Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Mitä ei Olive Kitteridgestä (Tammi 2020) ole vielä kirjoitettu? Paljon on jo kirjoitettu. Pistän silti lusikkani jo hyvin suurustettuun postaussoppaan, josta on saatu maistella maukkaita juttusattumia. On muuten kirja, josta riittää ammennettavaa.

”Kuka kumma hän luuli olevansa tässä oudossa ja käsittämättömässä maailmassa?”

Olive Kitteridge on tarkka, henkilövetoinen romaani, jossa päähenkilönä on oikeastaan pikkukaupunki Mainesta. Ei edes itsellinen, kolkko Olive ole irrallinen individuaali, vaikka suoraviivaisella toimintatyylillään eroaakin hienovaraisemmista kanssaihmisistään.

Olive on kuitenkin ylivoimaisesti kiinnostavin hahmo. Hänen suhteensa perheeseensä ja muihin yllättää alituisesti. Siksi romaanin jännite säilyy. Siksi välillä ansiokkaasti kerrotut muut ihmiskohtalopätkät vaikuttavat niin, että odotan seuraavaa lukua, josko Olive taas näyttäytyy siinä omana itsenään. Eli romaanin rakenne on novellistinen: joka luku on oma kokonaisuutensa.

”Useimmat ihmiset eivät tienneet tarpeeksi elämästä jota he elivät.”

Stroutin aiemmat suomennetut romaanit ovat olleet samaa tiukkaa tyyliä, joka paljastaa henkilöistään säröjä rivien välistä. Lucy Bartonin ankean lapsuuden ja nuoruuden saloja on avannut kaikkea paljastamatta kaksi hienoa, erilaista kirjaa (tässä ja tässä).

Olive Kitteridge omalla tavallaan toimii romaanina samoin kuin Lucy Barton -kirjat. Se vie välillä lähelle nimihenkilöään eli hänen näkökulmaansa, välillä hänet nähdään alati hienotunteisen ja lempeän Henry-aviomiehen tai etäisyyttä ylläpitävän Chritopher-pojan silmin, välillä ventovieraiden näkökulmasta – joissain romaanin luvuissa enintään yhden virkkeen mittaisen huomion välityksellä.

”Olive ymmärtää miksei Christopher ollut välittänyt hankkia ystäviä. Hän on samanlainen kuin Olive, ei voi sietää turhaa pälpätystä. Ja ihmisethän pälpättävät heti kun käännät selkäsi. ”Ihmisiin ei voi luottaa”, Oliven äiti oli sanonut hänelle vuosia sitten, kun joku oli jättänyt korillisen lehmänläjiä heidän etuovelleen. Henryä tuollainen ajattelu hermostutti. Mutta Henry oli itsekin aika hermostuttava, hän oli uskomattoman naiivi, aivan kuin elämä olisi suoraan Searsin kuvastosta: kaikki vain seisoivat hymyilemässä.” 

Ja se on Stroutin romaanikerronnan hienous. Mitä me olemme muille? Olemme usein vain sivuhuomautus, mutta läheisille olemme merkittäviä vaikuttajia. Ja mitä muut meistä näkevät, mitä me emme itse huomaa? Paljon.

”Ihmisten on typerää odottaa, että asioiden pitäisi olla oikein.”

Elämän epätäydellisyys ja yllätyksellisyys välittyy Stroutin proosasta. Ja olisiko vielä niin, että Stroutin kirjallisessa maailmassa jokainen on proosan arvoinen.

Olen monta vuotta sitten nauttinut ja postannut (tässä) HBO-sarjasta, joka on tehty Olive-romaanin pohjalta. Suosittelen. Se ei vie mitään pois lukukokemukselta, se on oma vaikuttava tulkintansa romaanista. Mutta romaanin lopun sisuksia myllertävää mielenliikkeiden hienosäädön hienoutta kannattaa nautiskella eritoten proosana.

Eipä muuta kuin odottelemaan Olive again -romaanin suomennosta.

– –

Elizabeth Strout
Olive Kitteridge
suomentanut Kristina Rikman
Tammi 2020
234 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muita Olive-faneja, lukuisista esimerkiksi Kulttuuri kukoistaa, Kirjaluotsi, Kirja vieköön!, Leena Lumi ja Mitä luimme kerran.