Avainsana-arkisto: Deborah Levy

18 heinäkuun, 2023 · 6:21 am

Claire Powell: Yhdessä pöydässä & Deborah Levy: Kuumaa maitoa

Naistenviikon yhdeksi kirjapariksi asetan kaksi perheasioihin liittyvää käännösromaania. Kummassakin kirjassa aikuinen lapsi tai lapset käsittelevät vanhempiensa eroa – on se sitten tapahtunut yli vuosikymmen sitten tai lähiaikoina. Elämän sotkuisuus luikertelee vanhemmista lapsiin. Toinen kirjoista edustaa tavallisen taattua proosaa, toinen outoudellaan hätkähdyttävää.

Claire Powell: Yhdessä pöydässä

Claire Powellin romaanissa vietetään perheaterioita ja -juhlia enemmän ja vähemmän jännitteisissä tunnelmissa. Kuusikymppiset Linda ja Gerry ovat eronneet 30 vuotta kestäneen liiton jälkeen, mutta pariskunta on peitellyt eroa kolmikymppisiltä lapsiltaan. Tytär Nicole suhtautuu kaikkeen kärjekkäästi ja äkkiväärästi, poika Jamie ei kiihkoile, mutta muhittelee tunteitaan. Jamieta lisäksi painostavat häät pitkäaikaisen tyttöystävän kanssa. Kaikki ovat käännekohdassa.

Minua kiinnostaa tässä romaanissa eritoten vanhempien ja aikuisten lasten suhteet. Moneen asiaan vaikuttavat luulot, eivät niinkään tosiasiat. Ja kummatkin muuttuvat pitkin matkaa.

”Toisinaan Gerry katsoo lapsiaan ja ajattelee: Mitä teidän elämäänne oikeastaan kuuluu? Mitä jätätte kertomatta minulle? Hän ei ole idiootti – hän tietää, että ihmisillä on julkinen minä ja yksityinen minä. (Hän jos joku sen tietää.)”

Huomaan, että minua askarruttaa etenkin Nicolen tolaltaan meno vanhempien eron vuoksi, mutta myös Jamien kykenemättömyys tunnistaa tai myöntää tunteitaan. Kaiken takana piilevät eri-ikäisten kasvukivut. Romaani on parhaimmillaan siinä, miten se kuvaa henkilöiden nykivää käytöstä ja vaikeutta sanottaa ja käsitellä tunnepuolen töytäisyjä. Jossain vaiheessa kirjassa on mielestäni pitkityksen makua, mutta lopputuloksena on silti psykologisesti kiinnostavaa henkilö- ja perhekuvausta lontoolaisesta elämänmenosta irlantilaissäväyksin.

•

 Claire Powell: Yhdessä pöydässä, suomentanut Heli Naski, Atena 2023, 331 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Deborah Levy: Kuumaa maitoa

Tässäpä nyrjähtänyttä proosaa perheestä, etenkin aikuisen lapsen suhteesta vanhempiinsa! Jo aiemmat kokemukset englantilaisen Deborah Levyn tuotannosta ovat vakuuttaneet kerrontataidosta. Esimerkiksi Uiden kotiin -romaanissa ihmettelin väreilevän jännitteistä tunnelmaa, mutta tässä se viedään ääriin. Atmosfääri on toisaalta hyvin epätodellinen, toisaalta outouksineen lumoava. Milloinkaan ei voi etukäteen arvata käänteitä tai henkilöiden sanomisia ja reaktioita.

Kirjan henkilöitä ei voi sanoa erityisen sympaattisiksi, ja se on osa viehätystä. Sofia (eri henkilöt vääntävät etunimeä eri muotoon) on 25-vuotias antropologian väitöskirjan väsääjä, aiheena kulttuurinen muisti. Hän ei ole nähnyt kreikkalaista isäänsä 11 vuoteen. Minäkertoja-Sofia on omalaatuisen, luulosairaan Rosa-äitinsä kahlitsema. Huoltosuhde on vinksahtanut, koska liikuntarajoitteinen äiti hyötykäyttää tytärtään, ja tytär tarkkailee äitiään atropologin tavoin. Ja muutenkin:

”Äitiäni kohtaan tuntemani rakkaus on kuin kirves. Se viiltää todella syviä haavoja.”

Romaanin tapahtumat on sijoitettu espanjalaisen klinikan tienoille – hiekkaisen aavikon ja meduusoja vilisevän meren väliin. Kirjassa vilisee vinksahtaneita tilanteita ja suhteita. Yksi sellainen on Sofian suhde saksalaisen Ingridin kanssa, myös rannan uimavalvoja Juan lisää eroottista virettä. Romaanin tunnemaailmaan kietoutuvat halu, rakkaus, viha, yksinäisyys – ja mitä vielä – eri sävyineen.

Ja sitten yhtäkkiä Sofia lentää Ateenaan tapaamaan isäänsä, mikä lisää kirjan suhde- ja symbolikierroksia:

”Tässä minä olen Medusan synnyinseudulla – olennon, jonka myrkky ja raivo jättivät arpia ruumiiseeni.”

Mitä kaikkea symboliikkaa lieneekään kirja syönyt! Paljon, ainakin ihoa polttavat meduusat. Romaanin alun moton takaa löytyy feministiguru Hèlène Cixous ja teoksensa Meduusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia. Sofia kuvataa ulkoisesti jopa jonkinlaiseksi Medusaksi: mustat kiharat voi nähdä lonkeroina, ja yhdessä kirjan kohdassa Sofia kasaa päähänsä kalan sisälmyksiä hoitaakseen ulvovan koiran tapauksen. Kyllä. Mutta kenen katse voi muuttaa kiveksi niin kuin antiikin Medusan katse tekee? Kirjan loppukappaleet saavat aikaan kylmät väreet.

Kuumaa maitoa on romaani, jota ei voi selittää, se täytyy kokea. Kun kirjassa ajokortiton Sofia alkaa ajaa autoa, Rosan ohje on, että se onnistuu kyllä, koska tytär osaa käyttää kahvikonetta. Olkoon tämä logiikka täkynä tähän häiritsevään ja siksi erittäin kiintoisaan kirjaan.

•

Deborah Levy: Kuumaa maitoa, suomentanut Sari Karhulahti, S&S 2023, 167 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Naistenviikon 2023 johdantojutussani 17.7.2023 on lista viikolle valitsemistani kirjoista. Päädyin postailemaan tänä kesänä kirjapareista.

7 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat: ,

26 maaliskuun, 2022 · 8:13 am

Deborah Levy: Omistuskirjoituksia

Deborah Levyn omaelämäkerrallinen sarja täydentyy kolmannen osan suomennoksella: Omistuskirjoituksia (S&S 2022, suom. Pauliina Vanhatalo). Ensimmäinen osa Mitä en halua tietää lumosi minut, toinen osa Elämisen hinta vakuutti. Kolmas levittää minuun iloa ilmaisutaidosta ja rakkaudesta elämän keskeneräisyyteen – kirjoittamiseen osana sitä.

”Kulkea kohti vaaraa, kohdata sattumalta jotakin, mikä saattaa avata suunsa ja ärjyä ja suistaa kirjoittamisen sijoiltaan, se kaikki kuului osaksi kielen käyttämisen seikkailua.”

Levyn kirjassa sekoittuu omaelämäkerrallisuus esseistisyyteen siten, että lopputulos on kaunokirjallinen. Autofiktioksikin kai kirjaa voi kuvailla, mutta mieluusti luen sitä määrittelemättömänä. Ehkä leimallista lukukokemukselleni on, että ei haittaa, onko jokin omakohtaista tai ei.

Kehyksenä toimii minäkertojan elämäntilanne: hän on täyttämässä 60 ja rakkaat tyttäret muuttamassa kotoa. Vuosien takainen ero ja äidin kuolema jäytävät taustalla, mutta elämää – arvaamatonta ja yllättävää – on vielä elettävänä. Kertoja on elämälle auki sellaisenaan, ei vain suhteessa muihin.

Kertoja haaveilee unelmien talosta, kuvailee käyttämiään kenkiä, tempautuu välillä mielikuviin, keskustelee tuttujen ja tuntemattomien kanssa, matkustaa Englannista Pariisiin ja Kreikkaan. Ja kirjoittaa.

”Tulinko koskaan ajatelleeksi, että voisin jonakin päivänä kirjoittaa kirjan, joka käännettäisiin ja jota luettaisiin jonkin toisen maan esikaupunkialueella?”

Voi olla, että edellä kuvaamani kirjasisältö ei järin erityiseltä tunnu, mutta onkin kyvystä verbalisoida aihe kuin aihe. Levy saa tekstin väreilemään ja resonoimaan. Pinnalta banaaleilta tai toissijaisilta vaikuttavat yksityiskohdat – vaikkapa kengät – loksahtelevat kokonaisuudessa paikoilleen.

Ja niin minä suomalaisessa esikapupungissa tai lähiössä nautin täysin rinnoin eteläafrikkalaistaustaisen englantilaiskirjailijan elämänkuvauksesta. Tekstistä tulee tiheän kokemuksellista, sellaista, jossa havainnot metaforisoituvat. Kertojan elämäntilanteen pohdinnat kiteytyvät välillä aforistisesti, mutta ennen kaikkea kirjassa on tunnelma, jossa elämä kokonaisuutenaan näyttäytyy mahdollisuutena:

”On sallittua sukeltaa, roiskia, suudella, epäonnistua, raivostua tai pelätä tai olla lempeä, tai kyynelehtiä, rakastua väärään ihmiseen, tulla hulluksi tai kuuluisaksi ja leikkiä nurmikolla.”

”Puhuimme siitä, miten voimakas ihminen voi olla haavoittuva ja hauras ihminen valtavan voimakas, ja miten kirjoittaja rakentaa lukijoille polun metsään leivänmuruista.”

Kertojan kirjailijuus kietoutuu kaikkeen, ja siitä on kiinnostavaa lukea. Kirjoittava nainen roimii patriarkaattia: valta-asetelmat tulee nähdä kirkkaasti – ja silti mukaan mahtuu rakkaudellisuus mahdotonta miespuolista ystävää kohtaan.

Kirkasta on myös Levyn kieli ja ilmaisutapa. Lukukokemus jollain määrittelemättömällä tavalla kohottaa, tunnelman intensiivisyys saa leijumaan.

”Kirjoitin päivittäin pitkällä, puisella ullakolla ja lopulta myönsin, ettei kielen ja minun välillä voinut vallita rauhallista suhdetta, koska olen rakastunut siihen. Kysyin itseltäni, millaisesta rakkaudesta on kyse. Kieli on keskeneräinen työmaa, sillä rakennetaan ja korjataan jatkuvasti. Kieli voi hajota, sen voi luoda uudelleen.”

•

Deborah Levy: Omistuskirjoituksia, suomentanut Pauliina Vanhatalo, S&S 2022, 219 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

6 maaliskuun, 2022 · 11:15 am

Blogistania 2021: listani vuoden kirjoiksi

Vaikka ajat ovat ankeat, lukeminen kannattaa aina. Väitän näin, joskin viime aikoina minulla on ollut ongelmia keskittyä kirjaan. Silti lukeminen on tuonut lohtua, antanut ajatuksille ilmaa, tuuletusta tunteille.

Aika on suhteellista ja siksi tuntuu, että vuodesta 2021 on pitkä aika. Kaivelen viime vuoden luettujen kirjojen listaa kuin muinaisia muistoja ja palauttelen mieliin huippukokemuksia. Syynä on Blogistania 2021, eli kirjasome äänestää vuoden parhaista kirjoista. Lisätiedot löytyvät blogista Kirjamies, myös tieto, mistä saa selville voittajat 7.3. Osallistun kolmeen kategoriaan.

Finlandia

3 pistettä, Emmi Puikkonen: Musta peili

Olen tyrkkinyt tätä teosta kaikkien viime vuoden kirjapalkintojen kärkeen. Jatkan samalla linjalla. Musta peili on mielestäni jäänyt pimentoon, mutta se on loistoteos. Tämä hieno romaani osoittaa kerronnan kekseliäisyyttä ja aiheenkäsittelyn monimuotoisuutta.

2 pistettä, Pirkko Saisio: Passio

Mikä runsaus, hallinta ja hillitön kerronnan ilo! Passio on episodimaisuudessaan minun makuuni, sillä historia elää siinä henkilöissä: elämää kaikessa sattumanvaraisuudessaan ja kohtuuttomuudessaan.

1 piste, Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Hattulan kirkon mahtavat maalaukset ovat saaneet arvoisensa proosatallenteen, jossa mielikuvitus täyttää historiankirjoituksen aukot. Henkilövetoinen romaani kertoo myös taiten taiteen tarkoituksista.

Globalia

3 pistettä, Elizabeth Strout: Olive, taas

Nuivan amerikkalaisrouvan paluu vahvistaa uskoa romaanikerrontaan. Novellistinen ote avaa erilaisia elämiä, jotka välkkyvät kaleidoskooppisesti – välillä elämässä jää valotta, välillä sitä näkyy ja toisinaan heijastuu. (Suomentanut Kristiina Rikman)

2 pistettä, Tove Ditlevsen: Lapsuus

Jo oli aika suomentaa tanskalaisklassikkosarjan ensimmäinen osa (ja toinenkin). Kirjailijan omaelämäkertaromaani näyttää työläistaustaisen perheen ponnisteluja lama-aikana. Toven sisäinen elämä ja kirjoittamishaaveet törmäävät perheen, etenkin äidin, arvoihin ja tahtoon. Elämänmakuista kerrontaa. (Suomentanut Katriina Huttunen)

1 piste, Deborah Levy: Mitä en halua tietää

Näemmä omaelämäkerralliset kasvutarinat osuivat minuun viime vuonna. Tämän kirjan kaksi aikatasoa näyttävät eri puolia kertojastaan. Vaikutuksen tekee lapsuuden kasvuympärsitöhavaintojen lisäksi tuore kerronta. (Suomentanut Pauliina Vanhatalo)

Tieto

3 pistettä, Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

Sijoitan esseet tietokirjallisuuteen. Hosseini yhdistää henkilökohtaiseen taidokkaasti tietoa. Hänen esseensä provosoivat, räväyttävät ja vakuuttavat ajattelun ja tunteen yhdistämisen voimasta.

2 pistettä, Ville Eloranta  & Lotta Jalava: Sana sanasta

Toivottelen tervetulleeksi populaarin teoksen sanojen historiasta. Etymologiat kiehtovat minua, sillä niissä esimerkiksi kulku konkreettisesta abstraktiin kertoo ihmiselon muutoksista. Lisäksi sanat osoittavat, miten kielet vaikuttavat toisiinsa.



2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kilpailu, Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Romaani, Tietokirja

Avainsanat: , , , , , , , ,

28 syyskuun, 2021 · 5:46 am

Deborah Levy: Elämisen hinta

Luin keväällä Deborah Levyn omaelämäkerrallisen trilogian ensimmäisen osan Mitä en halua tietää. Sen jälkeen halusin tietää vaikka mitä. Kirja on kevääni käännöskirjahelmi, sillä Levyn lapsuuden ja nuoruuden kokemukset välittyivät kiehtovan kehyskertomuksen välissä terävästi. Yhteiskunnallisuus ja yksityinen yhdistyivät kaunokirjallisuuden keinoin, olkoonkin elämäkertakerrontaa.

Odotukseni ovat siten erityisen korkealla, kun saan käsiini kakkososan Elämisen hinta (S&S 2021). Siinä Levy kertoo pääasiassa itsestään viisikymppisenä eronneena kahden tyttären äitinä. Takana vaikuttavat monet luopumiset, jotka ovat otsikon mainitsemaa elämisen hintaa: ”Nyt lukemanne tekstit on tehty elämisen hinnasta digitaalisella musteella.”

Privaattipuolella Levyn tekee tiliä siitä, ettei rakkaus selvinnyt avioliitosta. Hän ei surkuttele tai kadu vaan katsoo eteenpäin. Taloudellinen tilanne eroperheessä vaikuttaa elämiseen, joten hän kertoo asumuksestaan, polkupyöräilystä ja työhuoneeksi vuokratusta puutarhamajasta. Elämisen hinta on konkreettisista mutta myös väkevän mentaalista.

 

•

Yllätyn, sillä Elämisen hinta ei nostata minussa sellaista hurmosta kuin Mitä en halua tietää. En ole mitenkään pettynyt, vaan kiinnostun kahden kirjan kerrontaeroista. Ymmärrän, miksi tässä kirjassa karisevat kehysjutut ja lempeänkitkerä taakse katsominen. Levy tarkastelee lähimenneisyyttä ja rajaa näkökulmia. Tyylin pelkistyneisyys, kerronnan arkihavainnollisuus ja melkein reportaasimainen ote kuuluvat asiaan, kun kertoja kuvaa elämisen kuluja – tai kulkua.

Feministinen näkökulma on keskeinen. Ohi puhuvat ja katsovat miehet sekä naisiaan nimettöminä pitävät aviosiipat ilmentävät vinoutunutta sukupuolittumista. Naiset siitäkin maksavat hinnan.

Simone de Beauvoir ja Marquitite Duras mainitaan kirjassa usein. He ovat kirjallisia vaikuttajia, mutta he pistävät myös miettimään naiseutta ja rakkautta, myös kertojan omaa talvettumista suhteessa miehiin. Hän on välissä, omien tyttäriensä ja edesmenneen äitinsä. Äidin viimeiset ajat ja kuolema sekä aikuistuvat lapset asettavat kertojan uuteen tilaan.

•

Kirjan kertoja on kirjailija ja siten kirjailijuus on yhtenä teemana. On kiinnostavaa, ettei Levy juuri kuvaile kirjoitusprosesseja tai ambitioitaan kirjailijana. Hän mainitsee hienon romaaninsa Uiden kotiin, sillä hän osallistuu sen elokuvasuunnitelmiin. Siinä yhteydessä tulee oivia huomioita, miten eri aikatasoja voi käsitellä. Muuten kirjoittaminen on arkisuuden osa, tärkeä sellainen, työ.

”Elämä vaatii kirjoittajalta kaikkein eniten sitkeyttä. Jotta pääsee maaliviivan yli, kirjoittamisen täytyy muuttua kiinnostavammaksi kuin jokapäiväinen elämä, eivätkä palavat puut, tai jokapäiväinen elämä, tylsistytä koskaan.”

Lyhytlukuinen, tiivis kirja vie varman kirjoittajan havaintoihin. Seuraan vapaan naisen kokemuksia perheessä ja ystävien seurassa. Levy saa tekstiinsä tilan, jossa ollaan nyt. Mitähän kolmas osa käsittelee?

•

Deborah Levy

Elämisen hinta

suomentanut Pauliina Vanhatalo

S&S 2021

omaelämätrilogian toinen osa

142 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Muualla: Kirjaluotsi.

1 kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Romaani

Avainsanat:

22 huhtikuun, 2021 · 9:26 am

Deborah Levy: Mitä en halua tietää

”Mykkä piano, appelsiinin tavoin avautuva ikkuna ja Mallorcalle tuomani puolalainen muistivihko kytkeytyivät kaikki toistaiseksi julkaisemattomaan romaaniini Uiden kotiin. Tajusin, että tätä kirjoittaessani olin esittänyt kysymyksen, joka leikkasi (kuten kirurgit tapaavat sanoa) läheltä luuta: ’Mitä teemme tiedolla, jonka kanssa emme kestä elää? Mitä teemme asioilla, joita emme halua tietää?’”

Luen Dobarah Levyn elävää omaelämäkertaa Mitä en halua tietää (S&S 2021) ihastuksen vallassa, samanlaisen selittämättömän tukahdetuttujen merkitysten lumoavassa ilmapiirissä kuin luin aikoinaan romaania Uiden kotiin. Pidän suunnattomasti myös siitä, että kirjaa kutsutaan reilusti omaelämäkerraksi, ei autofiktioksi. Silti se on rakenteeltaan ja kerronnaltaan kaunokirjallisuutta parhaimmillaan.

”Naiskirjailijalla ei ole varaa tuntea elämäänsä liian selkeästi.”

Kirjan raameiksi ripustan naisen roolit ja mahdollisuudet toteuttaa itseään. Levy näkee räikeän eron miesten ja naisten mahdollisuuksissa. Lisäksi hän käsittelee kärjekkäästi äitiyttä osana patriarkaatin salaliittoa.

Aluksi pidän kirjaa hienona, esseistiikkaan kallellaan olevana kaunokirjallisuutena, jossa yhdistyvät kirjailijan ajattelua innoittavan kirjallisuuden ja filosofian vaikutteet ja sitaatit kertojan omaan ajatteluun ja kokemusten kirjallistamiseen. Tekstin edetessä luen kirjaa romaanina omaelämävaikuttein.

”Politiikka uloittui nykyään myös greippeihin ja käsistä pitelemiseen.”

Kirja rakentuu kehyskertomuksen ympärille: kirjailija pakenee kestämätöntä elämäntilannettaan koti-Englannissa matkustamalla Mallorcalle pieneen hotelliin kirjoittamaan. Tästä kertoo kirjan ensimmäinen ja viimeinen luku, siinä välissä hän kertoo tilanteita eteläafrikkalaisesta lapsuudestaan valkoisena juutalaislapsena keskellä apartheidin ahdasta yhteiskuntajärjestystä ja myöhemmin muuttoa kotimaasta.

Oi oi, miten Levy valitsee kerrottavaansa! Kaunokirjailija ei dokumentoi elämäänsä vaan tyylikkäästi välittää tunnelmat tilanteista, joita ympäröi nyrjähtäneisyys. Se syntyy lapsen näkökulmasta, joka tulkitsee ympäristön vääristyneen ihmiskäsityksen ilmiöitä; se syntyy ihmisistä ja tapahtumista, joissa korostuvat lapsen ja nuoren silmin ja mielin poimitut yksityiskohdat.

”Halusin olla maanpaossa maanpaosta.”

Levyn perhe muuttaa Englantiin ja sittemmin hajoaa, kun Deborah on murrosikäinen. Näiden aikojen vaiheita värittävät jo tytön kirjailijahaaveet. Hätkähdyttäviä ovat kuvaukset kannettomien astioiden sotkuisesta kodista – symboliikkaa perhetilanteesta. Tiheä teksti sisältää alusta loppuun useita esineitä ja vastaavia (appelsiinit, kanarialintu, soittamaton piano jne.), jotka vertauskuvaavat mielentilaa.

Tiiviiseen kirjaan mahtuu monia teemoja. Yksi ohittamaton on juurettomuus ja kodittomuus, jotka juontavat lapsuudenkokemuksista. Toinen on oman äänen löytäminen. Kuulen Levyn omaperäisen kertojaäänen ja iloitsen, että sen viritti teini-Melissa kouluikäiseen Deborahiin ennen Englantiin muuttoa:

”En voinut kuulla häntä mutta tiesin, että hänen sanoissaan oli kyse ääneen puhumisesta, omien toiveiden tunnustamisesta, siitä että on olemassa maailmassa eikä anna sen nujertaa itseään.”

Hieno pieni kirja, josta voisin irrottaa lukuisia sitaatteja. Säästän ne lukijoille poimittaviksi, kunkin lukukokemuksen nostattajiksi.

•

Deborah Levy

Mitä en halua tietää

suomentanut Pauliina Vanhatalo

S&S 2021

omaelämäkertatrilogian ensimmäinen osa

125 sivua.

Sain kirjan bloggarikaverilta.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

31 toukokuun, 2016 · 5:22 am

Kesäkirjavinkit

On aika varustautua kesään. Jaan tusinan vinkkiä riippukeinuun, rannalle ja sadepäivän sohvalle. Ei valinta helppoa ollut, mutta nämä jaan fiilispohjalta.

Historiaa ja ihmisiä

Akvarelleja 2

Alkutalven kirjahuumauksen tuotti Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016). Sen luettuani katsoin esimerkiksi Senaatintoria uusin silmin. Kirja sopii siten Helsinki-matkailijoille ja paikallisille. Kirja sopii myös aukkoisesta ja kielellisesti hiotusta tekstistä nauttiville.

 

Säädyllinen ainesosa

Toukokuun lopun lukuyllätyksiä on Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa (Teos 2016). Vahva sodanjälkeisen ajan tunnelma huokuu tekstistä. Ajankuva vangitsee: värit, tuoksut, liike, ajattelu – kylmän sodan ajan kaikuja. Tarinan kaksi päänaista ovat kiehtovia henkilöitä, joista ripotellaan  yllätyksiä. Tämä vielä: kieli ja kerronta on varmaa.

 

 

Frau

Natsikortti vilahtaa. Kylmää kyytiä tarjoaa Terhi Rannelan romaani Frau (Karisto 2016). Kirja on kiinnostava siksi, että keskushenkilönä on natsiupseerin vaimo sota-aikaan kaikessa kukkeudessaan ja vanhana hiipuvana hahmona. Romaani haarautuu ja silti pysyy kasassa.

 

 

Hävityksen jumala 1Käännöskirjallisuudesta suosittelen Kate Atkinsonin Hävityksen jumalaa (S&S 2016) – etenkin heille, joita miellyttää brittiläinen proosa, jossa kuljetetaan useita henkilöitä ja aikoja. Etenkin sota-ajan ja sodan vaikutukset vakuuttavat. Monet ovat kirjaan jollain tavalla pettyneet Elämä elämältä -romaanin ensin luettuaan, mutta minulle tämä rinnakkaisteos jysähtää. Vaikutun fiktion tehosta.

 

Nora WebsterSiirrytään meren yli länteen, Irlantiin. Sieltä takuutekstiä työstää Colm Tóibín: keväällä ilmestyi ajan- ja elämänkuva Nora Webster (Tammi 2016). Kovin paljon ei ulkoisesti tapahdu, mutta sisäisesti kyllä, niukasti ilmaisten mutta elämänkaltaisesti. Kun kirjallisuuden sanotaan sen lisäävän eläytymis- ja empatiakykyä, taidetaan puhua tämäntapaiseista romaaneista.

 

Uiden kotiinSitten suosittelen lähihistoriaan (1990-luvulle) istutettua ihmissuhdedraamaa. Yhteensopimaton henkilörypäs viettää kuumaa kesää Nizzassa. Ääneen lausumattomia tunteita aistii, ääneen lausutaan ohi sinkoilevia sanoja. Ja se kaikki kerrotaan taitavasti, tiheästi ja viittauksellisesti. Uiden kotiin on Deborah Levyn romaanin nimi (Fabriikki Kustannus 2016). Selvitäpä, upotaanko vai pysytäänkö pinnalla.

Mitä miehen pitääKaikki kesäheilaa etsivät voivat saada vertaistukea nettideittailun ihmeistä Jarmo Ihalaisen romaanissa Mitä miehen pitää (Atena 2016). Nykymaailman kotkotuksista ja miehen roolista on asiaa, mutta siihen peilautuu viime vuosituhannen alkupuolella huutolaisena elämäntaipaleensa aloittaneen muurarin tarina. Mies(kin) on ihminen. Joka ajassa.

Rikoksia sarjassa

Tyttö ja seinäJari Järvelä sai Metro-trilogian valmiiksi. Ihastelen kirjailijan tiukkaa tyyliä, kielellistä tarkkuutta ja aiheen omaperäisyyttä. Päähenkilö Metron minäkerronta kuljettaa älykkäästi, hauskasti ja rajusti. Suosittelen lukemaan sarjan järjestyksessä, sillä tapahtumat vyöryvät lineaarisena sarjana. Myös henkilöihin tulee ulottuvuutta.  Ja se sarja: Tyttö ja pommi, Tyttö ja rotta, Tyttö ja seinä (Tammi 2016).

 

Hyisiä aikojaSalarakkaani Adamsberg kävi täällä taas! Fred Vargasin luoma kummallinen komisario tutkii alaisineen seitsemännessä suomennetussa romaanissa islantilaisen henkiolennon edesottamuksia ja Ranskan vallankumoukseen juontavia juuria. Nykymaailmassa kuitenkin eletään. Kyse on rikosromaanista Hyisiä aikoja (Gummerus 2016). Ja eniten saa iloa irti, jos lukee sarjan järjestyksessä.

Kokemustietoa

H niin kuin haukkaToiset pöyristyvät eläimen kesyttämisestä oman psyyken tasapainottamiseksi, toiset lumoutuvat kirjallisesta coctailista, jossa kerrotaan haukkametsästyksen ikiaikaisesta perinteestä, yhdestä brittiläisestä haukkakirjailijasta ja kertojan suruprosessista. Minä kuulun kiinnostuneisiin lukijoihin. Tunnetta vahvisti Helen Mcdonaldin kuunteleminen livenä Helsinki Lit -tapahtumassa. Lukulistalle siis tarjoan kirjaa H niin kuin haukka (Gummerus 2016).

Ellan ToscanaJos ei ole aikaa eikä mahdollisuuksia matkustaa, kylmä korventaa tai epäsosiaalinen olo jäytää, käy kirjallisesti Toscanassa. Nojatuolireissu Ella Kanninen oppaana varmasti virkistää. Kirjassa on paikalliselämän tuntevan kertojan jutustelumaista helppoutta. Ellan Toscana (Tammi 2016) voi myös tehdä nälkäiseksi, sillä kirjan reseptit ovat maittavan näköisiä.

 

Runollisena

Ehkä liioittelen vähänAnja Erämaja on rytmillinen sanalatelija, jonka runoissa on laulua, lentoa, arkea ja yllätyskäänteitä. Ehkä liioittelen vähän (WSOY 2016) vie ihmettelemään tilaa, jossa r-sanaa ei sanota mutta tunnetaan vaikka mitä. Erämajan runoja raikastaa hitunen vinksahtaneisuutta ja huumoria. Tykkään.

 

Bonusraita

Kierrän vuoden KANSITämä vinkki on aloitteleville runon lukijoille, sellaisille, jotka pitävät runoja vaikeina. Okei, olen omahyväinen: tarjoan luettavaksi selkorunokokoelmaani Kierrän vuoden (Opike 2016). Sen myötä voi elää – ei vain kesän vaan – viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta, koko vuoden.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

3 toukokuun, 2016 · 5:48 am

Deborah Levy: Uiden kotiin

Ensin haluan mainita loogisen mahdottomuuden: runoilija on maailmankuulu julkkis. Ei kai niin voi olla edes vuonna 1994, johon sijoittuu Deborah Levyn romaani Uiden kotiin (Fabriikki Kustannus 2016). Toiseksi totean, että tuiki taiteellinen hämäryys vaanii kulman takana (mutta sittenkin pysyy siellä, takana väreilemässä). Kolmanneksi painotan, että Uiden kotiin tuottaa kerrontaonnentunteita.

Merkittävä runoilija Joe Jacobs viettää kesää kuumassa nizzalaishuvilassa. Mukana ovat toimittajavaimo, teinitytär ja tuttavapariskunta. Liepeillä häärivät hippitalonmies, mickjaggertyylinen baarimikko ja naapurin reumainen rouva. Pakan sekoittaa paikalle pelmahtava sekopääneito. Tai tilanne on kyllä ollut ilmeisen kireä jo ennen Kitty Finchin ilmaantumista, mutta tasapainoton runoilijan ihailijatar käynnistää korttitalon sortumisen.

Tyttö ei ollut runoilija. Hän oli runo. Hän oli napsahtamaisillaan kahtia. Joe ajatteli, että hänen omat runonsa olivat saaneet tytön rah rah rah rah rakastumaan häneen. Ajatus oli sietämätön. Hän ei kestänyt sitä. Tyttö yritti muistaa, kuinka sanotaan muistaa.

Kourallinen henkilöitä kerrotaan eläviksi. Se käy niin kuin harsittaisiin repaleista kangasta: teräviä pistoja tikataan sinne tänne, eriparisia tilkkuja yhdistellään. Ei tule suojaavaa takkia, tulee läpinäkyvä viitta, joka paljastaa henkilöistä arvaamattomia.

Eihän juoni ole mikään omaperäisyyden ylistys, näitä taiteilijakriisejä, päät sekoittavia ja päänsä sekoittaneita laiheliininaisia sekä kasvukiputyttöjä on tukuittain kirjallisuudessa. Silti on odotettavissa kummallisia sivujuonteita ja  poikkeavia motiiveja.

Uiden kotiin

Pienoisromaanissa on ilmaisuvoimaa. Luen välillä henkeä pidätellen tekstiä, sillä joskus virke päättyy tai seuraava alkaa kierteellä, jota en osaa odottaa. Nautin. Myös kerronnasta välittyvä sakea tunnelma kiehtoo.

Uiden kotiin on hengeltään jopa julma. Rakkauden ympärille kaikki kietoutuu, ja takertuvat tunteet ajavat ahtaalle. Minulle pienoisromaani kertoo ihmissuhteiden hiertymistä, depressioista, sodan varjoista –  ja kyllä jotain tihkuu myös runoudesta.

Uiden kotiin on luonnollisesti otsikko ja romaanin tarinaan oleellisesti liittyvä runo. Kotiin uiminen – se sisältää uppoamisen mahdollisuuden. Minuun romaani upposi. Vaaran tunne väreilee vangitsevan kerronnan kerroksissa. Tarina on tiheä, huomattavasti laveampi kuin sivumääränsä.

– – –

Deborah Levy
Uiden kotiin
Suomentanut Laura Vesanto
Fabriikki Kustannus 2016
romaani
144 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

P.S. Hienoa, että yhä syntyy tällaisia riippumattomia pienkustantamoja!

13 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: