Avainsana-arkisto: Philip Teir

Philip Teir: Neitsytpolku

Ei sitten sanaakaan autofiktiosta. Luen taas kirjan romaanina, koska voin. Voin, koska en tunne Philp Teiria tai hänen henkilökohtaisen elämänsä vaiheita. Tosiolevaisuutta kirjailija ei ole haastatteluissa peitellyt. Silti.

Neitsytpolku (Otava 2020) kertoo alle nelikymppisestä perheenisästä, jolla on lähisuhteissa kaikki hyvin. Ei hän riitele vaimon kanssa, ja kouluikäisten lasten kasvatus sujuu yhteisymmärryksessä. Silti Richard ihastuu 12 vuotta vanhempaan naiseen. Ihastus muuttuu rakkaudeksi, joten Richard eroaa, ja siitä alkaa erokipujen ja uusperheen vakiinnuttamisen vaihe.

Teir kirjoittaa kolmannen persoonan kerrontakeinoin, joten teksti saa siten etäännyttämisefektin. Tarina välittyy maltillisen etäisyyden päästä myös niin, ettei tunteissa kieriskellä tai hehkutella. Richardin ja Paulan läheisyyden kehittyminen kuvataan eleettömän vääjäämättömästi pieniä viestittelyn ja kohtaamisien yksityiskohtia korostaen.

”Richardista oli mukava kuulla, että Paula oli niitä jotka uhrasivat aikaa tinkimiseen, ja hän saattoi hyvin kuvitella tämän jonkun basaarin takahuoneeseen. Häntä miellytti ajatella, että oli rakastunut ihmiseen jolla oli oma elämä ja valmis persoonallisuus.”

Vaimon ja miehen yhteiseloa näytetään rutiinien ja muutamien tunnelmatilanteiden välityksellä, samoin lasten roolia perheessä ja sitten muuttuneessa tilanteessa. Ero koskettaa myös muita kuten Richardin vanhempia. Eniten siinä tilaa vie Richardin äitisuhde.


Tunnelmani ovat kahtalaiset. Arvostan kovasti arkisuutta, jolla tarina välittyy. Mikään ei korostu tai paisu. Siinä on myötäelon henkeä: tällaista tapahtuu, sitten täytyy tehdä, mitä parhaalla tahdolla voi tilanteessa tehdä. Toisaalta olen tuupertua tasaiseen, korrektiin tapahtumataltiointiin, ja etäännyttämisefekti vaikuttaa minuun, no, etäännyttävästi.

wp-1584865177147.jpg

Ja silti ihailen tapaa, jolla etenkin mieshenkilö tuodaan tykö. Tämä tavallinen, kiltti, kunnollinen, ajattelevainen, melankolinen, riekkumaton henkilö, joka joutuu valintojen eteen. Paula kyllä hitusen nävertävästi korotetaan ylivoimaiseksi viisaaksi naiseksi, silti symppaan sitä, miten varovaisesti pariskunta etenee –  ja taas keinahtaa keinu alaviistoon: on sen kuvaus puuduttavaa pidättyväisen hillittyä porvarillista charmia. Ei sitä horjuta edes Richardin äidin kiukuttelu, suomi-ruotsi-kieliraja tai Ullanlinna-Pohjanmaa-mentaliteettierot.

Ja taas: symppaan sitä, että kirja näyttää aikuisen rakkauden. Eniten annan tunnustusta sille, miten kirpaisee lasten, vallankin pienen pojan tunnekaaos uuden edessä, ja taas: toisaalta riepoo isän kasvatuskeinojen silkkihansikkaat. Ja kaiken taas-mutinaani lomassa ymmärrän, että asioiden täytyy olla tässä kirjassa juuri näin. Sitä on kirjailijan tyyli.

Kylä Neitsytpolku paikkansa löytää erokirjojen joukossa. Ja kirjasta saa hyvän verrokin, mikä ero on romaanilla rakkaudesta ja viihteellisillä rakkausromaaneilla.

Philp Teir
Neitsytpolku
käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula
Otava 2020
romaani
125 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muualla mm. Anun ihmeelliset matkat, Kirsin book club ja Lukulaiffii.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Philp Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

Tällä tavalla maailma loppuu (Otava 2017) vie perheiden ja yksilöiden mikromaailmoihin. Ehkä niissä jotain loppuu, ehkä ei, ainakin muuttuu. Kummallisen taian Philip Teir tekstiinsä saa, vaikkei varsinaisesti tapahdu erityisen erikoista.

