiinnostun kohtaloista, eläydyn niihin ja suren. Selkeästi siis hyvä kirja.
Jussi ValtosenHe eivät tiedä mitä tekevät -romaanista on maristu, ei kuulemma ole taitavaa kielenkäyttöä. Makuja on monia, saa olla. Minä voisin nurista liiallisista aineksista, kärjistyksistä, karikatyyrisistä hahmoista ja sen sellaisesta. Ajatella, kaikesta tuosta huolimatta romaani todella nappaa otteeseensa. Juonenkuljetus rakentuu koukuttavaksi, joten keskeishenkilöiden vaiheita ja reaktioita seuraan melkoisella intensiteetillä. Sanottavaa on, sitä ei peitellä. Valtonen valloittaa ihmettelemään ihmisiä, joilla on kaikki tieto ja sitten ei kuitenkaan ole.
Miten vaikea valinta – mikä niistä kolmesta, neljästä muusta vuoden huipusta! Kunnes yhtäkkinen varmuus valtaa minut. Graniittimies yllättää ja liikuttaa. Ilahdun siitä, että Sirpa Kähkönen uskaltaa romaanissaan kokeilla kerrontavaihtelulla ja olla tunteellinen. Ajan ja aiheen ankaruus välittyvät varmasti: suomalaistaustaiset aatteen naiset ja miehet kokevat kovia sotienvälisessä Petro- eli Leningradissa. Minulla oli kirjaa kohtaan kovat ennakko-odotukset, ja se kesti sen.
Pitemmittä puheitta Donna Tarttin tiiliskivi (suom. Hilkka Pekkanen ) on juonivetoinen romaani, jonka täyteläisyys ihastuttaa. Tarkka henkilö- ja tilannekuvaustaito tekee tekstistä nautittavaa. Tartt taitaa romaanigenren ja osaa yhdistellä erilaisia aineksia perinnetietoisesti ja omaäänisesti. Taideteema eritoten vetoaa minuun. Tikli aloitti kesäni kirjamatkat ja jää sellaisena erityisen hyväksi muistoksi.
Kim LeinenIkuisuusvuonon profeetat (suom. Katriina Huttunen) vie aikaan ja paikkaan, josta en juuri mitään tiedä, mutta jonka sain tämän kirjan avulla tuntea ja kokea. 1700-luvun lopun Kööpenhamina ja Grönlanti loihditaan eloon kaikin aistein. Kokonaisuutta kannattelee merkillinen päähenkilö, ja romaanin kerronta on karkeaa ja taitavaa.
On kirjoja, jotka iskevät otollisella hetkellä lukijan menevään aukkoon. Kate AtkinsoninElämä elämältä on sellainen. Vaihtoehtoisten tapahtumien ja mahdollisuuksien maailma puhutteli lukuhetkellä minua väkevästi.
Blogistania Finlandian ehdokkaat kokoaa ja äänet laskee blogi Kirjavinkit.
Blogistania Globalian ehdokkaat kokoaa ja äänet laskee blogi Kirsin Book Club.
Tulokset he julkistavat blogeissaan 27.1.2015 klo 10.
Vuosi 2015 on nimetty kirjan vuodeksi. Minulle sitä oli jo nyt päättyvä vuosi: luin lukuisia hienoja, keskenään kovinkin erilaisia kirjoja. Kun nyt listaan vuoden huippukokemuksiani, on lopputulos väkivaltaa monille löydöille. Mikään ei minua pakota karsimaan, silti teen niin.
Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että tunne- ja vireystila vaikuttavat luku- ja katsomiskokemuksiin. Väsyneenä tai apeana ei iske sellainen juttu, joka jonain toisena päivänä vetäisi tehokkaasti; vastaavasti hyväntuulisena nielee epätasaista materiaalia. No, jotkut mieltymyskriteerit tilannetekijöitä kyllä ympäröi. Minä haen kiinnostavia rakenteita, pohdittavaa sisältöä ja mieltä vaivaavia henkilöhahmoja. Luksusta on, jos kohtaan odottamatonta – ja yhä vain minua onnistutaan yllättämään.
Eivät elämykset ole arvotettavissa omiin hyviin ja toisten huonoihin. Totean itsestäänselvyyden: kulttuurikokemus on kullekin ainutkertainen ja tuottaa subjektiivisia havaintoja. Kiinnostavaa on se, miten esimerkiksi sama teksti saattaa eri kokijoihin vaikutta kovin eri tavoin. Jokainen lukija lukee ennen eletyn painamana tai kantamana, ja makumieltymykset versovat joistain monimutkaisten tekijöiden liitoskohdista – juuri tällaisesta tyylistä pidän, tällainen kerronta nappaa, tämä rakenne pitää minut valppaana, tällaiset teemat vetoavat, tuollaiset tyypit vaikuttavat, tämän kanssa viihdyn ja virkistyn.
Arvostan järkiperäistä analyyttisyyttä, mutta ei se yksin riitä. Lopulta minulle merkityksellistä on elämys. Kun muistelen hienoja kirjoja, elokuvia tai maalauksia, päälle tunkee tunne. Se jättää jäljen, muu on ekstraa.
Juuri elämysten jakaminen ja niistä keskustelu on antoisaa poikkeavista katsannoista huolimatta ja juuri siksi. Joten tarjoan tässä avoimeen tarkasteluun minulle merkitykselliset vuoden 2014 kulttuurikokemukset.
1. Vuoden kotimainen romaani
Kiertelyn ja kaartelun jälkeen päädyn tähän. Vaikka romaaniin on kudottu enemmän tai vähemmän tietoisesti lähiaikojen menestyskirjojen piirteitä, kokonaisuus on mieltäni kiihottavasti rakennettu ja henkilöiden kohtalot puhuttelevat. Valintani on siten Tommi KinnusenNeljäntienristeys. Siinä on muutaman henkilön valokuva-albumit romaanimuodossa, ja puuttuvat kuvat ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin näkyvillä olevat.
Miksi en valinnut ykköseksi romaania He eivät tiedä mitä tekevät, Valkea kuulas, Kultarinta tai niitä neljää, viittä muuta tämän vuoden kotimaista kolahtajaa? Nakkaan siis älyn narikkaan ja seulon, mikä romaani jättää voimakkaan tunnejäljen. Olen hyvistä romaaneista lukenut viimeksi Finlandia-Valtosen, ja sen loppu pakahdutti. Silti jo alkuvuonna lukemani teksti jäytää, silmiini osuu Lahja, Neljäntienristeyksen osattomaksi jäävä mörkö, sitten vuorollaan muut sinnittelevät sukulaiset. Olkoon niin.
2. Vuoden käännöskomistus
Tähän kategoriaan on kovasti tunkua, mutta valintani on Donna TarttinTikli. Luin kirjan juhannusviikolla, parvekkeen lasituksen suojassa valossa ja lämmössä. Tämä lomaeriö vahvisti lukutunnelmaani, siirtymistä viipyillen jonnekin toiseen maailmaan, nuoren pojan kehityskaareen kaukana lännen mailla (Amsterdam-osuus on romaanin heikoin lenkki). Kontekstuaalisuus, kerronta ja taidelätinät valloittavat.
3. Vuoden historiallinen romaani
Keksin ihan oman lokeron tätä kirjaa varten, toisaalta selittelemättä paras, sillä olen jo nuorena hurahtanut historiallisiin romaaneihin. Tänä lukuvuonna kävin kamppailua monen kotimaisen (Graniittimies/Kultarinta) ja käännetyn (Näkemiin taivaassa) kesken, ja tässä se on: Kim LeinenIkuisuusvuonon profeetat. Runsas romaani on rujo, rönsyilevä ja raju. Se voi olla itsetarkoituksellista, vaan vaikuttavasti kokonaisuus pysyy kasassa. Loppuosassa ovat Gröönlanti- ja laivahommat karata käsistä, päätöspuolen tulinen Kööpenhamina leimehtii mieleen jäävästi.
4. Vuoden dekkari
Jari Järvelän jäntevä Tyttö ja pommi jännitytti tehokkaasti. Siihen vaikutti napakka kerronta kahden henkilön silmin. Ympäristön ja henkilöiden psyyken tavoittaminen ihastuttaa. Kesän korvalla kokosin listan alkuvuoden jännityssuosikeistani, ja voisin lisätä siihen ainakin uusimman Nesbøn ja Indriađasonin.
5. Vuoden fiktioija
Tälle romaanille oli keksittävä oma kunniamainintalokero. Kate AtkinsoninElämä elämältä iski minussa johonkin selittämättömään. Kirjan mahdollisten rinnakkaistodellisuuksien taiteilu ja sattumien sanelu vei minut leikkiin mukaan. Kiehtovaa.
6. Vuoden kirjapettymys
Luin sen urhoollisesti loppuun, sillä halusin kuitenkin selvittää tappajan. Kiristelin hampaitani ärsyyntyneenä ja huokailin pitkittämista. Tämä romaani on juuri sellainen nykyjärkäle, jossa sekoitetaan genrejä ja jännite rakennetaan hyödyntämällä dekkariominaisuuksia. Toiset siinä onnistuvat, toiset taas kasaavat lattean ja tietoisen teelmän. Pettymykseni kärki: Joël DickerinTotuus Harry Quebertin tapauksesta.
7. Vuoden vanha kirja
Bloggaaminen on vaikuttanut lukutottumuksiini yhdellä räikeällä tavalla: huomaan kahmivani etenkin uutuuskirjoja. Koko ajan ilmestyy kiinnostavia uutuuksia, ja ne on muka nopeasti saatava luettavaksi ja sanottava niistä sananen. Ravistelen itseäni tuosta kierteestä irti aika ajoin, ja esimerkiksi kirjabloggaajien vanhan kirjan haaste oli tervetullut. Valintani ”vanhaksi kirjaksi” on kuitenkin Emmi ItärannanTeemestarin kirja – jopa se ilmestyi JO 2012. Sen kirkas tyyli vetoaa.
8. Vuoden huvittaja
Naurattava viihdytys on vaikea laji. Koska pari letkeää humputtelijaa sai minut nauramaan ja hymähtelemään, lisään ne listaukseeni. En ole erityinen likkalitteratuurifani, mutta kyllä keski-ikäinen Bridget on lyömätön leski. Siispä hänelle pääpysti ja kruunu, ja perintöprinsessan tiaran ohjennan kolmekymppisen naimahuolia potevalle Iirikselle. Huvittajanaiseni siis ovat Helen FieldinginBridget Jones. Mad About The Boy ja Riikka PulkkisenIiris Lempivaaran levoton ja painava sydän.
9. Vuoden ei-proosavaikuttaja
Olen romaaneiden suursyömäri, mutta silloin tällöin nautiskelen muuta kirjallisuutta. Valitsen siitä joukosta ilahduttajaksi kokoelman Rakkaani, romaanihenkilö. Se sisältää 20 tunnustusta fiktiohenkilöihin hurahtamisesta, ja joukossa on sekä tuttuja että tuntemattomia hellien tunteiden kohteita. Kokoelman kirjoittajat ovat kirjailijoita, toimittajia tai muuten kirjojen ja kielen kanssa toimivia. Tiettyä epätasaisuutta kokoelmassa on mutta paljon viehättävää vilpittömyyttä.
10. Vuoden muu kulttuurikokemus
Elokuvien, teatteriesitysten ja näyttelyiden joukosta on kehnoa napata yhtä muita ylimmäksi nousevaa. Menköön tämä meriitti tänä vuonna amerikkalaiselle elokuvalle. Richard LinklaterinBoyhood on vaikuttava läpileikkaus yhden perheen ja etenkin pojan kehityksestä. Se puhuttelee elämänkaltaisuudellaan.
11. Vuoden kulttuurimatkanähtävyys
Oli ilo käydä muutamalla matkalla, räpistellä siten irti velvollisuuksien verkosta. Valintani voisi olla Bruggen huikea Jan van Eyck -maalaus tai Budapestin jungend-julkisivut, mutta se onkin heinäkuun lopun Vilna. Matka-aikana tapahtui tietty henkilökohtainen käännekohta, ja sen kaoottisessa tunnelmassa astuin pienen gallerian valokuvanäyttelyyn ja täysin odottamattomaan kohtaamiseen näyttelyn kotimaisen tekijän Hannele Majaniemen kanssa. Vaikkeivät kaikki tähdet olleet reissussani oikeissa asennoissa, kokonaisuus jää merkitysmuistoihin.
Gallerian kulmilla Užupisin kaupunginosassa
Majaniemen installaatio viestii lukevalle ja kirjoittavalle katsojalle.
Onhan kirjapalkinto lukuharrastajalle niin houkutteleva kimmoke, etten keksi esteitä, miksen esittelisi omia tämän vuoden kotimaisia suosikkeja. Tietysti listauksessani on liuta reunaehtoja.
Ensinnäkin olen lukenut lähinnä romaaneja. Toiseksi totean, että en ole romaanitarjonnastakaan lukenut kuin siivun – sentään sen verran, että suosikkilistassani ei ole kuitenkaan kaikkia tänä vuonna lukemiani romaaneita. Suomenkielistä on lukuvalikkoni lähinnä ollut, joukossa on vain yksi ruotsista käännetty kotimainen. Lisäksi otan villejä vapauksia ja kokoan kymmenen ehdokasta.
En aseta ehdokkaitani paremmuusjärjestykseen. Esittelen valitsemani kirjat aakkostaen kirjailijat. Yhteistä valinnoilleni on se, että niissä on tehoavaa henkilökuvausta ja mieleen painuvia hahmoja. Monessa lempiromaanissani on myös rikkonainen rakenne, ja lähihistoriaa on elävöitetty taiten ja tunteella.
Eeva-Kaarina Aronen: Edda. Omaperäinen päähenkilö on perustellusti sellainen kuin on. Lapsuustraumat eivät käy lukijalle raskaiksi, vaikka ne päähenkilölle sitä ovatkin. Rakenne tekee kirjan jännärimäisen koukuttavaksi.
Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä. Aikuiseksi kasvu 1970-luvulla on sekä samanlaista että erilaista kuin nyt. Ajankuva on autenttisen oloinen, yhteiskunnallinen ote myös. Hienointa romaanissa on tiukka ja tarkka kerronta.
Jari Järvelä: Särkyvää. Keski-ikäisen miehen arki hajoaa mutta Lada kulkee. Romaanissa ajetaan, blogataan ja kelataan menneitä. Tragikoominen kokonaisuus on kerrassaan vetävä. Ja jos vuoden dekkaria haetaan, pääehdokkaani on Järvelän Tyttö ja pommi.
Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys. Romaanin rakenne on kekseliäs. Se hemmottelee aukkoisen tekstin ystävää. Kuvatut henkilöt ja heidän suhteensa jäävät kummittelemaan mieleen. Tehokasta!
Anni Kytömäki: Kultarinta. Historia vaikuttaa ihmisiin, niin myös luonto. Näitä seikkoja Kytömäki vangitsee isän, tyttären ja metsän romaanissa. Realismin, romanttiisuuden ja symboliikan sekoittava tarinointi toimii. Tätä lukiessa tietyllä tavalla downshiftaa.
Sirpa Kähkönen: Graniittimies. Romaanin rakenne ja kerrontatapavaihtelu uudistavat Kähkösen tyyliä. Ajankuva ja ympäristö vievät vieraaseen varmalla otteella. Etenkin henkilökuvaus ja kohtalot ovat väkevästi toteutettuja.
Peter Sandström: Valkea kuulas. Tämä romaani iski aivan (omena)puun takaa. Kirja herättää tunteita laidasta laitaan, ärsyttääkin. Se avautuu hitaasti mutta jatkaa sitä edelleen – viikkoja lukemisen jälkeen. Kiinnostava mies- ja perhekuvaus.
Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia. Kulttuurikuvaus on tehokas; kerronnassa ei selitellä, näytetään. Esikoisromaanissa on mukana tyypillistä nuoren miehen odysseijaa, identiteetin selvittämistä. Oiva ratkaisu on välillä livetä irreaaliin.
Kas, listaani jäi kaksi vapaapaikkaa. Varaisinko yhden Lars Sundin romaanille Kolme sisarta ja yksi kertoja? Aloitin juuri sen lukemisen. Ja Asko Sahlbergin uusin on kesken. Ja onhan Suojatonkintaitava, ja Vanhan merimiehen tarina arvoituksellinen, ja…
Kirjakauden hullut päivät ovat yhden yön päässä. Huomenna 23.10. alkavat tämän vuoden Helsingin kirjamessut, joita vietetään sunnuntai-iltaan asti.
