Sofi Oksanen yllättää. Pingottuneen Kun kyyyhkset katosivat -romaanin jälkeen Norma (Like 2015) on lähes rento. No, hieman liioittelen, sillä Oksanen ei ole tälläkään kertaa hilpeä tai helppo, vaan vakava ja vaikeakin, mutta ilahtuneena otan vastaan irrotteluyritykset.
Koska Oksanen ei nyt pöyhi Viron nykyisyyttä tai menneitä, katse kohdistuu muuhun riistoon, kosmetiikka- ja lisääntymisproblematiikkaan: ” – – ja se joka tohtoroi hius- ja vauvakuumeisia ihmisiä, on heidän kuninkaansa.” Häikäilemätön ihmisriisto ja kauppasota liittyvät tähän, ja sitä käsitellään Lambertin perheen keskinäisen valtataistelun kautta. Se muodostaa juonijuoksutuksesta yhden osan, pääkokonaisuus on Norma Rossin, hiuksien ja Norman edesmenneen äidin.
Norman hiusten huikea päiväkasvu on salaisuus, jota Anita-äiti on jo kolmisenkymmentä vuotta varjellut tyttärensä puolesta ja kanssa. Tähän salaisuuteen kytkeytyy vielä kuoleman takaa kummitteleva pitkätukkaesiäiti Eva. Yhtäkkiä pitääkin hyväksyä Oksasen tekstin epätodellinen aines. Ensin olen epäuskoisen tyrmistytynyt, ja sitten alankin viehättyä tästä realismista irtautumisesta. Se on minusta liikahdus entistä rennompaan otteeseen.
Norma hapuili tukkaansa. Hän oli leikannut hiuksensa pari tuntia sitten eikä kasvua vielä huomannut. Latvojen väri näytti vieraalta hyttyslampun sinisessä valossa. Hän ei ollut paljastunut, vaan takertunut kiharoistaan rottinkiin eikä siitä ollut vielä syytä hätääntyä.
Romaanissa on kyllä tietoisen kyhäelmän tuntua, taustatietoisuus paistaa paikoittain aika räikeästi, ja kahden suvun traagisissa vaiheissa ja ihmiskauppaverkostoissa on kampaa karttavia takkuja. Silti Norman selviytyminen salaisuutensa ja häneen kohdistuvan uhan kanssa pitää kiinnostavasti jännitettä yllä. Ja voiko kuitenkin olla niin, että hiuspössyttelyssä olisi jopa huumorintynkää, ainakin reippaasti överiksi menoa? Henkilökuvaus ei pääsääntöisesti ytimiä näverrä, mutta toisaalta tyyliteltyjen ja toisaalta mieltäkiihottavan epätarkkarajasten henkilöiden luonti sujuu jännärihenkisessä Tähkäpää-satumodernisaatiossa.
Oksaselle ja nykykirjallisuudelle muutenkin tyypillinen näkökulmavaihtelu ja jännitysaines ovat Norman kerronnan ja rakenteen tehokeinoja. Vaivihkaa Oksanen antaa lukijan tietää vähän enemmän kuin henkilöt, ja sitten kuitenkaan ei. Siten juonipalmikko aukeaa hiljakseen, ja jokunen sykerö jää selvittämättä. Teksti luontuisi mainiosti kansainväliseksi tv-sarjaksi, sillä seikkaperäisesti dramatisoidut tapahtumat etenevät ajassa edestakaisin ja mukana on monia kiinnostavia ja järkyttäviä hahmoja, aikoja ja kulttuureja.
Tyyli ja tunnelma ovat aika koleita, vaan ei haitaksi asti. Kielellinen tarkkuus viehättää, erityisten aistimusten verbalisointi sujuu, ja etenkin Norman yliherkkyys tuoksuille välittyy tehokkaasti. Välillä kuvailu vyöryy valtoimenaan kuin Norman hiusten lonkerot, omaehtoisesti kihartuen, kasvaen, edeten ja tunteita ennakoiden.
Kaikkea Norma ei kuitenkaan ollut kertonut äidille. Hän ei ollut paljastanut kykenevänsä lukemaan hiuksista myös kuolemaa, kasvaimia ja tauteja.
Luen romaania siten, että se käsittelee meissä kaikissa olevia piiloja ja tavallisen ylityksiä. Romaanissa jokaisella on salaisuuksia. Harhautuksilla suojellaan, pääasiassa haetaan omaa etua ja käytetään muita hyväksi. Se on myös valtaa, kärjistyneimmin väkivaltaa, mistä ihmiskauppa on inha esimerkki, ja se on olemassa, vaikka kuvittelemme, ettei sitä meidän kotoisessa arjessamme ole. Otetaanpa nyt esille nämä kampaamojen ripsi- tai hiuslisäkkeet: niiden alkuperästä kukaan asiakas ei ole kiinnostunut, ja jos olisikin, todenmukaista vastausta ei kysymykselleen saisi.
Norma-nimi viittaa oopperan ohella normaaliin – ehei, sellainen ei ole luonnonoikkuinen Norma, eivät muutkaan. Eikä puhdas toisista välittäminenkään ole tavallista, siinä on vähintään jotain hämmentävää ja epämääräistä, usein syyllisyyttä, kilpailua tai eduntavoittelua. Alvar sen sanoo: ”Minä välitän valikoidusti.” Romaanin lopussa on hetkestä nauttimisen toivoa. Sille voi vähän raivata tilaa, vaikka ympäröivä pahuus ei ole muuttunut miksikään.
Ja niin käy, että Sofi Oksasen Norman hiussotkut kietoivat minut odottamattoman tehokkaasti – jopa viihdyttävästi – juonikiemuroihin, erilaisena elämisen eristäytymistunnelmaan ja kavahtamaan väärinkäyttöbisneksen lonkeroita.
Sofi Oksasen habituksen vuoksi hiusaiheen helposti kytkee kirjailijalle läheiseksi. Niin tai näin, romaanin sisäkannessa kirjailija poseeraa romaanin Eva-hahmohenkisesti. Norman upean ulkoasun ovat luoneet Anne Kursu ja Toni Härkönen.
– – –
Sofi Oksanen
Norma
Like 2015
romaani
Kansi: Anne Kursu ja Toni Härkönen
304 sivua
http://normaross.fi/
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 