Avainsana-arkisto: Ernest Hemingway

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee – Klassikkohaaste, osa 15

Tällä klassikkohaastekierroksella valitsin Ernest Hemingwayn sukupolviromaanin 1920-luvulta, Ja aurinko nousee (1926, suom. 1954 Tammi). Silmäillen dokumenttia Hemingwaysta tajusin, etten ole aiemmin lukenut hänen varhaistuotantoaan. Outoa, sillä 1920-luku on vuosikymmeniä kiinnostanut minua. Korjasin tilanteen.

Haastetta vetää Ankin kirjablogi, kuva Yöpöydän kirjat.

Ensimmäiset kaksi kolmasosaa luin tympääntymisen vallassa. Ja aurinko nousee vaikutti kirjalta, jonka toivoin päätyvän sinne, minne aurinko ei paista.

Minäkertojamies Jake häälyy persoonattomana kaiken keskellä ja esittää tarkkailevansa sivusta, dokumentoivan lakonisesti, mitä kukin joutilaiden miesten fiesta-porukasta sanoo, syö, juo ja tekee. Äijäilyelementteinä toimivat ryyppääminen, nyrkkeily, Pamplonan härkäjuoksutapahtuma ja härkätaistelut. Kaiken keskellä kirmaa katseen ja halujen kohde Brett, glamoröösi femme fatale.

”Oli viljalti viiniä ja kireyttä, josta ei kuitenkaan piitattu, ja ilmassa leijui väistämätön tapahtumien enne.”

En pureudu nyt romaanin omaelämäkerrallisuuteen, 1920-luvun taiteilijoiden Pariisiin ja eksoottiseen sisällissotaa edeltävään Espanjaan vaan lukurupeamani loppukolmanneksen havaintoihin. En kirjasta silti syttynyt, ja ajattelen Fizgeraldin Kultahatun kestäneen paremmin aikaa kuin Hemingwayn tämä teos.

Kuka ja mikä on Brett?

”- Olen aina tehnyt oman pääni mukaan.

Tiedän sen.

Tunnen olevani kaamea portto.

Tunne sekin, minä sanoin.

Jumalani, Brett ähkäisi. – Mitä kaikkea nainen itsellään teettää.”

Kirjan keskiössä leimehtii kolmekymppinen lady Brett, joka on menossa naimisiin miesseurueesta yhden kanssa, seikkailee toisen salarakkaana (kaikki tietävät), rakastuu matadoriin ja pitää Jakea kaveripanopinteessä. Brett näyttäytyy minun silmiini 1920-luvun modernin naisen fantasialta, vapaalta kaunottarelta ja seireeniltä – kerran kirjassa viitataankin miehiä sioiksi loitsivaan Kirkeen.

Naiskuvan ristiriitaisuus kiinnostaa: Brett ei voi itselleen mitään, eivätkä miehet voi mitään sille, että lumoutuvat ja joutuvat keskenään sanaharkkaan ja nyrkkitappeluihin. Romaanin seurapiiri toisaalta sallii Brettin vapauden ottaa ja jättää, mutta se jättää kaikkiin jälkiä – myös Brettiin. Romaani kertoo sarkastisesti (rakkauden) hinnasta.

”Naisista saa loistoystävän. Suurenmoisen vallan. Ensinnäkin täytyy naiseen rakastua, jotta ystävyydellä olisi jokin perusta. Olin pitänyt Brettiä pelkkänä ystävänä. En ollut vaivautunut ajattelemaan asiaa hänen kannaltaan. Olin saanut saamiseni ilmaiseksi. Laskun tuloa se vain oli lykännyt. Lasku tuli aina. Siinä yksi loistopuolista, johon voi aina luottaa.”

Mistä siis romaani minulle kertoo?

Ja aurinko nousee kertoo kapitalismista ihmiseen sisäänrakennettuna. Voittoja tavoitellaan ystävyyssuhteissa, hankitaan ohimeneviä hauskoja irrottelun hetkiä, joissa siedetään tympeitä tyyppejä kokonaisvoittojen toivossa. Kilpailu on käynnissä harrasteissa (kalastus, härkätaistelut, vedot, rakastettu/rakastelu) ja joku aina voittaa, muut maksavat hinnan. Romaani kertoo, miten liukkaasti elämä lipuu sen tuhlaamiseen ja pettymyksiin, kun ei saa sitä, mitä tilaa.

Hemingwayn sittemmin paljon jäljitelty tunteiden väistely ja toteamistyyli sisältävät rutkasti joutavaa dialogia, toistoa, toistoa ja tapahtumattomuuden dokumentointia. Pitkään se hämäsi minua alatekstin näennäispuutteella. Sitten oivalsin sen olemassaolon, etekin silloin, kun pamplonalainen baarimikko ja Jake juttelivat kuolemaan johtaneesta härkäjuoksusta:

Hän [baarimikko] pani kannut pöydälle ja istahti tuolille.

Iso puskuhaava. Huvin tähden vain. Pelkän huvin tähden. Mitä siitä pidätte?

En osaa sanoa.

Siinäpä se. Pelkän huvin tähden. Huvin vain, nähkääs.”

Minäkertoja asettelee salavihkaa muiden suuhun ajateltavat asiat ja osoittaa teksti- ja sisältöosaamisensa tekstipinnan karuudella. 

Kirjan keskeiset henkilöt ovat ulkopuolisia flaneeraajia: kaikki ovat poissa omalta maaperältään, ja yksi henkilöistä toistuvasti muiden hampaissa (jostain syystä juutalaisuutta korostaen). He ovat kokemussyöppöjä (pikemmin juoppoja) väistellen tavoitteita ja tarkoitusta. Porukka ostaa huvia, ja huvin vuoksi maksetaan: pettymykset ovat minimihinta, joten tunteet yritetään kuolettaa.

”Kuvittelin maksaneeni kaikesta. En niin kuin nainen maksaa ja maksaa ja maksaa. En minkäänmoista vastikkeen saamisen eikä rangaistuksen kärsimisen tunnetta. Arvojen vaihtoa vain. Antoi jotakin ja sai jotakin muuta. Tai sitten teki työtä saadakseen jotakin. Jollakin lailla maksoi kaikesta, mistä oli hiukankin iloa.”

Ja aurinko nousee täyttää klassikon kriteerit, mutta säilyykö sen vaikuttavuus? Riippuu lukijasta. Toistan: romaanin loppuosan monet asioiden aukikirjoittamattomuudet antoivat ajateltavaa, mutta kokonaisuus (ei vain vastenmielisten härkätaistelutilanteiden vuoksi) jäi ns. ostamatta.

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee, suomentanut Jouko Linturi, Tammi 1956 (myöhempi pokkariversio, alkuperäisteos 1926), 275 sivua. Lainasin kirjastosta.

Aiemmat klassikkohaastejuttuni:

Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle (Klassikkohaaste 14)

Volteri Kilpi: Alastalon salissa (Klassikkohaaste 13)

Aino KallasLähtevien laivojen kaupunki (Klassikkohaaste 12)

Anton Tsehov: Vanhan ruhtinaan rakkaus (Klassikkohaaste 11)

Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

6 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus, Romaani

Pariskunnan Pariisit

Paula McLain tarttuu halausotteella Ernest Hemigwayhin. Näkövinkkeli on ensimmäisen vaimon. Nuoruutemme Pariisi (The Paris Wife, suom. Irmeli Ruuska, Gummerus 2014) on romaani 1920-luvun alkupuoliskon kestäneestä avioliitosta, onnenvuosista Pariisissa, matkoista Euroopassa ja taiteilijoiden seuraelämästä.Nuoruutemme Pariisi

Hadley on kolmikymppinen, viattomana säilynyt toimeton nainen, ja Ernest puolestaan vain parikymppinen, sodan haavoittama ja kipeän kunnianhimoinen nuorimies. Kummankin tunne-elämä on murjoutunut, joten toisesta puristetaan balsamia haavoille. Hadley palvoo, palvele ja pönkittää uraansa aloittelevaa kirjailijaa. Suuren taiteilijasielun luomistuskan ja -vimman ehdoille rakennettu suhde kukoistaa aikansa ja vähitellen mutkistuu mahdottomaksi. Pohjimmiltaan sovinnainen perhetyttö tottuu ryyppäämään, myötäilemään ja miellyttämään, kun siippa taipuu lähinnä vain ensin mainittuun.

Ernest määräsi tosiaan tahdin ja jyräsi usein ylitseni, eikä se tapahtunut sattumalta. Olimme kumpikin kasvaneet kodissa, jota hallitsi nainen rautaisin ottein. Nainen, joka muutti aviomiehensä ja lapsensa vapiseviksi ihmisraunioiksi. Tiesin, ettei minusta tulisi koskaan samanlaista, ei mistään hinnasta. Olin valinnut osani Ernestin tukijana, mutta hiljattain maailma oli keikahtanut ylösalaisin ja se mitä olin valinnut, oli kadonnut. Kun Ernest katseli ympärilleen, hän näki nyt eri maailman ja piti näkemästään.

Juonihan on tuttu kirjallisuushistoriasta, eli yllätyksiä ei voi odottaa siltä vaan näkökulmasta ja kerronnasta. McLain tavoittaa miehessään roikkuvan naiivin pikkurouvan äänen. Aluksi elin toivossa, että se siitä särmäköityy, vaan ei. Pikkusievä ja pikkutarkka tapahtumien ja keskusteluiden selostaminen muuttuu uuvuttavaksi, eikä lukijalle jätetä oivallusten paikkoja. Omituisen linjatonta on, että tekstin joukossa on muutama kursivoitu luku ”Papan” näkökulmasta kerrottuja tunnustuksia. Niiden selittelevyys on turha lisä.

McLainin romaanin perustana ovat elämäkerrat ja kirjeet, ja hän on jäänyt niiden orjaksi. Suuren rakkauden todistelu, söpöstelevien hellittelynimien vyöry, 1920-luvun kirjailijasuuruuksien ohikävely – romaanin pinta on puleerattu, mutta tarinan ja henkilöiden piironginlaatikoiden kiehtovat salakätköt jäävät avaamatta.

HemingwayVastavoiman vuoksi oli pakko lukea heti perään Ernest Hemingwayn Nuoruuteni Pariisi (A Moveable Feast, suom. Jouko Linturi, Tammi 1964, pokkari 2010). Hemingwaynkin teos on tavallaan sepite; muistelija voi muokata muistojaan haluamaansa suuntaan:

”Jos lukija niin haluaa, hän voi pitää tätä teosta kaunokirjallisena kuvitelmana. Mutta on silti aina mahdollista, että tämän kaltainen kaunokirjallinen teos jossakin määrin valaisee aiemmin julkaistuja todenmukaisia muistelmia.”

Samanhenkisiä kirjat ovat ovat tunnelmaltaan, jopa osin kerronnaltaan: myös Hemingway kirjaa pikkutarkasti tapahtumavirtoja ja kertailee käytyjä keskusteluja. Teoksen hienointa antia ovat kuvaukset kirjallisuuden lukemisesta, kirjoittamisesta ja kirjailijakollegoista. Jälkiviisautta on avio-onnen menettämisen käsittelyssä, erokin pitkälti pistetään vehkeilevän ystävättären piikkiin. Kirjailija haluaa korostaa ensimmäisen rouvan herttaisuutta ja avioliiton auvoa.

 Meillä on totisesti onnea, meillä kahdella.
– Ja meidän on osattava pitää onnemme.
Koputimme kumpikin kahvilapöydän maalaamatonta puuosaa ja tarjoilija tuli tiedustelemaan, mitä haluaisimme. Mutta sitä, mitä me halusimme, ei hän eikä kukaan muu, ei myöskään puun eikä marmorin – kuten tämänkin kahvilapöydän pinnan – koputtelu pystynyt meille ikinä antamaan. Mutta emme tienneet sitä sinä iltana ja olimme hyvin onnellisia.

Uskollisesti McLain tallaa omaelämäkerturin raivaamaa tarinointipolkua, joten Nuoruutemme pariisi on kuin ex-rouvan pastissi ex-miehen muistelmista pikantein lisäyksin, viehkoin naisnäkökulmahuomioin ja sopuisin selittelyin. Teokset eroavat otsikon persoonamuodon perusteella – se kuvaakin mainiosti niiden nyanssieroja (vaikka johtuukin suomentajien tai kotimaisten kustantajien nimivalinnoista).

– –
Sain Paula McLainin romaanin kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus