Vedenkirkas

”Jälkimaussa ei ole karvautta, vaan suuhun jäävä tunne on virkistävä.” Melkein näin voisi kertoa juuri lukemastani kirjasta. Vaan ei, näillä sanoilla Helsinki voittaa vesijohtovesitestin, jossa tuomarina toimi vesiin erikoistunut berliiniläinen sommelier (HS 1.2.2014). Myönnetään: testi tuntuu huvittavalta snobbailulta, kun vettä pitää itsestään selvänä hajuttomana ja mauttomana hyödykkeenä. Entä jos maailma muuttuu niin, että raikkaasta vedestä tulee sotia sytyttävän harvinaista ja arvokasta?

Emmi Itärannan Teemestarin kirja (Teos 2012) kertoo kaukaisesta tulevaisuudesta, jota ilmastonmuutos ja öljysodat ovat muuttaneet siten, että ihmiset ovat paenneet meren tieltä tuntureille, kirkas vesi on tyrehtynyt, ja kotitalouksilla on niukka kiintiö merivedestä suodatettuun tunkkaiseen veteen. Sotilasdiktatuurissa kytätään kuoleman nimissä kaikkia, etenkin vesivarkaita. Tuntemaamme maailmaa ei ole, ei kuukausia, vuodenaikoja. On aurinkoa, sadetta, hyönteisiä. Lumesta saattaa lukea vain harvoista säilyneistä, ikivanhoista kirjoista.

Haaveissani lumi hehkui himmeää, valkoista valoa, kuin miljardit roihukärpäset olisivat pudottaneet siipensä ja maa olisi peittynyt niihin. Pimeys muuttui mielessäni läpikuultavammaksi ja kevyemmäksi kantaa, kun kuvittelin sen lumen hopeanvalkoista hohdetta vasten, ja ikävöin entismaailmaa, jota en ollut koskaan tuntenut, kuvittelin vedenvalkeat taivaalle kuulaan lumen ylle, ja toisinaan menneet talvet kipinöivät unissani kesääkin kirkkaampina.

Teemestarin kirja

Itärannan kirjan kieli on vedenkirkasta, puron lailla soljuvaa: raikas lukea, kuulas kokea. Kieli ja kerronta loihtivat tunnelman, joka vakuuttaa uskomaan mahdolliseen maailmaan. Pimeyteen päättyvän elämän jatkuvuus tarinoissa ja periytyvässä tiedossa on koskettavasti kuvattu. Sain lukea kauniita virkkeitä salaisuuksista, muistamisesta ja kuolemasta.

Me olemme veden lapsia, ja kuolema on veden liittolainen. Niitä ei voi erottaa meistä, sillä meidät on tehty veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Ne kulkevat aina yhdessä, maailmassa ja meissä, ja tulee aika, jolloin veressämme virtaava vesi juoksee kuiviin.

Minäkertoja Noria on nuori nainen, josta tulee isänsä jälkeen teemestari vedettömissä olosuhteissa. Norian perhetilanne on kuvattu tunteita raottaen, samoin suhde kasvinkumppaniystävään Sanjaan. Juonessa on yllätyksiä, surusattumuksia ja jännitystä. Kaiken yllä leijuu kovin kohtalonomainen henki, joka vangitsee, vaikka välillä tunnelma on kääntyä ylenpalttiseksi. Jotain nuorisokirjamaisuutta juonirakennelmassa on – enkä pidä sitä puutteena. Atwoodin Orjattaresi läikkyy mielessäni dystopiavertaisena. Loppupuolella pienet asiat alkavat hieman kaihertaa juonenkuljetuksessa, mutta päätösnousu hukuttaa epäröintini.

Sain sattumalta Teemestarin kirjan käsiini samoihin aikoihin, kun uutisoitiin, että kirjasta otetaan 50 000 kappaleen englanninkielinen painos. Toivon onnistunutta, unenomaista mutta tunturilähteenraikasta käännöstä, joka tekee oikeutta kerronnalle. Minua tunteikas teksti viehättää – antaa sen valloittaa lisää lukijoita meillä ja muualla.

On vain tapahtumia, joille ihmiset antavat tarinoiden muodon ymmärtääkseen niitä paremmin.
Liian moni tarina katoaa kokonaan, ja liian harva, joka säilyy, on tosi.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

2 responses to “Vedenkirkas

  1. Ritva Suhonen

    Luin kirjan heti sen ilmestyttyä.
    Olet kiteyttänyt upeasti ajatukseni, jotka syntyivät kirjaa lukiessani! Se on pienistä puutteeístaan huolimatta hieno ja kaunis kuin hieman rosoinen helmi jokisimpukassa.
    Onnellista Ystävänpäivää iloa tuottava ystäväni!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s