Suhteeni kirjamessuihin on kahtalainen. Toisaalta iloitsen kirjakiinnostuksesta, siitä, että messukeskuksessa on tungokseksi asti kirjojen selailijoita ja osastot pullollaan virkeitä kirjakauppiaita ja -kustantajia. Haastattelupisteissä on ajankohtaisia kirjantekijöitä avaamassa uutuuskirjojaan, ja näissä tilanteissa kuulee taustoja ja kirjailijan omia ajatuksia työstään.
Pitänee kuitenkin tunnustaa, että minuun iskee usein messuilla samanlainen ”kädet ylös” -seisahdus kuin kirpputoreilla. Ympärillä on sekalaista tavaraa liian kanssa, joten tarjonnasta kiihtyneenä en löydä aarteita sälän seasta – ja lamaannun.
Tänä vuonna minulla on mahdollisuus rauhoittua. Saan osallistua Kotimaisten kirjabloggaajien toimintaan Boknäsin osastolla 6g85. Siellä on lähes koko messujen ajan tavattavissa jokunen kirjabloggaaja. Rupattelemme mieluusti kirjoista ja niistä kirjoittamisesta. Halukkaille annamme kirjavinkkejä, kirjallisesti. Ne laadimme pika-analyysin pohjalta, eli valitsemme kysyjälle sopivaa luettavaa valistuneen vaiston varassa. Itse olen päivystämässä lauantaina klo 10-11. Bloggaajien messutunnelmia voi myös seurata sosiaalisessa mediassa: #bloggaritmessuilla. Minäkin lähettelen Instagramissa parina päivänä messukuvia.
Koska kirjasyksy on jo tässä vaiheessa, tulee houkutus laatia omat suosikkilistat esikoiskirja- ja Finlandia-palkinto mielessä. En ole järin halukas pistämään kirjoja paremmuusjärjestykseen; jääräpäisesti pysyn kannassani, että lukukokemukseen vaikuttavat jokaisen maun lisäksi otollinen olotila, odotukset ja aiemmat kirjakokemukset. Selittelyt sikseen, tässä ovat rajalliset viisikkovalikoimani, koska en ole lukenut kuin pienen osan tänä vuonna ilmestyneistä kotimaisista kirjoista ja melkeinpä vain romaaneja.
Olisihan tuonne voinut vielä monia muita liittää, ja huomenna voisin haluta joitain nimeämiäni vaihtaa. Lisäksi Finlandia-listaani kuuluvat esikoisryhmän 2-3 ensimmäistä. Nyt vaan jännittämään, mihin päätyvät palkintoraadit. Minä suuntaan messuille kuuntelemaan kirjailijahaastatteluita, näiden nimeämieni kirjojen kirjoittajia, ja muitakin, ainakin italialaisen Teräs-romaanin tekijää Silvia Avellonea. Ja Boknäsin osastolla tavataan!
Minulle kesäisiä rentoutushetkiä parhaimmillaan ovat vapaat iltapäivät takapihalla tai parvekkeella, puolivarjossa, kirja kädessä, muissa maailmoissa. Saman olotilan saan sateen sattuessa sohvalla loikoillen. Lomalukemiseksi olen varannut muun muassa Donna TarttinTiklin ja Kate AtkinsoninElämä elämältä.
Kevään lukukokemuksista kerään seuraavaksi täsmävinkkejä. Rajaan tärpit viiden kirjailijan kirjoihin, no, hieman lipsun. Tuskaa karsinta tuottaa, mutta kaikkea ei voi antaa eikä saada. Tai voihan jokainen lukea kaikki kevään postaukseni ja Lukemani-listan.
Esikoinen
Tästä kävi kova kisa Neljäntienristeyksen ja Kultarinnan välillä. Lukekaa ihmeessä kummatkin, mutta päävinkiksi valitsen Anni KytömäenKultarinnan (Gummerus 2014). Romaani on runsas niin teemoiltaan kuin sivumäärältäänkin, se tempaisee mukaansa taitavalla kielenkäytöllä ja kerronnalla. Isän ja tyttären tarina 1900-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeneltä on yllätyksellinen: historiaan sijoittuminen on siinä oleellista, mutta kirja poimii ajasta sellaista, mitä ei ole ennen näin kerrottu. Romaani on perhetarina, jossa henkilökuvaus loistaa. Yksi perheenjäsen on metsäluonto, jota kuvataan herkällä voimalla. Tunnelma on romanttinen, vaan ei perinteisessä mielessä, sillä varsinaisesta rakkausromaanista ei ole kysymys. Rakasta – ja raskasta – on elämä, sen jatkuvuus.
Käännöskirja
Olen keväällä lukenut enimmäkseen kotimaista kirjallisuutta, joten käännösotantani on rajallinen. Muun muassa Siri Hustvedtin uutuus sekä kiehtoi että uuvutti ja Junot Diazin kevätkirja viehätti ja kiukutti. Valitsen kuitenkin varsinaiseksi vinkattavaksi Ferdinand von Schirachin kertomuskokoelman Syyllisyys (Atena 2014). Se on tiukkaa ja tiivistä tarinaa siitä, mitä voi sattua kelle tahansa. Voi joutua uhriksi, tekijäksi, osalliseksi; selittäviä tekijöitä löytyy, mutta tehtyä ei saa tehdyksi. Kirjasta on riisuttu dekkarimainen jännitys, jäljellä on ihmiselämää säästeliään tyylikkäästi paketoituna. Ohut kirja muuttuu painavaksi, hyvällä tavalla. Sopii riippukeinuun pienin annoksin nautittavaksi.
Dekkari
Jari JärvelänTyttö ja pommi (Crime Time 2014) on napakka jännitysotos graffiti- ja vartijamaailmasta. Kirjan rakenne on koukuttava, juoni jäntevä ja henkilökuvaus tehoava. Kieli ja kerronta on hiottu nautittavaksi, ja vaikka tarina taittuu dekkarityyliin, on romaanissa myös muita kerroksia. Rivien välissä kerrotaan paljon perheestä ja perheettömyydestä sekä siitä, mitä ihmiselle tapahtuu, kun tunne vie.
Sarja
Voisin vinkata Kati Hiekkapellon kahden dekkarin sarjaa, Vera Valan italialaisjännitystrilogiaa tai Milja Kauniston historiakaksikkoa, mutta päädynkin vanhushöpsötykseen. Minna Lindgrenin kärjistysduo Kuolema Ehtoolehdossa (Teos 2013) ja Ehtoolehdon pakolaiset (2014) on napakka isku kaikille ikääntymisestä, vanhustyöstä ja satiirisesta kantaaottavuudesta kiinnostuneille. Joitain reipas ja tyylitelty meno voi ärsyttää, mutta minä viehätyin yli 90-vuotiaiden hyväosaisten sinnittelijöiden hersyvästä kuvauksesta. Jännitystä on nimeksi, vanhusarkea sitäkin enemmän pisteliäästi pisteltynä.
Tietokirja
Tämä kirja on jo viime vuoden satoa, mutta ei se latista sen viehättävyyttä: Mia KankimäenAsioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013). Kirjoittajan tutkimusmatka tuhannen vuoden päähän japanilaisen hovikirjailijattaren elämään vie nyky-Japaniin ja keski-ikäistyvän minäkertojan taitevuoteen. Tekstissä on älyä ja tunnetta, höpöttelyä, hymyä ja havaintotarkkuutta. Tietokirjakategoriaan kirja luokitellaan, mutta elämysosastoon se kuuluu.
Bonusraidaksi tarjoan Aino-Maria Savolaisen ja Katja JalkasenLinnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa(Avain 2014), sillä siitä saa lisälatingin kirjavinkkeihin ja taitavat taustoitukset antavat lukupotkua.
Ammatinvalintaan vaikuttavat tietysti monet asiat, mutta lukemisesta ja kirjoittamisesta pitävät usein pyrkivät opiskelemaan niitä sivuavia aineita, kuten kirjallisuustiedettä, suomen kieltä ja tiedotusoppia. Moni haaveilee toimittajan tai tutkijan urasta, ja usea unelmoi urasta kirjailijana. Vähitellen kasvaa varman päälle ottavien joukko, joka antaa pikkusormen kasvatustieteelle – jospa sitten opettamaan tätä kaikkea, äikänopeksi. Se voi viedä koko käden.
On joitain sinnikkäitä, jotka onnistuvat yhdistämään äidinkielenopettajuuden ja kirjailijuuden. Pasi Ilmari Jääskeläinen on luotsannut lukiolaisia ja kirjoittanut moniaineksista proosaa. Oma suosikkini hänen tuotannostaan on Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena 2006), jossa seikkailee hämmentynyt äidinkielenopettaja työtaakan ja salaisuuksien riepoteltavana.
Viime syksyn julkisuussieppo oli Taivaslaulu (Gummerus 2013), äidinkielenopettaja Pauliina Rauhalan esikoisteos, puhutteleva äitiyden ja uskon kuvaus. Viimeisten tietojen mukaan hän heittäytyy vapaaksi kirjailijaksi.
Katja Kaukonen on julkaissut jo useita teoksia. Hänen uutuutensa Kohina (WSOY 2014) on yksinäisen miehen kasvukipukertomus. Siinä ei ole kytkentöjä äidinkielenopetukseen – vai olisiko aihepiirissä, päähenkilön autiosaarelle eristäytymisessä, jotain vastapainoa meluisaan luokkahuoneammattiin?
Vuoden 2014 Topelius-palkinnon sai Jyri Paretskoi nuortenkirjasta Shell’s Angels (Karisto 2013), jossa teinipoikien kovaa elämää kuvataan letkeästi. Voi olla, että tekijällä ollut poikapedagogiikka mielessä, äikänmaikka kun on.
Ainakin kaksi kevään esikoiskirjoilijoista on niin ikään äidinkielenopettajia. Petri VartiaisenIsäasentoja (Otava 2014) kuvaa ruuhkavuosia isän vinkkelistä. Välillä pistäydytään isän töissä, yläkoulun äidinkielenopettajana. Parhaansa päähenkilö yrittää sielläkin, vaikka vastaanotto ei ole aina suopea.
Kevään kirjapankin räjäytti Tommi Kinnunen romaanillaan Neljäntienristeys (WSOY 2014). Arvostelumenestys on innostanut ostamaan ja lainaamaan esikoisromaania, esimerkiksi pääkaupunkiseudulla on yli tuhat halukasta lainausjonossa. Romaani on taidokas rakenteeltaan ja kerronnaltaan. Kirjailija saa henkilönsä elämään pätkäotoksissa, joissa kolmen sukupolven kulku tulee lukijaa liki.
Äidinkielenopettaja-kirjailija -listani on vajavainen, poimin muutaman tuoreusnäkökulmasta, moni tärkeä kaunokirjailija jää varmasti mainitsematta. On siis kollegoita, joilta fiktio luistaa. Jokunen kirjallisuutta, suomen kieltä ja tiedotusoppia opiskellut ja opettajaksi päätynyt tuottaa siinä sivussa tietokirjallisuutta. Oppikirjojen tekijöitä on aika liuta, muunlaisen tietotekstin myös. Ja nyt aivan pikkuhiljaa ja vääjäämättömästi nousee kirjainten lomasta kissan häntä, pahoittelen.
Elise Tarkoman kanssa koostimme tietokirjan aiheesta, josta ei aiemmin ole kokonaisesitystä tehty: Äidinkielen opetus ammattikoulutuksessa. Näkökulmia pedagogiikkaan ja didaktiikkaan (Finn Lectura 2014). Ammattikoulutus jää usein pimentoon, kun käsitellään opetusta ja koulutusta, vaikka se koskee puolikasta toisen asteen opiskelijajoukosta ja on lukion rinnalla tasa-arvoinen jatkokoulutusväylä. On siis korkea aika avata ammatillisen äidinkielen olemusta.
Aihepiiri ymmärrettävästi kiinnostaa rajattua joukkoa, tosin toivon, että kirjaan tarttuvat kaikki äidinkielestä, didaktiikasta ja koulutuksesta kiinnostuneet. Kirjamme dokumentoi sekä ylessivistäviä että ammatillista osaamista täydentäviä opetuksen sisältöjä ja toteutustapoja sekä äidinkielenopettajien monipuolista osaamista. Se on tietynlainen tilinpäätös, mutta myös osoitus teksti- ja viestintätaitojen merkityksestä nyt ja tulevaisuudessa ‒ ja sellaisena ajankohtainen, koska uuteen opetussuunnitelmaan siirrytään jo elokuussa 2015. Mutta se on jo kokonaan toinen tarina.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 