Helsinkiläisperhe viettää koko kesän Pietarsaaren lähellä. Rähjäinen talo on vettynyt käyttämättömänä sitten 1980-luvun, jolloin perheen kirjailijaäiti Julia vietti siellä lapsuudenkesiä. Jätetty talo, jonka putkistoissa löyhkää ja kellarissa odottaa vedenpaisumus, kuvastaa perheen tilaa, ehkä jopa koko maailman.

Tällä tavalla maailma loppuu

Julia yrittää saada kolmatta romaaniaan käyntiin. Erik hautoo itsekseen irtisanomisilmoitusta, jonka sai loman alussa mutta josta hän ei perheelleen kerro. Kolmetoista täyttävä Alice ja kymmenvuotias Anton poukkoilevat vieraassa maalaisympäristössä. Porukkaan liittyy Erikin veli, irrallinen Anders, joka tutustuu naapurin salaperäiseen Katiin. Naapuristossa hörhöilee myös Julian lapsuudenystävä Marika perheineen. Marikan mies Chris on protohihhuli Aniara-ympäristötuholiikkeineen, ja pariskunnan teinipoika Leo lyöttäytyy Alicen seuraan.

Miksi selitän tuon kaiken? Ehkä siksi, että romaani kertoo yksilöistä perheissä. Henkilöiden asemointi muihin tuntuu tärkeältä, vaikka jokainen möyrii erillisenä oman henkilökohtaisen kehityksensä nivelvaiheessa. Nämä ”maailmanloput” voi joskus tajuta vasta aikojen päästä.

Romaanin alakulotunnelma ja sisäiset tapahtumat ulkoisen tapahtumattomuuden sisällä kiehtovat. Juonen esittelyn koen järjettömäksi, sillä kesäpäivien kulku on vain pakollinen pinta sille, mitä tapahtuu pinnan alla. Ja pinnanalaiseen sopii juhannusyön juhlinnassa siteerattu T.S. Elliotin The Hollow Men:

Olemme ontot miehet, olemme täytetyt miehet, yhteen nojaten, päät täynnä olkia. Voi! Kuivuneet äänemme, kun yhdessä kuiskaamme, ovat heikot ja tarkoituksettomat, kuin tuuli kuivassa ruohossa, tai rottien askeleet lasin siruilla kuivassa kellarissamme.”

Houkutus on suuri märehtiä kutakin henkilöä. Toivon eksyväni johonkin lukupiiriin, jossa saan joukon jatkona vatvoa romaanin aikuisia ja lapsia. Tähän siirrän vain pääajatukseni vanhemmuudesta, jota pidän yhtenä romaanin oleellisista teemoista.

Osoittelemattoman koskettavasti romaanissa kerrotaan lapsista, jotka vielä tarvitsevat vanhempiaan mutta joiden vanhemmat luottavat lasten itsekseen pärjäämiseen. Vanhemmat kuvittelevat lasten nauttivan vapaudesta mutta silti päättävät lasten puolesta, mitä he olettavat lasten haluavan. Lapsille ja aikuisille on yhtä mahdotonta selvittää toisiltaan, mitä he ajattelevat ja tuntevat.

Kiinnostavasti romaanin lopussa näkyy, miten sukupolvien toimintamallit vaikuttavat. Etenkin se välittyy Julian ja Marikan kautta. Toiselle tulee yllätyksenä oman lapsuuden kulissintakaiset tapahtumat, toinen huomaa toistavansa perittyä kaavaa.

Oman juttunsa väärti olisi romaanin pessimistinen maailmannäkemys. Tuho odottaa ennemmin tai myöhemmin. (Luonnon)katastrofin vääjäämättömyys tunnustetaan, ja siihen reagoidaan perustaen lahko, reppureissaillen tai satunnaisesti roskia lajitellen – mutta aina itsekkäästi. Yhteiskuntaluokat ovat toisaalta sekoittuneet, toisaalta eivät, mutta mikään ei ole enää varmaa, ei esimerkiksi akateemisesti koulutettujen työnsaanti.

Toisaalta Teir jatkaa samoilla linjoilla kuin esikoisromaanissaan Talvisota. Avioliittoromaani, eli porvariston hillitty charmi ja siihen liittyvät melko tavanomaiset kuprut välittyvät varmoin tyyli- ja kerrontakeinoin. Jollain tavoin Teir tuo mieleeni brittikertojat, jotka kauhovat henkilöiden sisuksia tekstin pintaan.

En ihmettele, jos jotkut ihmettelevät romaania lukiessaan, miksi kaikki tämä, miksi tämä näin loppuu tai miksei tämä jo lopu. Minua Tällä tavalla maailma loppuu hiertää hyvällä tavalla: sen tunnelma vangitsee määrittelemättömästi.

P.S. Romaaninimet ovat tätänykyä tällaisia, ainakin kevätakudella on voinut kulkea kaaren Mistä maailmat alkavat Tällä tavalla maailma loppuu.

– –

Philip Teir
Tällä tavalla maailma loppuu
käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula
Otava 2017
romaani
287 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita bloggaajia: Jorma Melleri ja Kirja hyllyssä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Liitot liikkeessä

”Elämä on itse asiassa jatkuva kehä onnea ja onnettomuutta, toinen edeltää toista.”

Näin lausuilee julkkissosiologi Max Paul 60-vuotishaastattelussaan. Max on yksi päähenkilö Philp Teirin romaanissa Talvisota. Avioliittoromaani (suom. Jaana Nikula, Otava 2013). Ammatillisesti lamatilassa oleva herra heltyy kiinnostavan nuoren naisen haastateltavana latteuksiin. Romaani itsessään ei ole latteaa vaan kumpuilevaa ihmissuhdeproosaa.

Max ja hänen vaimonsa ovat jumittuneet pitkän liiton tympeisiin tunteisiin. Kuusikymppinen pariskunta on yhtä hukassa onnen etsinnässä kuin kolmikymppiset tyttäretkin. Kaikkien elo on ailahtelua, eriasteista tyytymättömyyttä ja arjen sietoa. Raamit ovat kyllä terveillä, koulutetuilla ja vakavaraisilla ihmisillä kunnossa. Toistensa kohtaaminen ei sen sijaan erityisen hyvin suju. Vajauden tunne myös kalvaa, mutta sehän taitaa kuulua ihmisen perusolemukseen.

Teir kuvaa makustellen keskiluokan tavallista elämää ja peruskriisejä: pitkän liiton väljähdystä, lapsiperheliiton ruuhkavuosia ja sinkkunaisen elämäntaitetta. Henkilöt ovat liittokaaren eri vaiheissa, ja taustalla häälyvät lisäksi Edward Westermarckin sosiologiset avioliittotutkimukset lähes sadan vuoden takaa.

Näkökulma on välillä Maxin, välillä Katriina-vaimon sekä tyttärien Helenin ja Evan. Näiden vuorottelu tehostaa romaanin rytmiä ja vaihtelevuutta. Kukaan henkilöistä ei kasva kokonaiseksi, eikä mihinkään henkilösyväluotaukseen päädytä. Asioita sattuu ja tapahtuu, eteenpäin eletään.

Tuumailut ja tapahtumat eivät ole järisyttäviä, ne voisivat olla jopa tylsiä. Onneksi Teir saa kerrotun monesti poreilemaan. Ihmisten neuvottomuudessa ja kömpelyydessä on huvittavuutta. Myös surullisten tilanteiden arkisten yksityiskohtien tarkka katselu paljastaa touhuilun naurettavuuden. Jonkinsortin karnevaalia syntyy esimerkiksi joogaopeista ja pakastearkkun päätyvästä hamsterista.

Teirin romaanin hengessä tähän rinnalle sopivat kesäkukat ennen ensimmäistä pakkassyötä.

Teirin romaanin hengessä tähän rinnalle sopivat kesäkukat ennen ensimmäistä pakkassyötä.

Vinkeänä vastavetona kirjan otsikolle on kukikas kansikuva. Talvisota on nimenä väkevä ja monimerkityksellinen. Romaanin henkilöt kahinoivat talvikuukausien aikana ihmissuhteissaan – voi, mitä puuhastelua myyttiseen oikeaan talvisotaan verrattuna. Historiallista talvisotaa seurasi piinaava jatkosota, ja itse asiassa asemasotavaihe kuvaisi romaaniporukkaa parhaiten: kukin lymyää omissa poteroissaan ja yrittää vältellä perheen miinakenttiä ja tarkka-ampujia.

Opettajatytär luettaa Tuntematonta sotilasta nyrpeillä teinioppilaillaan ja kuuntelee itse äänikirjana tätä jatkosotakuvausta auton takapenkillä, samalla vanhemmat taistelevat eroaikeissa etupenkeillä. Tällaisia tilanteita, joissa yhdistyvät tavallisuus, naurettavuus ja kiusallisuus, on useita. Kokonaisuudesta sukeutuu kipeän ja vinon hymyn yhdistelmä, kunnollinen porvariston hillityn charmin aikalaisromaani.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus