Avainsana-arkisto: Aki Ollikainen

4 joulukuun, 2022 · 10:39 am

Aki Ollikainen: Kristuksen toinen tuleminen

”Kosken ääni virtaa syvältä hänen sisältään, humina joka voimistuu noustessaan rinnasta kohti tärykalvoja. Ja se koski virtaa verenpunaisena.”

Näin Aki Ollikainen kuvaa tenori Aarne Odenin laulantaa, joka vaihtuu tuberkuloottisen laulajan verensyöksyyn. Toisaalla romaanissa Kristuksen toinen tuleminen (Siltala 2022) maallikkosaarnaaja Kustaa Anttola näkee ikkunan takana kotikylän outolintumiehen, joka Anttolan hurmoshenkisessä mielentilassa vaikuttaa Kristukselta.

Alun sitaatti ilmentää sitä, että Ollikaisella on taito asetella sanoja ilmeikkäästi. Tekstistä hyökyy voimakas tunnelma. Siinä väijyy painostava henki: koko ajan luen pahoja enteitä. Romaanissa on paljon salaperäistä ja kummallista. Kristuksen toinen tuleminen on hämmentävä kokonaisuus.

•

Romaanissa koetaan vahvasti, sillä siinä keikutaan monenlaisilla äärirajoilla. Euroopassa on alkanut ensimmäinen maailmansota, mikä kumisee kohtalokkaana taustalla – tiedämmehän, että Suomessa ollaan etenemässä kohti kansalaissotaa, jolloin oli ihmisten henki höllässä. 

Romaanin henkilöitä leimaavat kuoleman kosketus, pelastuskaipuu, rajatiloissa eläminen ja siten perimmäiset kysymykset. Rakkaudelle ei paljon jää tilaa, jotain sentään:

”Rakkaus oli idea, joka siirtyi hahmosta toiseen. Ja se hahmo, ihminen, oliko sillä merkitystä, kenessä se hänelle ilmentyi?”

•

Minulle vaikuttavin osuus on kuvaus tuberkuloosisairaalasta: eristäytyneessä yhteisössä menetyksen mahdollisuus väreilee kaikessa. Keuhkosairaus oli tuolloin sellainen, että käänne kuolemaan oli kovin todennäköinen. Siksi henkilöiden elävyys loistaa sen hetken, kun se on mahdollista. Toisella tavalla uhkaavaa on romaanin hurmoshenkisen maatalon meininki, sillä siinä ihmisten teot ja toiminta johtavat peruuttamattomuuksiin.

Kuvauksessa on karuutta, osin sitä katkaisee luontohavaintojen kauneus; toisaalta on myös paljon groteskia ihmisolon tyylittelyä. Ollikainen osaa luonnehtia kuvauskohteet nopeasti, osuvasti, niin henkilöt kuin ympäristön. Rytmi vaihtelee lyhyistä seesteisistä hetkistä kiihkeisiin, nyrjähtäneisiin kokemuksiin.

•

Kahden juoniaineksen yhteen kuljetus ei yllätä, mutta lopun käänteet jättävät hämmentävään tilaan. Mitä kirjan kristustyyppi tai muut muiden edestä kärsivät lunastavat? Jollain tavalla pidän loppua töksähtävänä ja lopputulema herättää kysymyksiä, näinkin: miksi kaikki tämä? Oli miten oli, Ollikainen on taitava kertoja. Hänelle sopii historiaan viety kehys kuvata ihmistä, kuten jo aikanaan Nälkävuosi osoitti. 

•

Aki Ollikainen: Kristuksen toinen tuleminen, Siltala 2022, 158 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

1 marraskuun, 2018 · 6:35 am

Finlandia-ehdokkaani 2018

Esittelen satunnaisessa järjestyksessä kuusi kirjaa, jotka ovat suosikkejani romaanikategorian Finlandia-ehdokkaiksi. Teen sen kaiken uhalla, sillä takana on karvas kokemus esikoispalkintolistauksesta, jossa oikeaan osui 1,5 tarjokastani.

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Poikkeuksellisen lapsen kautta tavoitettu kokemusmaailma 1600-luvulta valloittaa, samalla romaani vie uskomattomalle matkalle Saint Helenalta Lontooseen ja valistuksen vallankumouksellisuuteen. Monikerroksisessa kirjassa riittää lukunautintoa.

Taivaanpallo2

Aki Ollikainen: Pastoraali

Yhdenpäivänromaani tarjoaa kokemuksia kesäisestä itäsuomalaisesta maisemasta, luontokappaleista karitsasta haukeen, kolmen polven rakkauskokemuksista ja elämän arvaamattomuudesta. Kerronta imee tunnelmiin.

20180907_173023.jpg

Minna Rytisalo: Rouva C 

Minna Canthin nuoruuden ja avioliiton fiktiointi tekee tepposet ja lukijana uskon asioiden olleen niin kuin romaani kertoo. Oivaltavaa on kuvata ja kuvitella, mitä oli ennen Canthin kirjallista uraa.

20180916_090010.jpg

Vilja-Tuulia Huotarinen: Niin kuin minä heidät näin

Ehdokaslistani musta hevonen on tässä! Rakenteellisesti vinkeä romaani tyylittelee reippaasti opettajainhuoneessa ja teinitodellisuuksissa, sen lisäksi se loikkii näkökulmista ja aikatasoilta toisiin aina tulevaan asti. Reipasta ja raikasta.

20180921_143855.jpg

Peter Sandström: Äiti marraskuu

Kirja sisältää kahdeksan pohdintoa, mutta olkoon se minun puolestani episodiromaani. Sandströmin proosa innostaa siksi, että se on arvaamatonta, tunnelmaltaan nyrjähtänyttä ja siksi perin inhimillistä. (Kun tietokirjatyyppinen Niemi voitti viime Finlandian, miksei sitten tämä?)

20180821_200130.jpg

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Matkakirja, esseekokoelma, tietotekstikooste, autofiktio ja mielikuvituksellinen asiayhdistelyteos – nautittavaa proosaa, joka ankkuroituu vankasti aikoihin ja paikkoihin ja joka elähdyttää. (Kun tietokirjatyyppinen Niemi voitti viime Finlandian, miksei sitten tämä?)

20180926_113139.jpg

Tietoa Finlandia-palkonnosta Kirjasäätiön sivuilla.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus, Romaani

Avainsanat: , , , , ,

10 syyskuun, 2018 · 5:59 am

Aki Ollikainen: Pastoraali

Aki Ollikaisen esikoisromaani Nälkävuosi järisytti, toinen romaani Musta satu hämmensi, joten jännittyneenä, toisaalta mieli avoinna tartun uutuuteen Pastoraali (Siltala 2018). Se vie yhden kesäpäivän kulkuun itäisen Suomen metsämailla. Se ihastuttaa, ihmetyttää, myllertää. Jo on romaaniksi tiivistä runsautta!

 ”Hiljaisuus kulki yli ruovikon, ohi rantakoivujen, läpi kaislikon ja levittäytyi tyynen järven ylle. Ja kuinka monta ääntä tuo hiljaisuus kätki sisäänsä? Koko aamuöisen maanpiirin kakofonian – suuren hauen molskahduksen kaislikossa, tuulenväreen haapapuun lehdissä. Se oli äänistä kudottua hiljaisuutta. Linnut lauloivat läpi yön tuntien, myös tämän pienen sinisen hämärän hetken ajan, yrittäen etsiä itselleen kumppania, jonka kanssa lisääntyä. Ja toisaalla, jossain tämän laajan järven rannalla, sisäistä valoaan etsivät ihmiset olivat kokoontuneet hiljaisuuden retriittiin kuuntelemaan, kuinka monella tavalla Jumala osaa olla vaiti.” 

Pastoraali tarkoittaa paimenrunoa tai -idylliä, joka ihannoi paimenten yksinkertaista elämää maalaismaisemassa. Pastoraali voi olla myös paimenrunosävellys, mutta Ollikaisen luomus lähenee sinfoniaa, sillä kirjassa soi äänien ja sävyjen paljous. Lyhyesti: tarina punoutuu metsäisen järvimaiseman luontokappaleiden ohella kymmenkuntaan henkilöön. Romaanissa katsotaan sutta silmiin, varjellaan lammaskatrasta, kuullaan Odinin korppeja ja paljastetaan epäluotettava kertoja. Idylliksi en varsinaista sisältöä juurikaan tunnista, ja se lienee tarkoituskin. On siinä silti monia lämpimiä arjen hetkiä, jollaisia jokainen elämäänsä kaipaa. Tai elämän ihmeitä:

Kimalainen kierteli kukka-amppelia. Reino seurasi sen lentoa.
”Oliko se niin, ettei tuonkaan kimalaisen pitäisi fysiikan lakien mukaan lentää alkuunkaan?”
”Niin kai ne ovat tiedemiehet räknänneet”, Vilho vastasi. ”Jos Jumalasta jonkin todisteen tästä maailmasta löytää, niin se on minusta kimalainen.”
”Taitaa sen Jumalan kaikki aika mennä kimalaisen kannattelemiseen”, Reino pohdiskeli.

Ensinnäkin erotan Ollikaisen romaanista leikittelyä, mikä ainakin minusta tuntuu odottamattomalta. Hyvä niin. Toisekseen siinä lyhyesti ja ytimekkäästi kuvataan arkisia toimia niitä taitavasti kiteyttäen. Kolmanneksi: kuvaus huikaisee kauniilla luontopysäytyksillä. Neljäntenä kirjan kärkenä mainitsen ehkä edelliseen viitaten perinnetietouden, joka sulautetaan kerrontaan ja tarinaan. Mielessäni ailahtaa sillanpääläinen luontoluonnehdinta tyylin Ihmisiä kesäyössä. Välistä vilahtavat kansanuskomukset tai antiikin hahmot, vaikkapa Kronos-niminen hauki tai karitsa nimeltä Pan – tai jumalille (karhu) uhrattu lammas, mikä menee lähes raamatullisuuden piikkiin. Jumalan läsnäolo ja läsnäolottomuus, sekin. Eihän tästä tule loppua. Sakeanaan on sisältöä.

20180907_173023.jpg

Vielä yksi puoli romaanista: henkilögalleria, kolme polvea sukulaisia ja naapurustoa. Heistä irtoaa tarinaan elämän käymisvoimaa ja lopun lähestymistä, seksiä ja kuolemaa. Ja niiden välissä on monenmoista elämää. Vaikka alussa olin seota, kuka on kuka, lopussa totean kaiken hahmohamuilun olleen tarpeen. Käsissä on elämän koko kuva ensimmäisenä kesän kuumana päivänä ja yönä säävaihteluineen. Joukkoon mahtuu sydämeen käyviä kohtaamisia ja kylmääviä kokemuksia – paljon avaruutta ja salaisuutta, jota ihmisten välillä aina on.

Ja koska en malta lopettaa, vielä tämänkin tuikkaan mukaan. Luen romaanista kommenttia susihysteriaan ja mitä siitä seuraa. Jokin siinä sekä huvittaa (tästä tunnustuksestani saattaa seurata nuijintaa) että hirvittää.

Saatan usein todeta kirjasta, että siinä on liikaa aineksia. Niin on nytkin. Silti olen oudon täpinöissäni Pastoraalista, sen kirjallisesta leikistä, jossa on totuuden siemeniä elämänkaaren kesantopellolta. Teksti ja sen vihjeet ovat tiheänhiottuja, joten luen Pastoraalin heti toistamiseen. Jokin siinä iskee järjen taa: taivalluksessamme idylliä ikävämmässä maailmassa meitä piirittävät luonnonlait, sukupolvet, kulttuurikerrokset, myytit ja uinuvat vaistot.

– –

Aki Ollikainen
Pastoraali
Siltala 2018
romaani
160 sivua (eKirjana 62 sivua).
Luin BookBeatissa.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

10 toukokuun, 2015 · 12:57 pm

Aki Ollikainen: Musta satu

Nykyhetkessä kertojamies angstaa pieleen mennyttä avioliittoa. Samalla hän muistelee ankeaa lapsuuttaan ja lapsuudenystäväänsä sekä kasaa käsikirjoitusta, jossa seikkailee papan isä kieltolakivuosina. 1930-luvun alkuun kiteytyvät trokaritoikkaroinnit, hulluun suuntaan kääntyvä poliittinen Eurooppa, kotimaisen kapinan jälkikatkeruus ja Tattarisuon lähteen taikamenot. Aki Ollikainen kytkee tiiviiseen romaaniin monta synkkää tarinaa: Musta satu (Siltala 2015).
Musta satu

Niin edeltävät sukupolvet käänsivät seuraaville selkänsä. Ja minä seisoin jonon päässä, tuijotin isän niskaa ja isä papan niskaa. Pappa tuijotti tyhjyyteen, ehkä sieltä vihdoin piirtyivät esiin sotavuodet ja sotaa edeltänyt aika, papan lapsuus, jonka uumenista hän haki omaa kadonnutta isäänsä.

Musta satu on tavallaan tavanomainen sukupolviromaani suomalaisista perustarinoista, joiden palasia ovat sotatraumat, rikkonaiset perhesuhteet, ryyppyreissut ja kesken jääneet elämät. Miehiä yhdistävät vaillinaiset isäsuhteet, jotka kirouksen lailla jatkuvat ja siirtyvät. Ytimenä on miehen riittämättömyyden tunne, jota paikataan vierailla naisilla ja epätoivoisilla teoilla.

Romaanin miehet joka aikatasolla rypevät synkissä tunnelmissa. Kenestäkään ei voi oikein pitää, hädin tuskin ymmärtää, vaikka selityksiä kierteelle saa. Naiset vaikuttavat taustalla vaan ovat kuitenkin vain statisteja, ja sellaisiksi jäävät joka miespolven pojatkin. Kas siinä pulma.

Tattarisuon ruumislähde on romaanissa sekä symboli että keskuspiste. Synkästä lähteestä pulpahtelee ihmisten mätää ainesta, vaipuu syvyyksiin, ja mahdollinen murhamiehen aarre jää löytymättä. Lähteen partaalla hortoilevat keskushenkilöt kohtaavat käänteen. Rakenne on taituritekoa: alun ja lopun sanomalehtisivut sitovat kokonaisuuden. Sisältö on upota äijäahdistukseen, mutta pysyy sittenkin pinnalla. Aina kun olen vajota, aikataso- ja henkilövaihtelu nostaa.

Kurotin käsikirjoitusnivaskan jalkatilasta. Sivut eivät olleet enää järjestyksessä, kohtaukset olivat sekoittuneet. Niin kauan kuin tarinalta puuttui loppu, tapahtumat kiersivät kehää ilman kronologiaa. Isopappa harhailisi ikuisuuden ikuisuuteen perille pääsemättä, emmekä koskaan kohtaisi.

Eipä tekstistä voi paremmin sanoa kuin minäkertoja tuossa sitaatissa. Huomaavaisesti kirjassa on painettu kursiivilla mennyt, tavallisella fontilla nykyinen, kunnes sukupolvien eri päässä olevat miehet kohtaavat – ehkä. Otsikossa ei ole suotta sana ”satu”, se antaa vapauden, jota romaanin lopussa hyvin hyödynnetään.

Ollikaisen Nälkävuosi vaikutti vahvasti, ja sen tarina, kerrontatapa ja kieli jättivät pitkäksi aikaa hullaantuneen olon. Vaikuttavaa kirjallisuutta. En todellakaan kadehdi loistoesikoisen lataamia paineita. Musta satu hivelee hallitulla kielellä, upeilla kuvilla ja kerronnan taidolla. Silti minun on myönnettävä, että sisällön synkkyys, miesminäkeskeisyys ja monia suuntia harova ote etäännyttävät minut hurahtamiselta. Minut valtaa myös tunne siitä, että romaanin ensimmäinen lukukerta on kuin saisi ”uuden ollikaisen” alta pois, ja sen uudelleenluku paljastaisi oikean romaanin. Hyvä kirja siis, sillä haluan lukea sen uudelleen.

– – –
Aki Ollikainen
Musta satu
Siltala 2015
romaani
157 sivua
Sain romaanin äitienpäivälahjaksi. Kiitos.
Muissa blogeissa: Lukutoukka ihastui Ollikais-uutuuteen.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

14 heinäkuun, 2013 · 9:13 am

Pientä kaunista

Luettuani Aki Ollikaisen Nälkävuoden (blogissani 18.2.2013) vakuutuin siitä, että lyhyt ja hiottu kerronta kirkastaa sanottavan ja tuottaa lukijalle kerrontanautinnon. Ilo on lukea napakkaa ja selkein ajatuksin tiivistettyä tarinointia, jossa ei tingitä sisällöstä. Siksi silloin tällöin nappaan kirjastohyllystä kaposen kirjan suurin odotuksin. Melko hyvin toiveisiini vastasi kerronnan tarkkuuden ja raikkauden suhteen Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja yö (Siltala 2013). Sisältö ei ulotu sosiaaliseen ja yhteiskunnalliseen ytimeen Ollikaisen tyyliin, sillä Nousiaisen romaanissa elämänkohtalot ja tunteet hallitsevat.

Talvisodan alla Iida aloittaa työnsä kyläkoululla, ystävystyy ja rakastuu. Tiiviissä tarinassa välähtää myös Iidan kotiväki. Välillä piipahdetaan nykyajassa Iidan siskon vanhuusvuosissa ja kolmikymppisen Viljamin elämän taitekohdassa. Pienessä tilassa kerrotaan paljon, kuulaasti ja tunnelmallisesti. Kielen kuvat aukaisevat ihmisten mieltä apposelleen.

Aikatasojen vaihtelu toimii hyvin, ja sillä sidotaan juonilangat yhteen. Nyky-Viljami heijastetaan näppärästi mennen ajan Iidan katoilevan rakastetun peilikuvaksi. Sitoutuminen on kummallekin miehelle vaikeaa, ja jonkinsortin osattomuus selittelee tekoja. Päähenkilönaisia polttelevat sisarussuhteet hieman Kallion Säkenöivien hetkien tapaan.

Kertomukset, joissa on tunnevirityksen volyymit kaakossa, kohtalonomaista vääjäämättömyyttä ja sattumien merkityksellisyyttä, herättävät minussa välillä lievää vastustelunhalua, välillä innostun. Tämän romaanin ansioksi luen riskitekijöiden hyvän hallinnan. Kerronnassa on viehkoa keveyttä, jota kohtaloiden paino ei muserra.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

18 helmikuun, 2013 · 9:17 am

Kalvava nälkä

Katovuosi 1867 ajoi köyhää kansanosaa kerjuulle. Kurjuus ei jalostanut ketään. Henkiinjäämistaistelussa harva oli armollinen, oma selviäminen kohosi etusijalle. Parhaassa tapauksessa nälänhädän jaloista pakenevat kuihtuneet ihmistenkaltaiset saivat vastahakoisilta auttajilta laihaa, harmaata velliä. Talvisissa kylissä oli latoihin koottuja ruumiskasoja odottamassa sulan ajan nimettömiä joukkohautoja.

Aki Ollikaisen romaanissa Nälkävuosi (Siltala 2012) seurataan kahden perheen kohtaloita, maalaiskurjalistoperhettä ja virkamiesveljeksiä lähipiireineen. Kansan ääripäät ovat toistensa tavoittamattomissa, vain sattumanvaraisesti ne voivat kohdata.

Romaani on myös unohtuneiden nälkäuhrien muistokirjoitus, koska se palauttaa tietoisuuteen nimettömät kuolleet kurjat. Kuten yksi keskeishenkilöistä erään haudan äärellä tuumaa, ihminen on olemassa niin kauan kuin joku jotain hänestä muistaa.

Sivumääräisesti pieni kirja on sisällöllisesti suuri. Moni henkilö saa osakseen vain muutaman rivin tai sivun, silti heidän olemuksensa, ajattelunsa ja tunteensa jäävät kalvamaan, ja heistä tulee aseman ja tilanteen rajojen ulkopuolelle kurottuvia eläviä.Tuloksena on ääriolojen ja niissä sinnittelevien teräväpiirtokuva. Kuvatarkkuutta säätää hiottu kieli, jolla lähennetään ja loitonnetaan. Välillä kuvauksen anakara, brutaalikin naturalismi yhdistyy unien leijuvaan symbolismiin.

Elämänkulkuun vaikuttavat status ja sattuma, joten köyhä on heikoilla. Neljän hengen maatyöläisperheestä ei jää paljon jäljelle, vaikka äiti lapsineen yrittää pelastautua. Hätätilanteessa mikään inhimillinen tai sen puute ei ole vierasta. Kaiken kauheuden lomaan pujoitetaan harvoille tilaisuus selvitä ja raotetaan myös ihmeen mahdollisuutta.

Romaanin virkamiesveljekset ovat hyväosaisia. Sivistyksen kaverina on kaksinaismoraali. Tohtori vierailee alamaailmassa, kuten monet muut, mutta sen avoimeen päivänvaloon tuominen veisi varmuudella aseman; tohtorin hallintoveli puolestaan myötäilee ylempiään. Tohtori olettaa sukunsa sammumisen olevan luonnon valintaa. Sattumalta kumpikin veljes kuitenkin saa säätyeroja sotkevaa perheenlisäystä.

Tarinassa vilahtavan senaattorihahmon voi siirtää tähän päivään: kansan välitöntä hätää ei oteta huomioon, kun tiukkoja valtiollisia päätöksiä perustellaan välttämättömyydellä. Yksiulotteiseksi ei tämä jäärä kuitenkaan jää, koska kolkossa tyypissä on myös vanhenevan miehen haavoittuvuus, yksinäisyys ja voimien ehtyminen.

Kuvauksen ankea kauheus on kirjan yksi puoli. Toinen puoli on se, että epätäydellisissä henkilöissä ja olosuhteissa on komeaa totuutta. Tehokas teksti jää pitkäksi aikaa mieleen myllertämään. Vaikuttamaan.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: