ADOPTIOAATELMIA
Kansainvälisenä naistenpäivänä sopii pohtia naiseutta. Lisäkierrettä aiheeseen voi hakea äitiyden ja identiteetin mutkista: äitiyttä kaipaava ei saa äitiyttä synnyttämällä, synttänyt ei saa kokea äitiyttä, ja synnyttävä on oman alkuperänsä salaisuuksien merkitsemä. Lähdetään siis setvimään tätä.
Liisa Rinteen esikoisromaanissa Odotus (Atena 2015) raskaana oleva yli kolmikymppinen Emilia odottaa tapaavansa ensimmäistä kertaa biologisen äitinsä. Emilia saa vahingossa 13-vuotiaana selville olevansa adoptoitu. Romaanissa käydään läpi Emilian, adoptiovanhempien ja biologisen äidin tunnetilanteita vuosien varrelta.
Päänäkökulma on Emilian. Kaikki merkit, joista hän lukee joukkoon kuulumattomuuttaan, tallentuvat hyvin tekstiin. Emilia tarvitsee selviytyäkseen itsepäisyyttä, mielikuvitusräyhähengen, valokuvauksen ja monensorttisia torjuntareaktioita. Kaikessa kiemurtelee adoptoituneen tuska siitä, että hän joutuu elämään kuin sokeana: hän ei voi johtaa piirteitään tai taipumuksiaan mistään tuntemastaan. Oma raskaus voimistaa juurettomuudentunnetta.
Olen olemassa erehdyksestä. Olen nyrjähtänyt siitä luonnollisesta kulusta, jota elämän tulisi noudattaa. Seurustelu, avioliitto, lapsi – niinhän sen olisi pitänyt mennä? Ehkä mukana on ollut rakkauttakin, mutta se rakkaus on ollut niin heikkoa ettei se ole kyennyt pitämään minua hengissä vaan on tarvittu toisenlaista, kiivasta ja vaativaa, joka paikkaan tunkeutuvaa rakkautta, jotta minä selviytyisin. Mutta mikä osa on lopulta minua tuon erehdyksen ja rakkauden väliin jäävässä tilassa, tyhjiössä missä henki ei meinaa kulkea?
Biologisen äidin osuus on romaanin tavallinen tarina. Adoptiovanhempien näkökulma on mielenkiintoisin, sillä rakkauden ailahdukset, vieraus ja kiintymys ovat vaihtuvia tunteita täynnä. Lassen ja Ailan, miehen ja naisen, muuttuminen elon myötä on viittauksenomaisesti mutta viehättävästi viritetty. Sukupuoliroolit ovat toisaalta tiukasti uomissaan, ja toisaalta Aila rikkoo ajan henkeä jumittamalla kotirouvana ja Lasse poikkeuksellisella harrastuksellaan – millä – se jääköön lukijalle yllätykseksi. Minulle tuttu 1960-70-lukujen taitteen kasvatusmentaliteetti tavoitetaan myös mainiosti.
Kirjassa on melankolisen hämyisä tunnelma. Tarina on kerrottu polveillen mutta tiiviisti, ja siinä on kielen vaihtelusykettä, osuvia tuokioajatelmia ja sahaavaa juonenkuljetusta. Odotus on kelpo kokonaisuus. Ja sitten seuraa ”mutta”. Koskettavat asiat eivät tulleet liki. Näin ne, ne kulkivat aika läheltä, en silti tuntenut niitä. Sinisen linnan kirjaston mielestäkään romaani ei tarjoa aiheesta uutta, silti tunnelma, kieli ja kerronta viehättävät.
Odotus on romaanille osuva nimi, mutta se voisi olla myös monikossa. Se on vallitseva tila monessa merkityksessä, ja monenlaisia odotuksia kirjan henkilöillä on elämälle ja kanssaihmisille. Vaan miten odotuksille usein käy?
– – –
Liisa Rinne
Odotus
Atena 2015
181 sivua
Sain kirjan bloggaajaystävältä.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 