Anthony Doerrin romaanilla on kaunis nimi, Kaikki se valo jota emme näe (suom. Hanna Tarkka, WSOY 2015). Kirjan lievetekstit lupaavat lumoavaa lukuromaania. Lukurupeaman mittaan skeptisyyteni pomppii kuin mato-ongen koho näykkivän kalaparven keskellä. Se uppoaa vasta viimeisen 50 sivun mittaan.
Alkutaival menee keskeyttämisen toppuuttelussa, koska hieman Kirjavaras-tyyppinen tyylittely häiritsee, ja natsijuoni epäilyttää kuluneisuudellaan. Ja onhan tässä riittämiin hohhoijaa-ainesta: ranskalainen sokea tyttö lukkoseppäisänsä kanssa tahollaan pakenee miehittäjiä Pariisista merenrantakaupunkiin isän kätkemä salaisuus mukanaan, toisella taholla saksalainen orpo radiotekniikkaneropattipoika joutuu raakalaisnatsien koulutettavaksi pikkusiskon jääden ikävöimään orpokotiin, ja kolmas taho on elinajan kanssa kisaava yksiulotteinen natsiupseeri jalokiviaarretta (2 x hohhoijaa) jahtaamassa. Sitä sitten odotellaan, miten nämä kolme kohtaavat. Kerronnassa nykytapaan vaihdellaan aika- ja näkökulmatasoja. Mukana on romantisoituja yhteensattumia ja pienten ihmisten sankarillisuutta.
Miksi luen silti yli 550-sivuisen opuksen loppuun? Onneksi en luovuttanut, vaikka juonta kuljetetaan laskelmoivasti, osa henkilöistä on ideaalirakennelmia ja alkuosaa pitkitetään liikaa. Ei tämä romaani kuluvan kirjavuoteni kärkijoukkiota uhkaa, mutta olen iloinen, että se yllättää loppuosallaan. Vasta sitten kun päästään varsinaisen sodan yli, raunioituneen ja jälleenrakennetun Euroopan jälkimaininkeihin ja ihmisten selviytymiskeinoihin, alkaa oikea romaani. Jäljelle jääneiden aatokset ja elämän etenemisen ajatukset ovat minusta julkaisun ansainneet. Romaanissa on romanttinen pohjavire, mutta se yllättää, miten romantiikka saa täyttymyksen.
Loppuosan lisäksi pidän siitä, miten sokeutta romaanissa käsitellään; tunnen Jules Vernen romaanien pistekirjoitustekstin hiertämisjäljet sormenpäissäni ja kuulen rahisevat radiolähetykset ullakolta. Haistan meren suolan Saint-Malon kaupunkimuurien ulkopuolella ja Rue Vauborel 4:n keittiön persikoiden säilykekeitoksen makeuden.
Kaikki se valo jota emme näe puhuttelee hetkittäin ja tarjoaa ajanvietettä, joka sopii joutilaaseen lomahetkeen. Romaani on nätti, vaikka sodan vaikutukset ovat kauheita ja kaikenmoiset pyrkimykset jäävät kesken, tuhoutuvat tai kääntyvät arvaamattomiin suuntiin. Jos haluat teräväntuoreen näyn natsiaikaan, lue Audrey Mageen Sopimus. Jos haluat viipyilevän ja hivuttavasti tunteisiin vetoavan viihdelukukokemuksen sota-ajan kohtaloista, valitse Doerrin romaani.
Lukunautinto voi puskea pienistä tuokioista, ja romaanin sokean tytön kautta kuvataan pistämättömästi tilanne, jolloin lukurupeama on parhaimmillaan:
Musiikki virtailee radiosta, ja on suurenmoista lojua sohvalla, olla lämpimässä ja ravittu, tuntea miten kirjan lauseet kohottavat mieltä ja kantavat hänet jonnekin muualle.
– – –
Anthony Doerr
Kaikki se valo jota emme näe
Suomentanut Hanna Tarkka
WSOY 2015
554 sivua
Ostin kesäkirjaksi kirjan ja ruusun päivänä saadakseni Hotakaisen kylkiäiskirjan.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 