Aihearkisto: Lukupäiväkirja

Oneiron (Teos 2015) on Laura Lindstedin tuotannosta ensimmäinen teos, jonka luen. Lukuprosessini lähti liikkeelle tunnustelevasti, joten otan poikkeuksellisesti avuksi lukupäiväkirjan. Siksi juttuni pituus venyy, venyy, venyy.

Ensimmäiset sata sivua

Samana päivänä, jona avaan Oneironin ensi lehden, luin naistenlehtivinkkauksen, jossa ylistettiin, miten onnelliseksi tämän kirjan lukeminen tekee. Muutkin kehut nostavat odotuksia. Ymmärrän heti alkuunsa, että nyt on käsissä kirja, jollaista peräävät ehkä hieman elitistisväritteiset älykkölukijat, jotka ovat kyllästyneet epä-älyllisen keveisiin, jännärityylillä flirttaileviin, historiasta inspiraationsa saaneisiin suomalaisten jörriköiden kasvukertomuksiin. Monesta sellaisesta kirjasta olen pitänyt, mutta olen avoin myös muunlaiselle proosalle, Oneironillekin.

Leikitään kuolemaa! Shlomith päätti lyödä asian kerralla lekkeriksi: ”Hyvä on. Kuvitellaan että emme ole enää elävien kirjoissa. Siitä saattaa tulla hauskaa, vähän kuin lukisi dekkaria, jossa murhatuksi tulevat vuoron perään Polina, Nina, Maimuna, Wlbgis, Shlomith ja Rosa. Jännitystä jos ei elämään niin edes tähän, miksi tätä nyt sitten haluaa kutsua, ihan sama.”

Kuusi naista leijuu kuolemanjälkeisessä välitilassa. Seitsemännen, nuoren Ulrikan, saapuminen tähän ryppääseen on häiritsevä väkivallan ja mielihyvän kieputus. Rajoja siis rikotaan heti alkuunsa. Huomaan itsessäni varautuneisuutta: yrittääkö tämä liikaa, ylittääkö tämä ymmärrykseni?

Yhden luvun nimi on ”Pieniä korvapuustinmuotoisia tarinoita”. Juuri niin: Lindsted on vaivannut tarinataikinaa vuosia, ja se on sotkettu monista aineksista, sitten kaulittu venyväksi massaksi, sille on levitetty tursuavia kerrontamausteita, se on rullattu, paloiteltu, kypsytelty. Haukatessa makuosat sekottuvat, kovat kaardemummankaltaiset makupommit rasahtelevat hampaissa – ja paljon on nieltävää.

Nyt on otettava vastaan rajattomuus ja välitila, heitot jos mihinkä suuntaan. Kirjanaisten elämä, kuolema ja välitilayhteiselo kaikkine tarinantynkineen sotkeutuvat toisiinsa kierteisellä tavalla – iät, kielet ja kulttuurit myös. Ja kansainvälisyys on romaanin raatoväelle selviö.

Toiset sata sivua

Oneironin aihevalinta on universaali, ydininhimillinen. Kuolema ei jätä ketään kylmäksi; joitain kuolema kauhistuttaa, torjututtaa, pelottaa, joitain kiehtoo. Kuolemanjälkeisyys askarruttaa kaikkia. Oneiron näyttää siitä ennen kokemattoman puolen. Kunnioitan kuolemaa pelonsekaisesti. En tiedä vielä, muuttaako kirja ajatuksiani.

Onko kuolema nyt varmasti poissa. Voisiko joku luvata?

Rosan välityksellä kärjistyy jotain tärkeää. Lääketiede voi pidentää ikää, jota taas sattuma/kohtalo/elämän epäreiluus voi lyhentää. Kukaan ei voi luvata.

Alan vähitellen lämmetä elastiselle kerronnalle. Se joustaa sattumanvaraisesti johonkin naiseen, johonkin hänen kokemaansa, venyy elettyyn ja vetäytyy jälleen seitsemän naisen yhteiseen mikä-mikä-tilaan.

Kolmas satasivuinen jakso

”Eränainen ja pilkunviilaaja” Teksti: Susanna Laari, kuva: Satu Kemppainen, MeNaiset 41/2015

Jumiuduin moneksi päiväksi, työkiireetkin vaikuttavat. Ohessa lukaisin kirjailijahaastattelun (MeNaiset 41/2015):

Kunnianhimoiselle Lauralle pelkkä naisten elämäntarinoiden kertominen ei riittänyt.
– Yritin löytää jokaiselle oikean kerronnan tavan. Lähtöajatuksena oli, että kirja kestää hyvin monenlaisia kerronnan muotoja ilman, että ne tuntuvat tuputetulta.

Sori, hitusen minusta kerronta on teoreettistietoisen tuputettua. Kerronnan muotojen ja tekstien variaatiot tuovat jollain lailla mieleen Jennifer Eganin romaanin Aika suuri hämäys, vaikka Oneiron on teemoiltaan fokusoidumpi kuin verrokki, ja päähenkilögalleria pysyy koko ajan samana, sorasointuisena naiskuorona. Mielestäni kirjailija on onnistunut henkilöiden kuvauksessa: kukin erottuu joukosta, eikä välitila pehmennä kulmikkaitakaan persoonia.

Eniten tilaa ottaa ja vie Shlomith, äärimmäisyyksiä kokeileva juutalainen performanssitaitelija, jonka kärjekkäänä ja äärimmäisenä erottuu muista. Häneen kilpistyy useita kerrontatyylejä, kuten hän-, sinä- ja me-muotoisuutta sekä juutalaisuutta ja ruumiillisuutta käsittelevä luento.

Rapiat neljästaa sivua: luettu kirja

”Hän heittäytyi suorastaan runolliseksi kuvaillessaan swedwnborgilaista kuolemaa, tilaa joka on aistihavaintojen perusteella yksi yhteen elävien maailman kanssa.”

Luen Oneironia harvinaisen hitaasti. Se pakottaa jarruttelemaan. Omaperäisyydessä on oma arvonsa, samoin jäljittelemättömässä tavassa sinkoilla aiheesta ja tilanteesta toiseen. Siekailemattomuus onnistuu jopa järkyttämään, siis herättämään tunteita. Joukossa on ilkikurisuutta ja ristiriitoja. Romaani saa minut kyllä usein tuntemaan itseni riittämättömäksi, epäilen, kykenenkö kantamaan tarinakuormaa.

Hyvä, minut haastettiin. Ihailen joustavaa kieltä ja kerrontaa, kekseliäs tekstitaituri on tämä kuolemanjälkeisen fantasian luoja. Romaanin loppuosa kirkastaa ja värittää kuolinhetket, jokaiselle ainutlaatuiset, ja kohtaan niissä kauneutta ja riipaisevaa rujoutta. Olen tyytyväinen luettuani näin omaehtoisen teoksen, enkä kanna kaunaa hetkittäisten teennäisyystunteiden nostattamisesta.

Viihdyin naiskohtaloiden paljastuspalasia kokoillen sieltä sun täältä. Mietin, miksi kaikilla romaaninaisilla on kavahduttavia kokemuksia miehistä – yksipuolista näin monipuolisessa tarinassa. Miksi juuri nämä naiset? Jos onkin kyse vain yhden kuolinharhoista?

On paljon asioita, jotka eivät ole vallassamme. Jälleen kerran joudumme luopumaan. Ja aina se tuntuu yhtä musertavalta. Ikään kuin emme oppisi mitään tuhansista ja taas tuhansista lähtemisistä, yksin jäämisistä ja uusista tulemisista. Aivan kuin ihmiset, jotka ilmestyvät tänne yksitellen tai ryppäinä, myttyinä tai jäsenet suorina, säikähtäneinä tai syvässä unessa, ja aikansa oltuaan katoavat, eivät olisi osa tätä kirottua prosessia.

Lohduttaako minua Lindstedtin luoma kuolemankynnyksen hörhöilytila ennen lopullista haipumista? Tavallaan. Jokainen kuoleva on Oneronissa vielä mieleltään kuin lihallinen itsensä mutta mukautuu välitilaporukkaan, no, vaihtoehtojakaan ei ole. Tuo sielujen saattohoitoryhmä tukee luopumista. Rivi, naisrivistö, on sattumanvarainen otanta edesmenneitä, jotka loppuun asti häröilevät yksilöinä mutta koittavat auttaa eletyn elämän jättämisessä, vaikka ryhmästä joku jää viimeiseksi, yksin.

Rivi on kaunis kuin kaunein hautajaissaatto, surullinen kuin surullisin sävel, lohdullinen kuin äiti maan syli. Rivi on täydellinen. Naiset eivät pelkää.

En halua kaivella tämän pitempään (hah – onkohan kukaan jaksanut lukea tänne asti) kaiken kerrotun sanomaa tai kirjan nimeä. Oneiron on enemmänkin virta. Se läikkyy ja pyörii jotakin kohti. Ainakin kuolemaa. Sitä ennen eletään. Jokainen elämä ja kuolema on omanlaisensa. Hieno.

– – –
Laura Lindstedt
Oneiron. Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista
Teos 2015
romaani
440 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Finlandia-palkintoainesta, sanoisin.
Kirjablogeissa mm. Kannesta kanteen, Luettua elämää, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Ullan luetut kirjat.