Avainsana-arkisto: Inkeri Markkula

Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula

Inkeri Markkulan romaani Maa joka ei koskaan sula (Otava 2021) sulattaa sydämeni. Pidän kaikkea kirjan tarjoamaa uskottavana ja koskettavana. Usein suhtaudun ronkelisti esimerkiksi sattumiin ja kasautuviin tragedioihin. En nyt.

Markkulan romaani liikkuu linjakkaasti 1970-luvulta 2000-luvun alkupuolelle, Kanadan Baffininsaaren jäätiköiltä Lapin tuntureille, sieltä Suomen etelään ja Tanskaan. Romaanin keskushenkilöinä ovat puoliksi saamelainen Unni, joka tekee 2003 väitöskirjaa jäätiköistä, ja inuiittitaustainen Jan, jonka on adoptoinut tanskalais-kanadalainen pariskunta. Unni ja Jan kohtaavat jäätikön reunalla, syntyy suhde, ja sen seurauksena romaanissa kietoutuvat tarinoiksi heidän perimänsä ja perhetaustansa.

Romaanin nimi Maa joka ei koskaan sula ei viittaa konkretiaan, sillä maa todellakin sulaa. Sitä osoittavat myös Unnin tutkimukset arktisilla alueilla:

”Kerroin, kuinka kaikki, mitä tutkin ja havaitsin, sattui sydämeen, keskitalven sulat joet, katoava ikirouta, jäätiköiden laulavat railot ja hillasoiden hajoavat palsakummut, liian aikaisin saapuvat linnut, talven harmaaksi murtuva sini.”

Sen sijaan romaanin nimi viittaa ihmisen maahan, johon biologiset juuret ulottuvat. Toisin sanoin sen ilmaisee romaanin Jan:

”Koska suku ja perhe ovat kuin sormenjälki, tunnistamisen tapa, ne kiinnittävät ihmisen maailmaan veren ja nimen kautta, Jon haluaisi vastata.”

Eli ikinä ei sula, vaikene tai katoa ihmisen alkuperä. Jos side siihen katkeaa, seuraa juurettomuus – tai toisin sanoin: ihmisen sisuksiin jää routa, joka ei sula. Siitä romaani kertoo säväyttävästi.

Voisi ajatella, että yksi romaani ei kykene sulattamaan niin monia suuria aiheita, kuin mitä Markkulan kirja sisältää. Siinä käsitellään Kanadan Sixties scoop -ajanjaksoa, jolloin alkuperäiskansojen lapsia erotettiin vanhemmistaan ja adoptoitiin valkoisiin perheisiin. Kirjassa käydään myös inuuttilasten koulukodeissa, valtiollisten sulauttumispyrkimysten häpeäpesässä. Yhtymäkohtia löytyy Suomen saamelaisten kohtalosta kouluineen, joissa vietiin oikeus omaan kieleen ja siten katkottiin juuria. 

Noihin aiheisiin vielä yhdistyy yhteiskunnan ja yksilöiden rasistiset rotustereotypiat sekä suvaitsemattomuus erinäköisiä ja -taustaisia kohtaan. Niiden lisäksi romaani käsittelee vielä toisaalta adoptiolapsen ja toisaalta erolapsen problematiikka lapsen, aikuisen lapsen ja vanhemman näkökulmasta. Eikä siinä kaikki, sillä romaani kuvaa tilannetta, jossa jäätiköiden ja roudan sulaminen kertoo ihmisen aikaansaamista luonnon muutoksista.

Ja silti: kaikki sulautuu psykologisesti uskottavaksi kuvaukseksi. Aiheet ja teemat siirtyvät hengitykseksi, verenkierroksi, lihaksiksi ja luiksi romaanin henkilöissä.

Romaanin kerronta kaappaa mukaansa. Siinä on kikkailemattoman sävykästä, taitavaa kielenkäyttöä vailla koristelemista. Luontokuvauksessa on erityistä tenhoa – jään muodoissa, tunturien tuoksuissa ja valaan huudoissa. Romaani on täynnä tunnetta kiertäen sentimentaalisuuden. Vahvaa vaikutusta tukee se, miten henkilönäkökulmat ja vuodet vaihtuvat odottamattomasti, eikä juonen eteneminen noudata ajankulun lainalaisuuksia. Niinpä kerrontakeinot ja sisältö yhdistyvät.

”On olemassa lukemattomia hetkiä ja paikkoja, jotka pakenevat luonnontieteellisiä lainalaisuuksia. Putoaminen voi olla hidasta, aika voi kulkea väärään suuntaan ja avara maa vääristää etäisyydet, eikä lapsenihosta kasva koskaan ulos.”

Maa joka ei koskaan sula on hieno, ajatuksia ja tunteita herättävä romaani, joka todistaa kaunokirjallisuuden tehoa ja voimaa: mahdollisuutta eläytyä ja rakentaa hivenen lisää ymmärrystä ihmisistä ja elämästä.

Inkeri Markkula

Maa joka ei koskaan sula

Otava 2021

romaani

314 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa Kirjakaapin kummitus, Kirjanmerkkinä lentolippu ja Luetut.net.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani