Avainsana-arkisto: Helena Sinervo

Helena Sinervo: Armonranta

Aikamoisen paketin Helena Sinervo sitoo romaaniinsa Armonranta (WSOY 2016). Siihen sisältyy sukutarina noin kuudessa polvessa ja etenkin parisuhde- ja vanhemmuusongelmia. Siinä myös kuolema syleilee uuden sukupolven sikiämistä. Kiertokulusta on kyse, myös elämänkäänteiden suhteellisuudesta.

Toistin itselleni, että tosiasiat ovat tässä: Helenan isä tekee kuolemaa, ilmakehässä myllertää myrsky, olemme Teiskossa Näsijärven rannalla. Huomennakin aurinko nousee, kuten kaikkina päivinä, ja ihmiset kiiruhtavat töihin.

Kaikki tapahtuu yhden yön reissulla Tampereen suuntaan pyryilmassa syksyllä 2006. Helenan ja Hetan ajomatkan tarkoituksena on käydä hyvästelemässä Helenan kuoleva isä. Reissulla kuunnellaan Helenan isän C-kasettimuisteluita, Helena kelaa lapsuudenperheen vaiheita, isänäidin jyrkkyyttä ja Raffe-isän isätöntä elämää sekä lukee Raffen jääkäri-isän, Kalle Iivarin, ensimmäisen maailmansodan aikaista Saksan-muistikirjaa. Matkalla käsitellään lisäksi naisparin välejä ja Hetan lapsenhankintahalua. Välillä loikataan nykyhetkeen Berliinin-metrossa, keskusteluihin pikkutytön ja Helenan kesken, ja niissäkin lähinnä kerrotaan Helenan lapsuudenperheestä.

Armonranta

Ja ihme tapahtuu: kaikki ainekset järjestyvät nautittavaksi lukuromaaniksi. Sen synnyttää ajatuksen ja kielen monimuotoisuus, joka tarjoillaan silti selkeästi. Kerronnan langat pysyvät varmoissa käsissä. Myönnän auliisti, että romaanin alkupuolella tarina ei valloita. Siinä on mielestäni lepsua, toisteista jaarittelua, ilmeiseltä tuntuvaa. Etenkin loikat nyky-Berliinin rasittavat. Sitten teemat poksahtavat silmilleni kuin saippuakuplat: hauraat, kirkkaat, kirvelevät, kipeät. Ja samalla kerronnan ja kielen vaihtelevuus alkaa viehättää. Lisäksi käy niin, että raskaiden asioiden vatvonta ei tunnu painostavalta, vaan avaa kiertokulun solmuja.

Ja voiko menneisyyden tapahtumista kertoa muuta kuin jonkun harsuuntuneen, reikiintyneen, kuristuneen, vääntyneen ja koukuttuneen tarinan?

Armonrantaa luen yhdellä tasolla juoniromaanina Helenan suvun vaiheista ja Helenan parisuhteesta, ja niissä vanhemmuuden ongelmat ovat etusijalla. Tämä taso erottuu, vaikka kirja on kerronnaltaan moniääninen, ja nämä kaikki äänet painottavat sitä, että ihmissuhteet ovat mutkallisia. Edellisten sukupolvien osattomuuden tunteet ja kovat kokemukset siirtyvät. Mutta miten ne tavoittaa tai taittaa?

Hetkiä, jolloin yhtäkkiä tajuaa, että syvällinen ymmärrys toista muovanneista vuorovaikutustilanteista ja kasvuympäristöistä on mahdoton. Ei ehkä mahdoton vaan ulottumattomissa, sen vuoksi ettei koskaan tule kurottuneeksi niin kauas tai eläytyvästi kohti toisen erilaisuutta.

Ihmisten kohtuuttomuus toisiaan kohtaan on tavallista, mutta silti jokainen tekee, mitä pystyy ja mihin on saanut eväät. Joskus se on pahaa, kostoa, syyllistämistä ja kieltämistä. Joskus se on armollisuutta. Jälkimmäisen voimistamiseksi näemmä pitää pistäytyä autiossa lomakodissa, Armonrannassa. Symbolista, kyllä. Ja sitten on yksi kysymys, yksi ja perustavanlaatuinen:

Pystynkö ja osaanko ja haluanko hyväksyä sen sellaisena kuin se on?

Romaanin elämänaatoksista hiotuimmat laitetaan Hetan suuhun. Ehkä se johtuu siitä, että hänessä palaa elämän jatkamisen pakko, halu saada lapsi. Hetan hiljaiset mietinnät pistävät isoja asioita asemiinsa. Yksi on todellisuuden sepitetty luonne.

Sain yhtäkkiä voimakkaan kokemuksen elämän kummallisuudesta ja mielivaltaisuudesta, miten se ravisteli meitä kourissaan kuin kahta noppaa. Oivalsin, että mikään tarina, ajatus tai tunne ei ole oikeastaan olemassa muuten kuin tarinana, ajatuksena tai tunteena. Tietoisuudet, jotka niitä luovat, ovat aina jotakin muuta, toisen ja myös itsensä tavoittamattomissa. Niihin sanat eivät yllä. Sanat ovat kuin haarukat, lassot, vieheet. Minkä ikinä ne saavat napattua, sitä ne samalla vahingoittavat.

Pari sanaa todesta. Kirjan lopuksi Helena Sinervo huomauttaa lukijaa: Armonranta on omaelämäkerrallista fiktiota, fiktion totuutta, joka välittää ihmisestä olennaista vain siten kuin vain romaanitaide voi –  ei mikään muu taidemuoto. Romaanin alussa ajattelin loppusanoista tietämättä, että luen elämäkertaa, sitten kerronta, rakenne ja sisältö vei minut mennessään romaanin tapaan: siitä henkilöiden eri puolien valaisun voimasta poimii yleistä sanottavaa ihmisenä olemisesta.

Minun totuuteeni Armonranta ankkuroituu paikallisesti. Lapsuudenkotini on Teiskossa, postiosoite Kämmenniemi, ja niinpä ajelin sinne naisparin matkassa tuttuja teitä. Ei tietääkseni seudulla ole Armonranta-nimistä lomapaikkaa (Kotkanranta on ollut), ja epäilin myös romaanissa mainitun jo kadonneen tiilitehtaan todenmukaisuutta. Siitä sitten minua edeltävän sukupolven edustaja sanoi, että sieltä ne ovat meidänkin leivinuunin tiilet hankittu. Fiktio kävi näin kotona. Monella tapaa.
uunitiilet
– – –
Helena Sinervo
Armonranta
WSOY 2016
romaani
502 sivua.
Lainasin kirjastosta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus