Saatesanoilla on monta merkitystä. Ne voivat olla selityksiä, oheisia. Niillä voidaan johdattaa johonkin. Nämä nyt ainakin. Olen vaikutettu, että Sanna Karlsonin runoteos Saatesanat (Otava 2014) on saatettu matkaan.
Sanat kuin savu
tavun hahtuvasekin pian poissa.
Runoissa puhutaan isän kuolemasta, ja hänet saatetaan hautaan. Suru ja luopuminen on painavaa. Loppuminen ja alkaminen seuraavat toisiaan, vaikka siinä välissä on pysähtymisen ja tyhjyyden tiloja. Maailmaan saatetaan myös uutta elämää: jatkuvuutta ilmentää syntyvä lapsi. Kiertokulku ei ole klisee, ei näissä runoissa, ei muutenkaan.
Kulku kuoleman tunnoista syntymään on hienosti ilmaistu tietynlaisen suvannon tai hakutilan kautta. Olisiko usko, toivo ja luottamus uuteen elämään niin hauras, että se uskaltaa kasvaa vähitellen? Mutta kauniisti se kehittyy.
Kokoelmassa on runoja, jotka eivät aukene ja soljuvat ohi. Lisäksi siinä on lukuisia runoja, jotka seisauttavat. Luopumisen raskaus tulee lähelle. Lyriikka ulottuu asioihin, joihin eivät sanat riitä, ja esimerkiksi samastun runojen suruun, tunteisiin, joiden ydintä ja laajuutta ei arkipuhe tavoita. Mutta runot voivat. Karlsonin sururunot ovat tiheitä, niiden kuvat imeytyvät suoraan tunnekerrokseen.
hitaasti alkaa muodostua
hyvin nopeasti etenevä luettelo
sanoista jotka olen menettänyt
Saatesanat-kokoelman runokuvastossa on lintuja, hedelmiä, luontoilmiöitä ja kuvataideartefakteja, ja erilaisia vastakohtia ja ääripäitä on rinnakkain. Välimerkkien käyttö hiljaisuuden ja tyhjyyden rajaajana viehättää minua kovasti. On kaksoispisteitä ja pilkkuja, joiden jälkeen ei seuraa mitään. Niin meille käy. Mutta sitä ennen koetaan runoa, proosaa ja elämää kaikkine tunteineen.
”Omena alkaa kukkia, ja loppuu,
puhkeaa lehtiä, omenoita, – -”
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 