Jari Tervo: Pääskyt talvehtivat järven pohjassa

Mikael Agricola oppi lapsena lukemaan ruotsia kotipitäjän kirkkoherran huomassa, ja menetelmä oli mitä modernein, mielikuvaharjoittelu sanan äänneasun perusteella:

”Kirkkoherra rohkaisi Mikaelia pitämään nämä alkunäyt mielessään. Kirjaimet olivat hirsiä, mutta talo oli muuta kuin kasa piiluttuja puita. Niin sanat poikkesivat kirjaimista. Kirkkoherra sanoi: En kerro sinulle, miltä maailma näyttää. Avaan vain silmäsi.”

Näin hienosti lähestyy Jari Tervon romaani Pääskyt talvehtivat järven pohjassa (Otava 2021) yhtä pääteemaa, kirjoitetun sanan mahtia. Agricola on otollinen hahmo käsitellä sanan, kielen ja kirjallisuuden merkitystä, samoin uskon kysymyksiä. 

•

Suomen kirjakielen isästä ja täkäläisen luterilaisen uskon pönkittäjästä ei paljon tiedetä, mikä vapauttaa keksimään. Sen on tehnyt Tervon lisäksi tänä syksynä Roope Lipasti Mikaelin kirjassa.

Agricolasta ei tiedetä, oliko hänen äidinkielensä ruotsi vai suomi. Tervon kirjassa Mikael-poika praattaa lapsena ruotsia, silti kotitalon Malin-piian suomen puheet siirtyivät Agricolan kirjoituksiin. Siis kaiken takana on rahvasnainen.

Ei voida tietää Agricolan ajatuksista, kokemuksista tai sairauksista, mutta romaanissa saa uskoa kirjailijan valintoihin. Tervon romaanin Agricolaa vaivaa epilepsia. Se värittää päähenkilön näkyjä, elämäntapahtumia ja uskoa. Näin syntyvät Agricolan kaksi kohtalokasta salaisuutta: ensinnäkin kaatumataudin uskottiin tulevan paholaiselta, toisekseen yhden kohtauksen aikana jumala näyttäytyi Mikaelille naisena. Siinäpä kirkonmiehelle taakkaa kerrakseen 1500-luvulla.

•

Romaani rakentuu kolmesta aikajaksosta: lapsuus, opiskelun päätösajat Wittenbergissä ja neuvottelumatka Moskovaan. Ne eivät kerrontaa rajoita vaan pikemmin vapauttavat vierimään sivupoluille. Myös kertojat ja tekstilajit vaihtelevat: mukana on muun muassa hän-kerrontaa, monologi- ja dialogityyppistä kerrontaa ilman replikointia, Lutherin saarna sekä Agricolan tunnustuksia ja kirjeitä.

Silmiin pistää 1500-luvun elämäntapojen ja ihmisten räävittömyyden kuvaaminen. Tervo rypee pidäkkeettömästi ravan ja ulosteiden materiaaleissa, huippuna ehkä Lutherin ummetuskuvaus. Henkilöt sanailevat värikkäästi ja piikikkäästi, ja kieli herkuttelee kuvailevalla, vanhahtavalla sanastolla.

Virkerytmi on alkuunsa töksähtelevä, mikä sopii Agricolan poika-aikaan. Rytmi muuttaa muotoaan sitä mukaan kuin päähenkilö vaihtaa ympäristöään ja kielitaju karttuu. Kieli joustaa myös tyylissä tilanteiden mukaan. Osin kuuntelin kirjaa, ja Tervon itse lukema Lutherin luetelmallinen saarna on melkoisen hypnoottinen.

•

Pidän paljon Tervon romaanista, nimeä myöten. Hetkittäin huomaan itsetarkoituksellista äijäilyä, repostelua ja paisuttelua. Veijaritarinaksikin se kääntyy Saksan-reissulla, etenkin Agricolan tunnustuksissa Lutherille. Mikaelin aisaparina seuraa hänen äpäräveljensä Petrus Paljaspää, jonka persoona ja sarkasmus virkistää vakavaa ja salaisuuksiaan varjelevaa Agricolaa. Hetkellisesti koen waltariaanisia tunnelmia totisen sankarin ja nokkelan apurin matkoilla.

Ja jos on Petrus kiinnostava sivuhenkilö, niin ovat myös omahyväinen Luther, pöyhkeä Kustaa Vaasa ja arvaamaton tsaari Iivana. Väkeä lappaa paljon tapahtumissa ja puheissa, ja siten ajan aatteet, valta-asetelmat ja elämänmeno välittyvät.

•

Mutta mikä mies on Mikael? Ristiriitainen, kutsumustaan muuttava, tarkoitustaan epäilevä, tosikkonakin kiinnostava. Romaani kertoo Mikaelista, mutta sen voi lukea romaanina uskosta ja kielestä, uskosta kieleen:

”Halusin perustaa suomen kielen. Se oli korkein maalini. Aluksi pidin kielen perustamista vain välttämättömänä pahana Hyvän Sanoman levittämiseksi. Myöhemmin kielestä tuli päätyöni. En uskaltanut kertoa sitä esimiehilleni. Halusin muokata hedelmällisen maan, josta kieli nousisi. Mietin, kumpi tulee minulle ensin. Usko vai suomen kieli. Alussa oli sana.”

Luen romaanista: yksi mies pisti alkuun tämän kielen kirjoittamisen. Siinä on yhä, mistä ottaa, mikä elää, mikä jää, vaikka aika jättää ja paperit palaisivat.

Ja täten tähdennän, että kaiken rehvakkaan ronskiuden ohella romaanin kieli sävyttyy laidasta laitaan. Hienoja ajatelmia tupsahtaa tuon tuostakin. Kaikkea on.

•

Juonen, tarinan, sanailun ja teemojen rönsyily voi välillä romaanissa rasittaa, mutta minulle tämä on parasta Tervoa. Uskon teemasta otan vielä esille sen, miten romaani käsittelee uskon suhteellisuutta. ”Ilman sanaa ei ole uskoa”, kirjoittaa Agricola. Usko on myös valtaa ja ahneutta, mitä todistavat katolisuuden ja luterilaisuuden taistelu ja valtaapitävien pyyteet. Ja tätäkin: ”On vain taikauskoa, luuloa, etiäisiä, haltioitumista ja rummun takomista.” Lisäksi on Agricolan salausko naisjumalaan.

Entä uskomus pääskysten talvehtimistavasta, jonka järki todistaa mahdottomaksi? Mikä saa uskomaan vaihtoehtoon? Sanan mahti:

”Missä ne sitten talvehtivat, Paljaspää kysyi.

Ne lentävät Linnunradan piimävanan opastamina Lintukodon lämpimään talveksi, Larsinpoika sanoi.”

•

Jari Tervo

Pääskyt talvehtivat järven pohjassa

Otava 2021

romaani

456 sivua.

Lainasin kirjan ystävältä.

Osin kuuntelin BookBeatissa, lukijana Tuukka Haapaniemi ja Jari Tervo.