”Rakkaudesta puhutaan jatkuvasti, mitäpä sitä kieltämään, mutta epäilen etten ole itse tuota sanaa montaakaan kertaa käyttänyt, tarkemmin ajatellen minulle ei ole tainnut olla sille käyttöä kertaakaan elämäni aikana, vaikka olen toki rakastanut, että minä olenkin rakastanut, olen ollut hulluna rakkaudesta.”
Aika tömäkästi käynnistyy Domenico Starnonen romaani Paljastus (WSOY 2019). Kolmeen kertomukseen jaetun kirjan ensimmäinen kertoja Pietro Vella kuvailee aikuisikäänsä noin 1970-luvulta lähtien. Hän työskentelee lukion opettajana, osallistuu pedagogiseen keskusteluun esseekirjoin ja saa kansallista näkyvyyttä. Se on taustahälyä ihmissuhteille ja kertojan persoonakehitykselle, siitä tässä on kyse.
Pietro kertoo mahdottomasta rakkaussuhteesta Teresaan, entiseen oppilaaseen. Kamppailusuhde kulminoituu siihen, että kumpikin paljastaa toisilleen salaisuudet, jotka paljastuttuaan voisivat tuhota kummatkin, etenkin Pietron, siis Pietron näkökulmasta. Paljastuksen jälkeen suhde kariutuu, Pietro avioituu ja saa kolme lasta ja jatkaa opettajana ja kirjoittajana; Teresa saa nimeä tutkijana. Yhteys eikä uhka häviä.
Kirjan juju piilee salaisuuden paljastumispelon tuhoavuudesta. Lukija ei salaisuuden sisältöä saa tietoonsa, se jää kutkuttamaan: mitä kauheaa se voi olla? Pointti onkin se, mitä salaisuuden varomaton jakaminen saa Pietrossa aikaan.
•
Kerronnan outous piilee siinä, miten ulkokohtaisesti Pietro kertoo elämästään: hän katsoo kasvuprosessiaan lintuperspektiivistä, hän on itselleen kuin ihmiskoe. Ulospäin valovoimainen hahmo ja hyvä isä näyttäytyy sisältäpäin käytöksessään laskelmoivalta, pelon täyttämältä miespololta.
”Toivoin, ettei minulla olisi enää mitään pimitettävää, minusta oli epäilemättä tullut kunnon mies. Toki minun oli oltava jatkuvasti valppaana Teresan kanssa, sillä oli olemassa vaara, että hän puuttuisi elämääni ja pilaisi kaiken, niin kuin käy jalkakäytävien värikkäiden liitupiirrosten hahmoille sateessa, kun värit, lika ja vesi sotkeutuvat toisiinsa jalankulkijoiden kengänpohjien alla.”
Starnonen romaani osoittaa jälleen kertojan vallan: kertoja valikoi aiheensa ja kerrottavat tapahtumat sekä näkökulmansa. Romaani yllättää lopussa Pietron tyttären ja Teresan kertomuksilla, josta jälkimmäinen korostaa sekä kertojanäkökulman merkitystä että romaanin päämotiivia, salaisuuden tuhoavuutta toiselle, toiselle ei.
•
En voi välttää mainitsemasta Elena Ferrantea, sillä samanmoinen julma pohjavire vie Stranonen kerrontaa. Kummankin kertojan väkevä, tarkka ja säälimätön tapa tarkkaillla kertojia itseään ja muita sävyttää kirjailijoiden tekstejä. Kummallakin henkilöiden arvaamattomuus ja kyky löytää intohimo iskeä heikkoihin kohtiin lyö lukijaa avokämmennellä, ja siksi tyylissä on sellaista, joka jää häiritsemään. Se jää myös mieleen, sillä heidän romaaneitaan ei ole kirjoitettu miellyttämään ja silti kuitenkin on. On kuin tekstit juhlisivat ihmisten epätäydellisyyden ja pohjimmaisen pahuuden hillinnällä ja hillittömyydellä. En siis ihmettelisi, jos Ferranten ja Starnonen yhteys paljastuisi.
Sekä Ferranten että Starnonen romaaneihin kuuluvat naiset, joiden haastava vimma sekoittaa muita. Paljastus ei tee poikkeusta, siis niin Teresa kuin tytär Emmakin ovat sellaisia. Kiinnostava henkilö on Pietron Nadja-vaimo, jota kaikki kertojat katsovat ulkoapäin ja jättävät hänestä ristiriitaisen kuvan – siksi kiinnostavan.
•
Kaikkiaan Paljastus saa minut miettimään, miten hyvä voi synnyttää pahaa ja päinvastoin eikä aina ääripäin. Huomasin lukiessani intensiteetin vaihtelevan. Sujuvan romaanin aikana välillä kadotin jännitteen kunnes se taas sitoi minut kirjan psykologisesti kireään siimaan. Paljastus jää hiertämään, sellainen henkilökuvaus Stranonen romaani taas on.
•
Domenico Starnone
Paljastus
suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
WSOY 2021
romaani
212 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 