Elizabeth Strout: Olive, taas

Olive Kitteridge tekee paluun Elizabeth Stoutin tuotantoon: Olive, taas (Tammi 2021). Uudessa Olive-romaanissa tyyli säilyy, eli novellistinen rakenne ja sujuvansuora ilmaisu vallitsevat. Takuuvarmaa proosataitoa.

Otsikko antaa odottaa, että Olive on päähenkilö. Ja onhan hän, vaikka monessa luvussa tutustutaan tuttuun tapaan muihin mainelaisen pikkukaupungin ihmisiin. Tekeekin mieli tieten tahtoen käyttää sanaa ”ihminen”, ei ”henkilö”. Stroutin ilmiömäinen taito toimii taas, siis se, miten proosa tavoittaa todenoloisia kohtaloita, joissa mennyt ja nykyinen vaikuttavat käytökseen, ajatuksiin ja tunnelmiin.

Romaanin sivupolut muihin kuin Oliven asioihin näyttävät elämänkirjoa, sitä mitä kukin on suhteessa itseensä, läheisiinsä ja yhteisöön. Tässä romaanissa tuntuvat kuitenkin turhan päälleliimatuilta lauseella, parilla tehdyt kytkennät Oliveen silloinkin, kun kuvataan miehiä ja naisia, joilla ei ole mitään sidettä Oliveen.

•

Mutta itse Oliveen! Ikää tulee lisää, suhde Jackiin saa uusia ulottuvuuksia sekä välit poikaan ja hänen perheeseensä vaihtelevat. Vanheneminen on yksi oleellisia teemoja. Vanhuus ja viisaus jollain tasolla kulkevat rinnakkain, ainakin Olive malttaa jopa kuunnella, palata kuulemaansa ja reflektoida entistä enemmän omaa toimintaansa ja käytöstään.

”Minulla ei ole aavistustakaan kuka olen ollut. Rehellisesti sanoen en tajua mistään mitään.”

Kyllä tuttuun tapaan Olive pelmahtaa tilanteisiin tokaisemaan jotain tylyä tai naulaavaa, eli ei ole luvassa latistavaa laimenemista romaanissa, jossa nimihenkilön persoonan ristiriitaisuus on oleellinen viehätyksen lähde.

•

Eksentrinen Olive on omalaatuisenakin osa perhettään ja yhteisöään. Siitä mielestäni on kyse, siis yksilöstä osana muita ja arvaamatonta elämää. Mainitsen pari hienoa kohtaa: Oliven kohtaaminen runoilijan kanssa ja päätyminen runoon; Oliven lähihoitajat ja politiikan vaikutus suhtautumiseen toisiin ihmisiin; Oliven oman paikan etsintä palvelutalossa. Viimeksi mainittuun sisältyy lukijaa ilahduttava jälleennäkeminen toisen Stroutin romaanin henkilön kanssa. Enpä paljasta kenen!

Henkilökuvausta pidän romaanin valttina. Osuvia hetkiä koen rakkauden, katoavaisuuden ja yhteisöllisyyden mietinnöissä.

”Elämä huljui hänen takanaan kuin pienisilmäinen kalaverkko, täynnä tarpeetonta meriheinää ja rikkinäisiä simpukankuoria ja kiiltäviä pikkukaloja – satoja hänen entisiä oppilaitaan, lukion poikia ja tyttöjä, joiden ohi hän oli kävellyt koulun käytävillä olleessaan itsekin koulutyttö (monet – useimmat – kuolleita), miljardeja tunteiden sirpaleita joita hän oli kokenut katsellessaan auringonnousuja ja auringonlaskuja, erilaisia tarjoilijoiden käsiä jotka olivat laskeneet hänen eteensä kahvikuppeja – kaikki mennyttä tai menossa.”

•

Elizabeth Strout

suomentanut Kristiina Rikman

Tammi 2021

romaani

231 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Muualla mm. Anun ihmeelliset matkat ja Kirjaluotsi.