Avainsana-arkisto: Silvia Hosseini

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

Väsähtäneenä työpäivän jälkeen huomaan, että Silvia Hosseinin esseekokoelma Tie, totuus ja kuolema (Gummerus 2020) on ilmestynyt. Virkistyn, ja tunne vahvistuu sitä mukaan, kun kuuntelen kirjan esseitä kirjailijan lukemana. Välillä on palattava sanottuun tekstin muodossa. Esseistillä on nimittäin sana ja sanottava hallussa.

”Ajatukset eivät ole valmiita silloinkaan, kun ne esittävät olevansa.”

Kokoelman kantavina teemoina ovat vastakohdat ja kuolema. Muitakin löytyy ja etenkin monimuotoisuutta. Hosseinin esseitä kuvastaa liike ja vapaa virtaus, niitä leimaa kielen tarkkuus sekä ajatuksen linjakkuus ja kirkkaus. Motoksi asettuu: näinkin voi ajatella.

Kokoelmasta kuulen kokeilun ääniä. Identiteettiä käsittelevä essee rakentuu luettelosta, jonka muoto vaikuttaa sisältöön, ainakin sisällön haltuunottoon. Teheranin matkan mietteet puolestaan asettuvat kirjemuotoon. Kirjeissä kirjoittaja on vastaanottajan sekä kirjoituspaikan, ajan ja kulttuurin välissä. Taidan silti villiintyä etenkin lyhytlukuisista esseistä, jossa aihe, tutkimukset, kaunokirjallisuus, taide ja henkilökohtainen kietoutuvat yhteen.

”Esseistille minuus on työkalu, havainnollistamisen väline. Avautumisella ei ole merkitystä sinänsä.”

Päätösessee Aurinkokuningatar pullauttaa kakkakikkareiden kulttuuri- ja henkilöhistoriaa. Ulostetabusta Hosseini esittelee runoja sekä yhteiskunnallisia ja ympäristökriisin ulottuvuuksia. Aurinkokuninkaan peräpään sairaus satojen vuosien takaa Ranskan hovista koskettaa kirjoittajaa läheltä, joten mukana kulkee Hosseinin sairauskertomus. Juuri tällaista on taitava esseistiikka: aihe kieputtaa ympärilleen monenlaista, yksityistäkin, ja avaa ajattelua henkilökohtaisesta yleiseen.

Esseissä matkaillaan paljon, ja yksi essee on pyhitetty matkustamisen ongelmatiikalle. Hosseinin voima on avata aiheeseen kuin aiheeseen uusia näkökulmia, se näkyy monessa, mutta minä riemastun raikkaista tulkinnoista: Montalbano-dekkarit saavat kontekstikseen Sisilian ja Euroopan vanhan islamilaiskulttuurin ja Ylpeys ja ennakkoluulo talousvinkkelin. Ja miten hienoja havaintoja irtoaa Racel Cuskin tuotannosta!

”Totuudenjälkeisen ajan yleisö etsii totuutta väärästä paikasta: ei teoksen sanomasta, vaan siitä, mitä tekijän katsotaan edustavan.”

Essee Miesten tarinoita saa nyökyttelemään ja mutisemaan: juuri noin, kylläpä osuu ytimeen, jopas ilmaisu ja sisältö natsaavat. Ja kysehän ei ole siitä, että minun täytyisi olla tavan takaa samaa mieltä kuin esseekirjailija. Minuun jysähtävät myös esseet tai niiden osat, jotka hämmentävät, joita epäilen tai kiistän.

Hosseini ei yleensäkään hymistele vaan kyseenalaistaa. Miesten tarinoita -esseessä hän terävästi iskee kirjallisuuden lukutapoihin, joita rajoittaa lukijan usko tai aate tai: ”Feminismi ei ole älykkyyden tai kiinnostavuuden synonyymi, eikä se ole maailmanselitysmalli.” Myötäilen Husseinin ajattelutapaa, koska perusteluissa piisaa – vaikka feministinä itseäni pidänkin. Lukutavan feministisyys ja feministiset työkalut ovat eri asia kuin sokeutua tai etsiä kirjoista vain aatteeseen sopivaa tai yhtäläisyyksiä luetun ja lukijan oman elämän välillä. Tai olla lukematta miesten kirjoja tai kirjoja miehistä.

”Tunnistan merkittävän kaunokirjallisuuden siitä, että se nousee reaalimaailmaa kuvaavanakin sanojen ilmeisen merkityksen yli taajuudelle, joka on syvempi, selittämättömämpi, hellyttävämpi kuin elämä sellaisenaan.”

Tie, totuus ja kuolema on kiinni reaalimaailmassa, se on täyteläinen, sen sanoilla on ilmeiset merkitykset ja paljon enemmän. Se virkistää, naurattaa, yllättää, koskettaa, sopivasti ärsyttää ja herättää ihailua. Nautittavaa proosaa, pohdituttavaa, tyhjentymätöntä.

(Välitosikot ovat sitaatteja esseestä Kuka minä olen?)

Silvia Hosseini

Tie, totuus ja kuolema

Gummerus 2021

esseitä

6 tuntia 31 minuuttia äänikirjana, lukijana Silvia Hosseini

137 sivua eKirjana.

Kuuntelin ja luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys

Esseiden lukeminen kummasti raikastaa ja ravitsee muun lukemisen lomassa. Ensinnäkin esseistiikkaan kuuluu kirjoittajan avoin oma ääni, toisekseen esseiden vapaa liikkuvuus teeman ympärillä parhaimmillaan vie vilkkaaseen ajatustenvaihtoon lukijan ja esseen kesken. Essee on yleensä erinomaisten kirjoittajien laji, joten lukeminen tuottaa riemastusta.

Silvia Hosseinin kokoelman Pölyn ylistys (Gummerus 2019) aloitusluku tekee onnelliseksi. Siinä esittäytyy essee parhaimmillaan: teema kietoutuu kirjoittajan yksityisyyteen sitoen siihen viittauksia ja ajatusyhteyksiä erilaisiin kulttuurituotoksiin. Nautinnollista!

Hosseinin esseissä käsitellään aiheita Leonard Cohenin biisisanoituksista väkivallan erotiikkaan, Dubaista lifestyle-bloggaajiin. Lukekaa ja ihmetelkää linjakkaita siirtymiä populaarikulttuurista ammoin ajatelleihin sivistyneisiin! Nauttikaa Hosseinin reippaasta ajatusasettelusta ja taidokkaasta ilmaisusta!

wp-1578216061819.jpg

Suosikkiesseeni käsittelevät sivullisuutta ja kansallisgallerioita. Esseessä ”Mitä sivullisuus tarkoittaa?” Lähdetään Camus’n romaanista päätyen esimerkiksi Tangomarkkinoille. Eksistenssin pohdinta lähentyy välillä kirjallisuusesseetyyliä, välillä elävän elämän tragikoomisia kokemuksia. Hosseinin esseet päättyvät aina täräyttävästi, jotain yhteen vetäen tai uuteen kiepauttaen, tässä esseessä sisuksia hyrisyttävään yhteyskokemukseen.

Nimiessee ”Pölyn ylistys” on kirjan viimeisin. Kuten muutkin esseet, se alkaa sitaatilla. Tämä käynnistyy hienolla runositaatilla Sirpa Kyyröseltä. Esseessä Hosseini pohtii sitaatin viitoittamalla tiellä taideteoksen jättämiä jälkiä, jotka voivat siirtyä ajasta toiseen, ja yksittäisen elämän rajallisuutta. Toisaalta Hossein purkaa taideteosten edessä huokailun merkityksellisyyttä. Osittain olen Hosseinin kanssa eri mieltä, sillä minulle kansallisgallerioissa kruisailu kyllä tuottaa elämysjälkiä enemmän kuin kyllästymistä – mutta saa se muille toimia toisin. Toisaalta sitä on korkeakulttuuri, kaunokirjallisuus ja sivistys Hosseinillekin, kokemusta ”on-the-other-hand”.

”Voimme nostaa maljan komeron nurkasta löytyneelle mestariteokselle, mutta maljansa ansaitsisi myös sen päälle kasaantunut itsepintainen pöly, joka suojaa meitä siltä harhaiselta luulolta, että olemassaolollamme olisi yhtään sitä itseään suurempaa arvoa. Me pinnistelemme ja tempoilemme, ja koko ajan pöly leijailee yllämme kepeästi ilkkuen.”

Pölyn ylistyksellä Hosseini tarkoittaa kirjan saatesanoissa, että hän kirjoittaa huonosta. Jaa, ei siltä tunnu. Viimeisessä esseessä pölyä löytyy kaanontaiteesta, jonka kirjoittaja tomuttaa toisin kokemuksin. Hyvä siitä on lukea.

– –
Silvia Hosseini
Pölyn ylistys. Esseitä
Savukeidas 2018 / Gummerus 2019
115 sivua.
Luin BookBeatissa.

Näihin esseisiin minut vihdoin saivat tarttumaan ystäväni Johanna ja Lumiomenan blogijuttu.

4 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus