Avainsana-arkisto: Sanna Karlström

Sanna Karlström: Harry Harlow’n rakkauselämät

Muistan lukaisseeni Sanna Karlströmin kokoelman Harry Harlow’n rakkauselämät (Otava 2009) joskus aiemmin, mutta Karlströmin uusin, hieno kokoelma Alepala (Otava 2019) saa minut palaamaan siihen. Huomaan myös, että Harlow-kirja sai ilmestymisvuotensa Tanssiva karhu -runokirjapalkinnon.

Luin ensin runokirjan, sitten etsin faktaa Harlow’sta, sitten palaan runoihin. Samalla mietin, millaista lyriikkaa on sellainen, että runot eivät minulle sellaisinaan riitä, vaan tsekkaan kontekstin. Miksi runot henkilöidään tunnettuun psykologitutkijaan, mitä se merkitsee runoille ja minulle? Vastaan hetken perästä, käyn ensin Harlow-faktoissa, mutta johdattelen runo-otteella:

”Katson mieluummin kuinka muista eristetty yksilö
menettää vähitellen järkensä.
Kun kasvot katoavat muistista, se lyyhistyy häkin pohjalle.
Sydän lakkaa hitaasti lyömästä, kaipaukseen voi kuolla,
siihen loppuu iskelmä.”

Harlow kehitteli kiintymyssuhdeteoriaa apinakokein. Hän todisti, miten eristäminen ja kosketuksen puute vaikuttaa yksilöön. Tulokset todettiin merkittäviksi, ja niiden toinen vaikutus oli se, että eläinkokeiden oikeutus kyseenalaistettiin. Jos googlettelee, voi katsoa riipaisevia videoita yksinäisistä apinaressuista häkkiseuranaan froteepäällysteiset emoteelmät. Eli ristiriita on sisäänrakennettuna Harlowin saavutuksiin: hän näyttää rakkaudettomin menetelmin rakkaudettomuuden vaikutuksen eli käänteisesti rakkaudellisuuden perustavanlaatuisen merkityksen. Lisäksi Google-tulokset antavat minun ymmärtää, että Harlow’n omassa rakkauselämässä sattui ja tapahtui: ensin puolisona oli Clara, sitten joku muu, sitten taas Clara.

20190504_101403.jpg

Runojen puhuja on välillä itse Harlow, joskus määrittelemätön puhuja, ja välillä Harlow’ta katsotaan matkan päästä. Runojen roolinotto kytkee runot todelliseen, mutta toisaalta: ”Mielikuvitus tahtoo olla todellisuudelle vastakkaista.” Jollei vastakkaista, ainakin keino kytkeä faktaa ja yksityistä yleiseksi. Runoissa on ainesta kaikille lapsuudessa etäisyyttä kokeneille, yksinäisyyteen unohtuneille, eristetyille, rakkaudetta rakkauden perässä hamuaville, julmuuteen sortuneille, läheisyyttä kaipaaville.

”- –
että minä olen itseäni vahingoittava, kädet ympärilleni kietova
surussa heijaava apinanpoika,
jolta yhä uudestaan kysytään onko sillä tunteita,
vai onko se yhtä sydämetön kuin sinä.”

Runoissa on hienoja kuvia järvessä uimisesta, linnuista ja kukista. Kokoelman loppuruno vanhasta, sairaasta tutkijasta koskettaa. Kokoelma ei ole minulle mitenkään helppo, enkä saa siitä täyttä otetta. Niin ei ole tarpeenkaan, sillä koen saavani monista ristiriidoista kiinni. Runoissa minua vetää puoleensa se, miten Karlström karistaa tiedemiehen tutkijaotteen: ei sittenkään voi väistää tunteita eikä kipeitä havaintoja.

”Unissa laulan kuin apinapoika.
Korkealta ja syvästi, se on aivan kaunista.
Laulan koska murennun eikä sille tule loppua.
– -”

– –
Sanna Karlström
Harry Harlow’n rakkauselämät
Otava 2009
runoja
71 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Kokoelmasta on postannut myös Kirja vieköön!

Juttujani Karlströmin kirjoista: tässä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Sanna Karlström: Alepala

Mitä teen, kun marketissa on joka hyllyn välissä maistiaisia? Pysähdynkö mutustelmaan? Nappaanko makupalatuotteen ostoskoriini vai välttelenkö heräteostoksia? Minulle käy näin:

”Nyt saan ottaa, ojentaa käden
kohti tarpeita, tunnustella
kukkakaalin hattarat, kovat pilvet
jotka natisevat kuin hankaimet kun etenen
paljastuu kurpitsan kylki kuin aamu tai ilta
ja antaa suunnan, niin kuin mikä tahansa
mitä pidämme aurinkona.”

Minä nimittäin shoppailen Sanna Karlströmin runoja kokoelmasta Alepala (Otava 2019). Koriin kertyy ensin säettä sieltä täältä, nautinnollisia ajatuskiteytymiä, sitten kokonaisia runoja, joiden tunnelmista täytyn. Tarvitsen näihin runoihin isot ostoskärryt, ehkä sellaisiin 56-sivuinen kokoelma mahtuu.

20190331_192001.jpg

Minulle Alepala merkitsee ihmisen ikävöintiä ja tyhjyyden täyttämistä. Olemisen valintatalossa on tarjolla kaikenlaista elämään kuuluvaa, eikä voi välttyä siltä, että kaikella on alku ja loppu. Siis suoraan sanoen: kokoelman myymäläkielikuvat toimivat.

”Kuoppa kulki Alepan käytävillä,
oli vaikea sanoa olinko syvä vai tyhjä.

Halusin tunteita.
Toisen pitelemän leivän.”

Kokoelman toisessa osassa muna-symboli vie ajatuksia elämän kiertoon, jälkikasvuun. Hienoja havaintoja luen yhteydestä ja erillisyydestä – ja vääjäämättömästä:

”Olet erite
minusta, mutta eri
oma todellisuutesi
avaamaton säilyke

mutta sinun on mentävä rikki.”

Haluan kerskakuluttaa näitä runoja, joissa ei kerskuta kulutuksella. Niissä elämä on kestävää vaikkakin särkyvää, myös jatkuvaa: ”Aina joku kuolee mutta ketään ei kokonaan päästetä täältä.” Ihailen myös sitä, miten runot käsittelevät aikaa ja vanhenemista: ”Iho kurtistuu vauvankokoisen ytimesi ympärille.” Ja näin runoissa tiivistetään eletyn elämän arviointi:

” – –
ja oliko tarpeeksi merkityksellisiä hetkiä,
niittyjä sullottuna yhteen maljakkoon.”

Nyt taitaa sitaattioikeuden rajat tulla vastaan, vaikka houkutus on yhä suuri poimia säkeitä ja kokonaisia runoja, jotka tekevät minuun vaikutuksen. (Silloin pitäisi kopioida koko kokoelma.)

Kokoelman kompakti muoto ja ajatusten avaruus kohottavat minua. Olen nyt kuin marketissa jaettu heliumpallo, täynnä nostavaa kaasua. Karlströmin runokieli puhuttelee, koska sillä on sanottavaa olemisesta, elämästä, maailmasta. Puhukoon runot puolestaan, mutta tiivistän kokemukseni kuitenkin vielä yhteen sitaattiin:

”Olin kiitollinen, en löytänyt sanoja
valmiiksi pakatulle”

– –

Sanna Karlström
Alepala
Otava 2019
runoja
56 sivua.
Ostin kirjan.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Sanna Karlström: Multaa sataa, Margareta

Sataa voi monenlaista, mutta multaa luulen satavan lähinnä arkulle. Sanna Karlströmin romaanin nimi Multaa sataa, Margareta (Otava 2017) taitaa viitata juuri siihen. Romaani kertoo isoäidin, äidin ja tyttären taloudesta jälkeen äidin miehen kuoleman.

Margareta on leskeytynyt puolitoista vuotta aiemmin. Mielen ja ruumiin ikävä sokeuttaa muun. Tytär Elouse on vielä lapsi mutta kasvamassa: hän kulkee yksin pihapolkuja, reittejä lammelle ja metsään. Margaretan vaativa äiti Linnea hapertuu vanhuuttaan. Ikävöivä tunnelma ummehduttaa suhteet, äiti-tytärsuhteissa ilma pilaantuu. Naisikon talo tarvitsee tuuletusta, mutta sellaiseksi ei riitä sinne ilmaantuva Erik. Jotain on kuitenkin kehittymässä, muutosmahdollisuus utuilee ilmassa.

Multaa sataa.jpg

Sanna Karlström on runoilija, ja runoilija on proosassaan tarkka sanoista. Tiheä teksti kätkee hetkiä ja tunnelmia, ei niinkään juoksutettavaa juonta tai monia tapahtumia. Aistikas kuvailu hallitsee, se pysäyttää tilanteita, purkaa havaintoja tuoksuin, kosketuksin, katseen kohtein, muodoin, värein, äänin ja mauin.

Romaani kertoo rakkaudesta, kuolemasta ja niihin liittyvästä ikävästä ja surusta. Romaanin ilmaisu samalla paljastaa ja peittää, ihan kuin muistot.

Suru on jo unohtunut, muuttunut näkymättömäksi kuin mikä tahansa pitkään seisonut sotku. Sotkun keskelle ilmestyy aika ajoin tuttu hahmo ja häviää näkyvistä jälkiään korjaamatta.

Aluksi hämäryys on karkottaa minua romaanin maailmasta. Ihmettelen tarkentumatonta aikaa ja paikkaa, henkilöiden paikantamattomia nimiä, jotka voisivat sopia minne vain länsimaista maailmaa. Ensimmäinen lukukerta tuntuu raskaalta. Ensimmäinen, todellakin. Sitten selailen kirjaa, palaan siihen uudelleen. Sukupolvien suhteet alkavat erottua entistä selvemmin: välien hierteet ja osaamattomuus lähestyä, odotukset ja vaatimukset.

Ja sitten minä näen näin. Multaa sataa, Margareta on pohjimmiltaan romaani rakkaudesta lapseen. Näen vain romaanin kursivoidut sivut. Ne kertovat etenkin isän viimeisten hetkien rakkaudesta pieneen tyttäreen. Rakkaus lapseen on rajaton, samalla rakkaus tulvii pelkoa siitä, että rakas etääntyy – luopumisen viiltävä suru siitä, ettei lapsen kasvua pääse seuraamaan. Luen romaanin kursivoidut sivut uudestaan. Ne OVAT runoa romaanin sisällä ja samalla kertomus yhdestä elämän tärkeimmästä hetkestä. Ensin luin koko kirjan, jossa kursivoidut sivut ovat kuin rajoja lukujen välillä. Luin uudestaan kursiivisivut alusta loppuun, sitten lopusta alkuun. Se on sekä loppu että alku, ja se kertoo asioista, joita on ja jotka jatkuvat, vaikkei niitä näe.

Tuulilasiin osuu pari pisaraa. Hän ajaa autolla aurinkoista hiekkatietä. Jossain on sateenkaari, mutta sitä ei tässä näe.

Taisin langeta kirjaluonnehdinnassani kryptiseksi. Luulen ymmärtäneeni jotain romaanista –  siis omalla tavallani, arvaillen. Arvostan kerrontaa, sen tapaa tavoittaa asioita, joita on vaikea verbalisoida. Monet asiat liikauttavat minua, etenkin monikasvoinen suru-aihepiiri. Romaani ei kuitenkaan humauta minua hurmokseen vaikka vetää puoleensa ja haastaa. Jään tietoiseksi, tunne jää toiseksi.

– –

Sanna Karlström
Multaa sataa, Margareta
Otava 2017
(pienois)romaani
157 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Kirja vieköön! on myös lukenut runoilijan ensimmäisen romaanin.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Sanna Karlström: Päivänvalossa

Runo on vapaa kielellinen lehahdus, ja kun se tavoittaa minut, ei tunteelle välttämättä ole sanoja, vaikka se syntyy sanoista. Voin myös antaa runon laskeutua lintuna olkapäälleni livertelemään. Ei se välttämättä laula samalla kielellä kuin minä, silti minä kuulen sen, ehkä jopa jotain uutta itsestäni ja elämästä.

Runoja saa tulkita jokainen omalla tavallaan, etsiä merkitykset itsestään. Voi olla, että saa irti jotain, mitä kirjoittaja on tarkoittanut, muttei voi olla varma. Runo on siis kartta, joka annetaan suunnistajalle, mutta suunnistaja etsii itse rastit  – ja näkee maaston ja maiseman.



Moisiin mietteisiin minut johtaa Sanna Karlströmin runokokoelma Päivänvalossa (Otava 2007). Olen sen joskus ostanut ja lukenut. Kun palaan siihen vuosia myöhemmin, tarjoaa se jotain ensimmäisestä lukukokemuksesta mutta myös uutta. Nämä runot eivät tyhjene tai vanhene.

paivanvalossa

Kokoelma jakaantuu neljään osaan. Ensimmäinen kertoo mielestäni kasvusta, toinen toipumisen tiestä, kolmas jakamisen kokemuksista. Viimeisessä osassa on vain yksi runo ”Kun laskee kädestään kynän ja paperin”. Siitä luen syklisen jatkuvuuden: jonkun lopettaminen tietää jonkun toisen aloittamista. Lohdullista.

Olen ensimmäisellä lukukerralla taitellut kirjasta muutamia sivuja hiirenkorville. On mielenkiintoista etsiä, mikä silloin on merkityissä runoissa vaikuttanut. Huomaan samojen runojen koskettavan taas. Esimerkiksi ”Olen huijannut vain hieman”. Yhä runon puhuja puhuttelee minua, on kuin minä. Koettaa pärjätä.

Sitten on runoja, joihin lukukertojen välillä vierineet vuodet ovat lisänneet merkityksiä. Tähän esimerkiksi:

Miksi me olemme täällä.

Vanhus kaivaa silmälasit esiin
nähdäkseen pienen kirjoituksen:
Jos et sinä ole, en minä ole.

Kokoelmassa toistuvat valkoiset takit, laboratorio, linnut, paperit. Siinä on luopumisen läheisyyttä, mutta löydän paljon myös mahdollisuuksia – ainakin voi valita, mitä näkee, kun katsoo.

Sanna Karlström on yksi lempirunoilijoistani. Hänen runoissaan läkähtelevät sanavalintojen ennustamattomuudet ja vahva visuaalisuus.

Kaiken keskellä havainnekuvan
silmiään räpyttelevä tyttö

narulla kuivuu taivaansininen,
pilvistä riisuttu,
varjoton päivä.

– –
Sanna Karlström
Päivänvalossa. Runoja
Otava 2007
48 sivua.
Olen ostanut kirjan.

runohaaste

Karlströmin runot sopivat Ompun runohaasteeseen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot