Avainsana-arkisto: Leena Lehtolainen

Leena Lehtolainen: Jälkikaiku

Olen monesti uuden Maria Kallio -dekkarin ilmestyttyä todennut, että on mukava tavata vanha tuttu ja kuulla kuulumisia Marian ja hänen perheensä vaiheista, myös Marian työkavereiden. Samaa voin sanoa nyt, mutta tällä kertaa kirjassa on muutakin. Leena Lehtolaisen sarjan 15. osa yllättää juonen jäntevyydellä ja aihepiirin käsittelyllä. Nyt on Lehtolainen hyvässä vedossa.

Jälkikaiku (Tammi 2020) alkaa turhia johdattelematta. Kallion kissa tuo ulkoa oudon saaliin, irtonaisen ihmiskorvan. Onhan se melkoinen sattuma, ja yhteensattumia dekkarissa on paljon, mutta hyväksyn niiden punoutumisen kuten sen, että eri tutkintajuttujen henkilöt tuntevat toisiaan. Espoossa pieni piiri pyörii.

wp-1596352542537.jpg

Keskeisiä teemoja ovat sukupuolisuuteen liittyvät kysymykset, maahanmuuttajat ja maalittaminen – eli monta isoa ja hitusen liikaa. Jäkimmäinen eli nettitrollaaminen kohdistuu Maria Kallion johtamaan erikoisjaostoon niin, että se osuu myös poliisien perheisiin. Kirja kuvaa terävästi sitä, miten mahdotonta on suoristaa nettiin vuodatettuja vinoja valeita. Maalittamisen helppous hirvittää, samoin sen seuraukset. Ja maalittamisen syy on romaanissa mitä murheellisin.

Maahanmuuttajuutta kirja esittelee taitavasti eri puolilta. Alaikäisen raiskaus, jossa tekijänä on maahanmuuttaja, aiheuttaa tunteenpurkauksia – aiheellisia ja aiheettomia. Siten kirja käsittelee ennakkoluuloja ja pelkoja mutta myös sitä, että rikos on rikos tekijän taustoista huolimatta. Kirja sivuaa lisäksi islaminuskoa, myös käännynnäisen kannalta. Kovin syvälle ei mennä, ja Marian motto onkin saada syylliset vastuuseen, oli mikä oli.

Tärkeintä jännärissä on se, miten siinä kuvataan nuoria. Monet nuoret kokevat kovia ja yrittävät pärjätä ilman tukea. Elämän suunta on usein kiinni sattumista. Onneton sattuma on maahanmuuttajanuoren kuolema, joka katkaisee monta unelmaa. Samalla kirja käsittelee sukupuoliristiriitaa eli sukupuolen yhteensopimattomuutta. Jos se on kova paikka valtakulttuurissa, sukupuolenkorjaus on erityisen vaikea asia muslimikulttuurissa.

Dekkari valottaa osuvasti myös poliisin sisällä vaihtelevaa suhtautumista kulttuuritaustoihin, rikoksiin, rikoksentekijöihin ja tuomioihin. Ei ole yllätys, että myös poliisissa on rasismiin ja muihin ennakkoluuloihin taipuvaa väkeä, mutta myös kaikenlaista siltä väliltä. Ja Maria:

”En tiennyt, mihin uskoin, mutta tiesin, mitä halusin edistää. Ihmisen oikeutta olla oma itsensä.”

Kaikkeen juoniainekseen liittyviä naruja Maria Kallio yrittää pitää käsissään ja luotsata alaisiaan yhteistyöhön. Siinä on tiettyjä kompastuskohtia, joten toistan: aika paljon ja isoja asioita yhteen kirjaan. Ja lisäksi se privaattielämä – Marialla se on näennäisen tasainen mutta uuden edessä. Miten käy pitkän liiton ja työorientoituneen Marian, kun lapset alkavat erkaantua kotipesästä? Ehkä siitä kuullaan vielä, eli sarja jatkunee, mutta joka tapauksessa Jälkikaiku on parasta Lehtolaista pitkään aikaan.

Leena Lehtolainen
Jälkikaiku
Tammi 2020
dekkari
238 sivua.
Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa: Kuunneltua ja Älä ota sitäniin vakavasti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Leena Lehtolainen: Valapatto

Leena Lehtolainen on näemmä päästänyt päähahmonsa Maria Kallion välillä sapattivapaalle, sillä Valapatto (Otava 2019) on itsenäinen ja erillinen jännäri konkarin tuotannossa. Luin kirjan ja kirjoitin siitä heti kirjan ilmestyttyä, mutta jutun julkaisu säästyi dekkariviikolle.

dekkariviikkologo2020

Dekkariviikon juttuja kokoaa blogi luetut.net.

Jännäri alkaa sillä, että kielitieteilijä Tomas Lupo napataan Helsinki-Vantaan lentokentällä, ja hän päätyy epätodennäköisin vaihein luonnonsuojelualueella majailevan luomu-Aino-erakon hoteisiin. Kolmekymppiset, elämässä jo kovin karuja kokeneet nuoret aikuiset alkavat haparoiden ja tahtomattaan selvittä Tomaksen kohdalle sattunutta tapahtumaketjua. Siihen liittyvät vaarallinen prätkäjengi, Tomaksen ystävä ja yllättävästi myös Ainon lapsuustrauma.

Valapatossa valkenevat vähittäin henkilöiden ja tapahtumien kytkökset. Lukijalle paljastetaan eri henkilöiden näkökulmista enemmän kuin mitä kirjan henkilöt tietävä toisistaan. Sellainen juonen rakentelu vetää, sillä haluan tietää, koska ja mitä selviää kenellekin ja miten sitten käy.

20190820_121818_resize_56.jpg

Jännärijuoneen liittyy muutakin kuin väkivaltaa sekä sen seurauksia ja uhkaa. Tärkeä teema on ystävyys. Sekä Aino että Tomas ovat tahoillaan tehneet verivalat, ja kokemukset ystävän pettämisestä vaikuttavat heidän ratkaisuihinsa. Ystävyysproblematiikka kuvataan kirjassa kiinnostavasti, ja sen käsittely tuo päähenkilöiden kuvaukseen sävyjä.

Lehtolaisen kirja on sujuvaa ammattijännäristin työtä. En voi kuitenkaan painaa villaisella latteita asioita. Kirjassa on tolkuttomasti sattumia. Siitä tulee epäuskoinen olo. Muutakin epäuskottavaa löydän kuten Ainon pomon hahmo ja prätkäjengiläisten puheenparret. Alkukohtaamisesta lähtien romanssin mahdollisuus on ilmeinen. Huomaan sen hyväksyväni, sillä päähenkilöt rakennellaan siten, että heille toivoo vain hyvää.

– –

Leena Lehtolainen
Valapatto
Tammi 2019
jännäri
246 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.


Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

8.6. Håkan Nesser: Vasenkätisten seura
9.6. Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta
10.6. Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu
11.6. Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään
12.6. Max Seek: Uskollinen lukija
13.6. Leena Lehtolainen: Valapatto
14.6. Camilla Grebe: Horros.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Leena Lehtolainen: Turmanluoti

Olen monen Maria Kallio -dekkarin yhteydessä todennut, että niitä lukiessa on kuin päivittäisi vanhojen tuttavien kuulumiset. Ensimmäisestä murhastani on kulunut 25 vuotta, ja ainoa minulta lukematta jäänyt on viimeisin Leena Lehtolaisen Kallio-sarjan dekkari. Koska Turmanluoti (2018) on kaupanpäällinen Kirjan ja ruusun päivänä, pääsen mutkattomasti visiteeraamaan Kallio-Sarkeloilla.

Oi, joko Iidan lukio on loppusuoralla! Ei ole totta, onko Tanelikin jo teini – noin harteikas ja menestyy taitoluistelussa! Ai, Antti on yhä pedantti matemaatikko tutkijatyössään! Se se on esimerkillisen osallistuva isä ja puoliso! Onko sillä jo viidenkympin kriisi? Vieläkö sulla Maria riittää virtaa työhön, punkbändiin ja perheeseen? Miten sä jaksat ton tosi vastuullisen homman poliisiesimiehenä lapsi- ja nuorisotyössä? Miten teillä oikein menee?

Noin minä Marialta kyselisin kasvotusten. Kirjankin avulla saan vastaukset. Liitto on hieman urautunut, etäinenkin, mutta yhtä köyttä vedetään perheen puolesta. Lapsista on kasvamassa kunnon ihmisiä, joilla on vapaus valita oma tiensä. Perheyhteys oikein korostuu, ja perheenjäsenten suhteet toisiinsa tulevat kiinnostavasti esiin.  Oho, nyt erottuu myös se, mitä he toisistaan ajattelevat. Kaikkea ei sanota ääneen.

Maria tomeroi työssään, ja kuten sarjassa aina, myös tässä kirjassa vähintään sivutaan ajankohtaista aihetta. Nyt se on yhden keissin keinoin lastensuojelun huomassa olevien ongelmatyttöjen pitelemättömyys ja vaara päätyä sugar daddyjen kynsiin.

Varsinainen rikostapaus lähtee liikkeelle Antin uudesta harrastuksesta, metsästyksestä. Siis jotain yllättävää on tarjolla. Täytyy tunnustaa, että mielestäni sarjassa on ollut väsähtämisen merkkejä, mutta tämä lyhyt, kompakti kylkiäiskirjamuoto sopii Lehtolaiselle. Juoni pysyy jäntevänä, ja siihen liittyvät päähenkilöiden pohdinnat ja psykologiset käänteet fokusoituvat. Lisäksi tervetullutta vaihtelua tuo se, että toimintaa katsotaan myös Antin, Tanelin ja Iidan kannalta.

Turmanluoti on taattua, turvallista Kallio-kamaa pienin ilahduttavin korjausliikkein. Mieluusti sen hotkaisin.

Turmanluoti

Ostin Rooman reissulle sopivaa matkalukemistoa, ja sain seuraksi Turmanluodin.

– –

Leena Lehtolainen
Turmanluoti
Kirjakauppaliitto 2018
Kirjan ja ruusun päivän kylkiäiskirja
dekkari
128 sivua.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Leena Lehtolainen: Surunpotku

Aivan samoin voin todeta nyt kuin Rautakolmion (Tammi 2013) aikoihin: mukava tavata vanha tuttu ja kuulla kuulumiset. Leena Lehtolaisen Surunpotku (Tammi 2015) päivittää useita vuosia ja 12 kirjan verran tuttavapiiriini kuuluvan Maria Kallion oman ja perheen elämäntilanteen, työkavereidenkin. Siinä sivussa seuraan yhtä murhatutkintaa ja pääsen perille poliisiorganisaation uusimmista säästötoimista.

Leena Lehtolainen kirjoittaa varmaa, arkista jännityskirjallisuutta. Mitään huikeaa vauhtia tai piinajännitystä ei tarvitse pelätä tai odottaa. Henkilöt ovat tavallisia, perheet suomalaisia ydin- ja eroperheitä. Rikokset ovat pääsääntöisesti murheellisia sattumuksia, usein pienet tölväisyt kasvavat kauheisiin mittoihin. Vaikka Surunpotkussa liikkuu rahaa ja jalokiviä, eivät ne tarinaan erityistä glamouria luo.

Lehtolaisen luomat henkilöt ovat monesti kissaihmisiä. Näin hurjaa menoa ei kyllä kirjoissa ole.

Lehtolaisen luomat henkilöt ovat monesti kissaihmisiä. Näin hurjannäköistä menoa ei kyllä kirjoissa ole. (Kuvan kissa kyllä haukottelee…)

Mies murhataan kirkkoon, ja tapauksella on joku kytkentä uhrin vaimon lapsuusperhesuruun. Rikostutkinnasta totean sen verran, että Maria toimii jälleen jämäkästi tutkintamenetelmien mukaan. Tiimityöskentely Koivun ja Puupposen kanssa on hioutunut sulavaksi, ja kuulusteltavien puhuttamiseen on toimivat rutiinit. Aika hitailla kierroksilla kerronta kulkee, tiivistämisen varaa olisi, etenkin kun loppuratkaisu ilmestyy ainakin minulle äkkiväärästi. Mutta eihän poliisityö etenekään suorin kaavoin, Marian mukaan:

Olin päätynyt toimittamaan ihmisiä telkien taakse vaikka en läheskään aina tiennyt, päätyivätkö sinne suurimmat syylliset. Toisinaan kadehdin Anttia: matematiikka oli ytimeltään kirkasta ja selkeää, mutta antoi myös mahdollisuuden löytää uusia teorioita. Minun yhtälössäni kaksi plus kaksi oli joskus neljä ja toisinaan miinus viisi. Välillä vastausta ei löytynyt laisinkaan.

Keskeinen teema on perhe. Sivujuonteena on varhaiskypsän 11-vuotiaan onneton tapaus ja hyvinvoivan perheen tapa jättää teininalku heitteille. Marialla on tasapainoinen koti, menestyvät lapset ja leppoisa mies, joskin mietittävää riittää sisarussuhteissa. Koivun kotitilanteen raskaus on tässä sarjan osassa kaikkein riipivin, se ylittää murhatutkintatragediat.

Maria Kallio -sarja on viihdyttävä ja turvallinen. Sitä saa, mitä tilaa: kotimaista hötkyilemätöntä murhatutkintaa ja tyyntä tarkastelua tutkivien poliisien privaattiminästä. Ei erityisen eloisaa eikä jännittävää. Tekstin joukkoon sujautetaan ajankohtaista ja liberaalia yhteiskuntanäkemystä.

Surunpotku on taite, sillä tuttu tutkintaryhmä lakkautetaan. Mitähän siitäkin seuraa? Seuraako jatkoa:  millaista työtä Maria jatkossa tekee, entä Puupponen ja miten käy Koivun perheen?

Se, mikä tässä osassa jäi todella vaivaamaan, on se, millainen humppa tuo suosikkibiisi ”Surunpotku” mahtaa tai voisi olla…

– – –
Leena Lehtolainen
Surunpotku
Tammi 2015
dekkari
432 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Lehtolaista kahdella tapaa

Kuusi kohtausta Sadusta (Tammi 2014) on virkistävä teos Leena Lehtolaisen tuotannossa. On Lehtolaiselta aiemminkin ilmestynyt muita kuin dekkareita, mutta uutuusromaani testaa rohkeasti rakennetta.

Satu Savinainen on viisikymppinen multitalenttitaiteilija, hän on tehnyt performansseja, kuvataideteoksia, kirjoja ja lauluiltoja. Nyt hän on kadonnut. Onko se mainostemppu vai protesti, sillä Sadun miesystävän Heikki Sirviön puuhaama elämäkertanäytelmä Sadusta on ensi-illassa? Romaani esittää – todellakin, romaani esittää – lukijalle tämän näytelmän.

Eteneminen tapahtuu näytelmän repliikkien ja näyttämötapahtumien tahdissa. Siihen lomitetaan Sadulle tärkeiden ihmisten reaktioita ja muistumia näytelmän kohtausten pohjana olevista tositapahtumista. Mukana on myös näyttelijöiden ja ohjaaja-käsikirjoittajan ajatuksia harjoituksista ja esitystilanteesta. Ihailtavasti Lehtolainen pitää tämän kaiken kasassa.

Näyttämökuvat ja selostukset näytelmän video-osuuksista (joita ilman ei nykyteatteria enää tehdä) on tarkasti selostettu. Koska tekstissä on myös paljon näyttämövuorosanoja, näppärä dramaturgi kasaisi tästä esitysvalmiin näytelmän. Mutta toimisiko se draamana? En ole varma, sillä epäilen sisällön kantavuutta. Ammankin mielestä romaanissa pistellään sinne ja tänne, mutta  eritoten romaanimuotokokeiluna kirja on kiinnostava. Arja postaa ajatuksensa samanaikaisesti minun kanssani – mitähän hän teoksesta tuumaa?

Voiko taiteessa näyttää totuuden oikeista ihmisistä? Mikä on totuus – miten se vaihtelee kokijan mukaan? Saako yhden totuutta toitottaa muiden osallisten kustannuksella? Näihin kysymyksiin saa vastauksia lyhyin väläyksin laajalta henkilöjoukolta. Romaanin mosaiikkipaloista Satu hahmottuu hyvin: hänen kokemuksensa on omanlaisensa, joku muu muistaa ja näkee samat asiat toisin ja kolmas vielä eri tavalla. Muut henkilöt ovat alisteisia ailahtelevalle taidediivalle. Ohjaaja Heikki Sirviö jää valitettavan karikatyyrimaiseksi, mutta Sadun tytär riipaisee; hänelle on langennut rooli alistua äidin taiteelle. Vilja-tytär voi pahoin ja pähkäilee: ”Miksi helvetissä äiti oli suostunut siihen, että Leikkihirviö riepotteli näytelmässään kaikkia äidin elämään kuuluvia ihmisiä?”

Taiteilijuus on teemana kiinnostava, samoin yksityisyyden rajat ja kokemuksen vaihtelu kokijan mukaan, mutta silti välillä hätkähdän miettimään, miksi kaikki tämä. Satu ei ole lopulta kovin yllätyksellinen vaan narsistityyppinen prototaiteilija vaikkakin nainen, sillä usein vapaa taiteilijasielu on yhtä kuin mies. Siihen ei kovin syvälle romaanissa pureuduta. Lehtolainen tekee silti hauskan vedätystempun: omaperäinen draamarakenne lukuisine henkilöineen kätkee sisälleen moraliteetin ja juoniromaanin, joka houkuttaa setvimään, mitä Sadun elämässä tapahtui ja miksi hän katosi. Kätevää ja vetävää.Kuusi kohtausta sadusta

Lukulamppu-haastattelussa Leena Lehtolainen kertoo haluavansa uudistua, mutta jatkoa Mari Kallio -dekkareille on luvassa. Uusia odotellessa voi palata vanhoihin osiin toisessa muodossa. Leena Kaivosoja-Jukkola on mukauttanut selkokielisiksi kolme ensimmäistä Maria Kallio -kirjaa, joista juuri on ilmestynyt  Kuparisydän (Avain 2014). Siinä Maria Kallio on nimismiehen sijaisena Arpikylässä ja osallistuu murhatutkimuksiin, jossa on osallisena hänelle nuoruudesta tuttuja.

Selkokielen sanaston, rakenteen ja sisällön tulee olla helpompaa kuin yleiskielen. Se ei tarkoita sitä, että teksti olisi köyhää tai tarina tympeän typistetty, vaan tarkoituksena on lyhyt, helppo, nautittava teksti lukijoille, jotka kaipaavat helposti luettavaa tekstiä. Aikuisille natsaavia selkokirjoja ei paljon ilmesty, joten Kallio-sarjalle on tilausta. Mukauttaja onnistuu säilyttämään tyylin, tunnelman ja tarinan. Verrattuna aiempiin selko-osiin, on tässä uskallettu yhä paremmin karsia rönsyjä selkotyyliin sopivaksi. Kerronta on sujuvaa, ja etenkin dialogin vaivattomuus ilahduttaa. Jännitysjuoni etenee sukkelasti, ja jos henkilöitä putkahtelee liukkaasti tapahtumiin, kirjan alun henkilöluettelo auttaa palauttamaan tyypit mieleen. Kuparisydän on kelpo selkoa.Kuparisydän_selko

Kannatan kirjavariaatioita, sillä kirjallisuudesta nauttiminen ei saa olla kielikyvykkyydestä kiinni. Toiset lukijat viehättyvät romaanin Kuusi kohtausta Sadusta vaativahkosta rakenteesta, kun taas toiset lukijat saavat tuntumaa yhden suomalaisten suosikkidekkaristin tuotannosta helpotetun selkoversion avulla.

– –
Sain Kuparisydän-selkokirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja

Kalmoja 20 vuotta

Maria Kallio on yhä tarmokas komisario, vaikka ensimmäisestä murhajutusta on vierähtänyt parikymmentä vuotta. Nykyisin keski-ikäisen rouvan hiki virtaa helposti ja jalka kipuilee, eikä hän kimmastu kuten nuorena. Työkavereista lähimmät ovat ikääntyneet samaa tahtia, jokusen hiuksissa on harmaan välkettä ja raportoinnissa tarvitaan lukulaseja. Kollegana on jo poliisi toisessa polvessa, piinaavan Strömin tytär. Erikoisjaoksen juttujenselvitysprosentti on yhä 100. Sitä jatkaa Rautakolmio, joka on Leena Lehtolaisen 12. Maria Kallio -kirja (Tammi 2013).

Juoni etenee suorasti. Kaksi murhattua löytyy merestä, ja tapauksiin liittyy vähitellen avautuvia perhesotkuja. Asiat etenevät tutkintatyön ja onnellisten sattumien ansiosta. Käänteet eivät ole erityisen näppäriä, mutta teksti kulkee sujuvasti. Kerronta on helppoa ja mutkatonta.

Kallio-tusina on takuutyötä suomalaisten sarjakirjojen joukossa. Vaikka vetävä särmä on silottunut, uuden osan lukee mielihyvin. Punaisena lankana on juttujuonia oleellisemmin päähenkilö. Minäkerronta voimistaa sitä, että hän on kuin lukijan tuttavapiiriin kuuluva, ja on mukava aika ajoin saada selville, mitä hänelle kuuluu. Ja koska Maria Kallio ei ole FB-ystävä, kuulumiset voi lukea romaanista. Lapset ovat terveitä teinejä, äitiys tuntuu hauskalta, kissat voivat hyvin ja avioliitto on eleettömän onnellinen. Pientä väljähtyneisyyttä on ilmassa, sillä tilaa on vanhan ihastuksen uusinnalle.

Lehtolainen poimii onnistuneesti ajantasaisia aineksia kirjoihinsa. Edellisessä osassa Kallio selvitti maahanmuuttaja-asioita. Tällä kertaa yhtenä tulkintalinjana on ryöpsähtänyt pakkoruotsipolemiikki. Muutenkin se, miten maa makaa, näkyy monessa: poliisipiirejä yhdistetään, toimipisteitä suljetaan, virat ovat kiven takana. Lomautettuja ja työttömiä vilahtelee keinottelurikkaiden ohella. Kuin symbolina liitää meren päällä entinen kunniakas suomalainen purjevene – nykyisin kiinalaisten omistuksessa.

On siis mukavaa tavata vanha tuttu. Ei jälleennäkeminen ole erityisen jännittävä tai riemukas vaan leppoisaa ajankulua. Arvostan sekä Leena Lehtolaisen että Maria Kallion pitkäjännitteisyyttä. On poikkeuksellista, että kirjahahmoa hellitään ja muistetaan siten kuin Lehtolaisen arjen sankaria. Keväällä ilmestyi Ismo Loivamaan Maria Kallio -Extra (Tammi 2013), joka on kirjasarjan kattava läpikäynti. Maria Kallioon on mahdollista tutustua myös selkokielisinä mukautuksina, niitä on ilmestynyt jo kaksi ensimmäistä osaa Ensimmäinen murhani ja Harmin paikka (selkomukauttaja Leena Kaivosoja-Jukkola, Avain 2012 ja 2013).

– –
Sain Rautakolmion kustaantajalta.

– –
Näin käynnistyy lukuviikko ensimmäisellä päivityksellä. Ensi perjantaina tilitän tukun euroja Suomen pakolaisavun keräystilille viikon varrella jokaisesta luetusta ja blogatusta kirjasta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus