Silene Lehdon runokokoelman Kultapoika, kuplapoika (WSOY 2019) johdatteluliepeessä luonnehditaan kirjan lyyristä suuntaa proosarunoudeksi. Lisäksi lieve antaa etukäteistietoa siitä, että runot liittyvät nimettyihin henkilöihin – tai niissä mainitaan henkilöitä tai hahmoja. Kuplapoika viittaa kuplassa eläneeseen David Vetteriin ja Alison Hargreaves vuorikiipeilijään. Runoissa puhuvat he ja heidän lähellään olleet. Runoja on myös muun muassa Tyyris Tylleröstä, Winston Churchillista, Sylvia Plathin lapsista ja lento-onnettomuudessa kuolleesta rouvasta.
Luen ensin runot hakematta niiden välille yhteyksiä. Ehkä ajattelen, että runot ovat hajallaan, vaikken edes odota niiden yhdistyvän. Luen toistamiseen, vielä lisää (runojen lukeminen eKirja-muodossa tuottaa minulle hankaluuksia: jotain tunnen jäävän kokemuksesta pois, kun en voi lehteillä sivuja).
Yhtäkkiä en enää pääse irti runojen välisistä signaaleista. Ensinnäkin niitä yhdistää kuolema: nimetyt henkilöt ovat kuolleet tai jääneet kuolleen jälkeen (Plathin lapset). Kuoleman sijasta taustalla voi olla myös luopuminen ja katoaminen, kuten runoissa, joihin liittyy vauvan hylkääminen berliiniläissairaalan keräysluukkuun.
Toisekseen: Kuolemaa kovemmin minulle runot huutavat kysymyksiä syntymisestä. Onko oikeus haluta omaa lasta, oliko Davidin syytä syntyä, miksi äiti-ihminen-Alison lähti K2-vuorelle kuolemaan, miksi vauvan hylkääjä on valinnut lapsen synnyttämisen? Davidin hoitaja kysyy (katkelma runosta):
”Minä en koskaan halunnut omia lapsia,
enkä voi kuin ihmetellä:
rakastaako ihminen aidosti vain
sitä minkä hän kupeissaan kantaa?”
Runoissa ei ole valmiita vastauksia, mutta ne virittävät taajuuksille, jossa on pakko itse miettiä, etsiä vastauksia, tehdä lisää kysymyksiä, raivata lisäätilaa ihmisyyden perusasioille. Luen moneen kertaan runon, joka alkaa: ”Kanna minut reppuselässä vuorelle, / hylkää erämaahan, rakas lapsi, niin kuin muinaiset / japanilaiset hylkäsivät iäkkäät vanhempansa, – -.” Sen loppusäkeet vahvistavat minua. Oleellista on kierto, vanhemman toivo lapsen (iältään mikä tahansa – uskon: myös kenen lapsi tahansa) elämän jatkumisesta:
”Jos sinä pelastut,
minäkin pelastun.”
Koukutun runoihin, joissa punarinta edustaa runojen eri puhujille eri asioita. Lintusymboliikka nousee siivilleen, ja niin myös Lehdon muissa runoissa toinenkin siivekäs, enkeli. Enkeleitä vilahtaa silloin tällöin, niin myös jumala. Vaan eivät henkiolennot liihottele totutuilla lentoradoilla. Esimerkiksi runo ”KRISTINUSKON LEVIÄMISESTÄ” hykerryttää ja hirvittää.
Lehdon sävykkäistä runoista, joissa on paljon suoraa kerrontaa ja silti runonomaisia aukko- ja taukopaikkoja, haluan vielä mainita runon ”TURISTIT”. Ensin luen sen kritiikkinä; nimittäin muissakin runoista luen viitteitä ilmastonmuutoksen seurauksista. Sitten siirryn tulkintaan: ihmisen on vaikea nähdä itseään läheltä tai ymmärtää oman kokemuksen itsekkyys ja suhteellisuus.
” – –
niin kuin kaikki maailman kauneus olisi
olemassa vain heidän katseitaan varten.”
Silene Lehto
Kultapoika, kuplapoika. Runoja
WSOY 2019
88 sivua kirjana.
Luin BookBeatissa eKirjan.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 