Vietin kesäni Downton Abbeyssa, melkein tunnin päivässä. Kahden kerroksen väen touhut vuodesta 1912 lähtien 1920-luvun puoliväliin ovat otollisia koukuttaville juonenkäänteille kartanossa, jossa on liuta naimaikäisiä tyttäriä. Lisäksi ensimmäinen maailmansota ja sen jälkeinen maailman muuttuminen tuovat jännitteitä aatelisten ja palveluskunnan elämään. Vaikka sarja saatiin tyylikkääseen päätökseen, loppuhuipennukseksi loihdittiin vielä elokuva (2019).
Tarvittiinko tämä elokuva? Sanonpa ensin, että elokuva ei millään muotoa kestä tarkempaa tarkastelua, sillä juoni on kerrassaan pöhkö. Varoitan juttuni hienoisista juonipaljastuksista.
Kartano menee sekaisin, koska kuningas yöpyy maakuntamatkallaan Downton Abbeyssa. Draaman ainekset ovat aika niukat: palveluskunta terhentyy vastustamaan öykkäröivää kuninkaallista henkilökuntaa pelastaen kartanon kunnian (?) ja ex-autonkuljettaja-leskivävy pelastaa kuninkaan ja kuninkaallisen avioliiton ja tullee saamaan oman ”prinsessansa” (melkein omaa säätyään) ja puolikkaan valtakuntaa (muhkean sukuperinnön). Kaikkien päähenkilöiden elämä on kutakuinkin hyvällä mallilla tai ainakin kääntyy toiveikkaaksi – myös kauniisti kuvattu vääjäämätön luopuminen.
Vääjäämätön luopuminen. Tarkoitan yhtä henkilöhahmoa mutta tarkoitan myös koko spektaakkelia nimeltä Downton Abbey. Elokuva on sellainen, että siitä ei voi enää kartanon tarinaa jatkaa, on luovuttava: kaikki oleellinen saadaan solmittua.
Eniten yllätyn siitä, että elokuvassa siloteltiin kaikki yhteiskunnalliset teemat, mitä sarja on tuonut esille. Rojalismi saa kaikki polvilleen. Vain vähän vilahtaa jotain tasa-arvohavaintoihin viittaavaa: Edith murehti itsellisestä työstä luopumista ja palvelija-Anna ja lady Mary viittasivat säädyn ylittävään ystävyyteen silti etäisyyden säilyttäen. Branson tasaantuu luokkaloikassaan, ja homoseksuaalisuudessa näkyy myös mahdollisuus onneen, ei vain ahdistukseen.
Kuulostan ehkä hitusen happaman sarkastiselta. Mitä enemmän leffaa järkeilen, sitä tolkuttomampi se on. MUTTA Downton Abbey ei ole järjen asia. Se menee tunteisiin, sen henkilöt muuttuvat satuolennoiksi, ikonisiksi tyylikuviksi, joille toivoo hyvää. Tutut henkilöt keittiössä ja saleissa säilyttävät maneerinsa – ja se tuo hetken turvan levottomaan nykyhetkeen.
Downton Abbey on täydellinen fanielokuva: hupsua huvia, hellittämisen hetki arjessa, johon kuuluu hivelevyyttä, hihitystä ja haikeutta. Tätä ei voi luonnehtia ilman adjektiivia ihana. Saan nauttia leskikreivittären ja rouva Crowleyn tasapuolisen sivaltavasta sanailusta, nauraa vedet silmissä palvelija-Mosleyn pokkuroinnille ja huokailla romanttisille välähdyksille. Ja painaa kriittisyyteni villaisella.
Elokuvan alkaa mahtavalla kuljetuksella kirjeen mukana Lontoosta kartanolle, ja kun tutun tunnusmusiikin pauhatessa kamera-ajo tuo kartanorakennukselle, iho menee kananlihalle. Eli elokuvaporukka osaa kuvakulmin ja musiikin keinoin iskeä tunteisiin. Puvustus, ehostus ja lavastus välittävät rikkeettömästi menneen maailman loiston paraateineen, illallisineen ja tanssiaisineen.
Palveluskunta pysyy kerroksessaan ja vaalii hyviä brittitapoja. Se porukka olisi äänestänyt Brexitiä.
– –
Downton Abbey
Käsikirjoitus Julian Fellowes
Ohjaus Michael Engler
Lisää elokuvasta tässä.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 