Kerään kimppaan aika erityyliset mutta silti teemoiltaan toisaan hipovat romaanit. Kosmologi Kari Enqvist yllättää esikoisromaanillaan ja Anna-Maria Eilittä toisinkoisellaan: he etsivät olemisen arvoitusta elämänkaaresta, sukupolvista ja elämän ehtoopuolesta. Jään kummassakin kirjassa miettimään, loppuuko maailma, kun yksi elämä loppuu.
Kari Enqvist: Wilson
Jupiterin kyljestä löytyy Wilsoniksi nimetty uusi kuunkaltainen kappale. Sen arvoitus mullistaa mieliä ja innoittaa salaliittoteorioita. Kari Enkvist löytää siitä motiivin, johon hän kietoo romaaninsa Wilson (WSOY 2022) henkilöt.
”’Ehkä Pete oli Wilsonin ensimmäinen uhri’, Kassandra totesi silloin. Hän mietti hetken ja jatkoi: ’Se vielä tuhoaa meidät. Se päästää hulluuden maailmaan.’ Tämä ennustus palasi Emilian mieleen yhä uudelleen ja uudelleen vielä vuosikymmenienkin kuluttua.”
Virkistyn Enqvistin tavasta käsitellä kirjansa henkilöitä. Hämeenlinnalaisperheen isä Jani järkyttyy ystävänsä Peten itsemurhasta ja majailee vainajan kämpässä, äiti Minna soittelee tyttärelleen Emilialle, josta kehkeytyy kirjan keskiö. Tästä romaani käynnistyy. Helsinkiläistyneen Emilian ympärillä tapahtuu: on suhteita, joista syntyy lisää suhteita ja käänteitä. Yksi niistä pysyy elämänmittaisena, ystävyysrakkaus Kassandraan. Uskallan luvata, että pysyy, sillä romaanissa päädytään vuoteen 2073.
Romaanissa liikutellaan monia teemoja, jotka liittyvät sattumiin ja sattumista välittämiseen. Romaanin ihmiset etsivät merkityksiä ja merkityksellisyyttä, ääriesimerkkinä hurahduksesta toiseen lipuva Emilian veli. Rakkaudella on erilaisia muotoja, pääosin avarakatseisia, mutta romaanissa ei vierasteta epäluuloja eikä edes välittämisen nimissä vainoamista. Henkilökuvaus on särmikästä ja arvaamatonta, tyylittelevääkin, eikä se luotaa syvälle mutta säväyttää silti. En kiinny henkilöihin vaan kiinnostun kuvaustavan väljyydestä.
Tykästyn Enqvistin kerrontaan, joka aina välillä ryöpsähtää rennon runsaaksi kuvailuksi, vertauskuvia vyöryväksi. Minua yllättää, miten romaania viedään päätöstä kohti. Ei vain kohtalot tarjoa käänteitä, myös uskomukset ja mytologinen aines lyö ällikällä. Mainio romaani.
”Selitys pitää keksiä jopa selittämättömälle, hän muisti Emilian sanoneen. Ihmisellä on sisäinen pakko etsiä merkkejä, vihjeitä, ounasteluja. Merkityksiä merkityksettömässä maailmassa. Neljä vuotta, Kassandra mumisi ja laskeskeli Jupiterin vuosia ja kuukausia, neljä vuotta ja Jumala käärii kaikkeutensa kasaan. – – Nyt oikeasti, hän motkotti itselleen. Mutta sitten kuohuna kieppuvan mielikuvituksen pyörre imaisi hänet sateenkaaren tuolle puolelle tuulentupien maahan.”
•
Kari Enqvist: Wilson, WSOY 2022, 180 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa
Anna-Maria Eilittän romaanissa Tämäkin hämärä katoaa (Atena 2022) keskitytään kolmeen sukupolveen. Vaatimattomat, vanhan kansan isovanhemmat Vuokko ja Eino elävät pohjoisessa haja-asutusalueella, kun tytär Lotan nelihenkinen ydinperhe elää äveriästä ja kovin kiireistä helsinkiläisarkea. Tapahtumat käynnistyvät, kun isovanhempia tarvitaan lapsenvahdeiksi.
Romaani asettaa lukijan tarkasteluun vanhan pariskunnan seesteisen eläkeläiselämän sekä rahaa tahkovan keski-ikäisen ja toisistaan etääntyneen avioparin. Heidän väliinsä jäävät ihmistaimet, Lotan tytär ja poika. Aluksi pelkäsin, että Eilittä kierrättää kuluneita vastakkaisuuksia ja parisuhdeprobleemeja. Edetessään romaani syventyy ja monipuolistuu, laajentuu vanhan parin elämänkaaren ympärille. Romaani pysyy silti pääosin nykyajassa koronaa myöten ja saa siitä irti romaanin henkilöiden päätöksiin vaikuttavia puolia.
Ilmaisun konstailemattomuus korostaa arkisuutta ja paisuttelemattomuutta. Varsinainen yllätys ja harvinaisuus on elävä ikäihmisten nahkoihin ujuttautuminen sekä siinä elämän merkityksellisyyden käsittely. Elämän ja kuoleman kysymyksiä löytyi myös Eilitän esikoisesta Kun olen poissa, näin tässä uutuudessa:
”Mitä me olemme nyt, kaksi harmaahapsista ajan virttämää vanhusta kuluneessa mökissämme, esiinpiirtyvine hauraine kalloinemme. Kuka meidän ajatuksistamme edes piittaa, kun suomimme merkittäviä henkilöitä ja heidän sanomisiaan? Kun meistä aika jättää, elämämme, talomme ja huolella vaalimamme ja kuopsuttamamme pihapiirit jäävät unholaan. Luonto vaihtaa väriään, taivas taiteilee omat piirroksensa aamu aamun ja ilta illan jälkeen, emmekä ole enää niitä ihailemassa. Lumi tulee ja menee, ja vain joku tunturille matkaava perhe saattaa ohi ajaessaan suoda meille ajatuksen vilkaistessaan asumatonta kotiamme. Osaavako he ajatella, että tämä pihapiiri oli joskus ihmiselämästä ja sen äänistä täysi, että täälläkin juoksivat vikkeläjalkaiset lapset, kiipesivät puihin ja ajattivat toisiaan iltamyöhään taskulamppujen kajossa?”
Erityisesti romaanissa säväyttää elämänmittaisen läheisen ystävyyden kuvaus. Kirjassa kohoaa merkkihenkilöksi Einon ja Vuokon ystävä Valo ja samalla välittämisen monet muodot. Pidän siitä, miten tarina etenee ja kirjan henkilökuvaus voimistuu ja monipuolistuu sen edetessä. Romaanin loppu koskettaa.
•
Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa, Atena/Otava 2022, 131 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 