Avainsana-arkisto: Risto Oikarinen

Risto Oikarinen: Piispa

Jopas, jostain syystä aihe yllättää. Risto Oikarisen romaani Piispa (Otava 2021) kertoo Pohjoismaiden ensimmäisestä naispiispasta, Helsingin piispasta. Tästä jo tietää kirjan fiktioksi, sillä kyllä muissa maissa ehdittiin piispanimityksissä Suomen edelle.

Piispan minäkertoja vie lukijan ajatteluunsa ja elämäänsä, vaikka varsinaisesti kerronta tapahtuu yhdestä illasta yöhön ennen piispan eläköitymistä. Piispa käy yliopistolla paneelikeskustelussa, kävelee piispantaloon, siemailee viiniä, käy yöpuulle ja harhailee hetken kylmässä talviyössä. 

Modernin proosan tapaan tapahtuma-aika on rajattu, mutta kertojan mieli ei pysy sen rajoissa. Niinpä Piispassa kertoja muistelee ja pohtii elämänkulkuaan lapsuudesta nykyhetkeen sekä filosofeeraa työhönsä liittyvistä kysymyksistä. Lapsuudenkodin hihhuli-ilmapiiri taustoittaa kertojanaista, ja lukija saa selville uravalinnan ja kertojan toimintatapojen syitä, myös seurauksia. Usein kertoja on valinnut vastavirtaan punkaamisen.

Aihe edellyttää kannanottoa naispappeuteen ja naisten asemaan kirkossa. Sen Oikarinen tekee terävästi ja tölvien Suomen luterilaisen kirkon vetelää tasa-arvoajattelua. Kertojan pisteliäs sanomisen tapa huvittaa, eikä naurattaminen vähennä sisällön tarkkanäköisyyttä.

Romaanin piispa ei ole mikään laupias paimen vaan ristiriitainen hahmo, joka osaa laskelmoida ja nauttia pyrkyryydestään. Piispan lähtökohta on tämä:

”No, myytit myytteinä ja faktat faktoina, ja fakta, jota minulla ei ollut mitään syytä julkisesti julistaa, oli se, että Luojaa, Pyhää kolmiyhteistä tai mitään muutakaan, ei ollut olemassa. Vaikka en uskonut Jumalaan, halusin silti, että mahdollisimman monet lampaani jaksaisivat uskoa, sillä vaikka uskon kohdetta ei ollutkaan olemassa, itse usko oli todellista, ja toivo ja lohtu matkustivat sen siivillä. Vaikka oma elämäni ei saanutkaan merkitystä uskosta vaan työstä sen puolesta, olin vuosikymmeniä kestäneen urani aikana saanut todistaa, mitä usko armolliseen Isään kykeni kantamaan ihmistä läpi elämän.”

Romaanin loppupuoli yllättää – ja toisaalta ei. Romaanissa kulkee pitkin matkaa juonteina uskonnollinen ihmehurmos ja eroottisten kokemusten virsilyriikka, ja niitä pohtiessaan piispa poimii muhevia sitaatteja värssyistä, joissa hehkuu Kristuksen morsianten kokemukset. Silti romaanin lopun tapahtumat hämmentävät. Ehei, en kerro tätä tarkemmin:

”Vaikka ihmeille oli olemassa tieteellinen selitys, tunnettu tai vielä tuntematon, ei se tehnyt ihmeistä vähemmän ihmeellisiä.”

Romaani tavoittaa yksityisen, yksinäisen ja särmikkään kertojahenkilön tiiviillä tavalla. Eli romaani tarjoaa moniulotteisen päähenkilön ja uskonkysymykset suhteessa kirkon hallintotodellisuuteen. Kerronnan onnistumisen takaa kerrassaan ketterä keli.

Risto Oikarinen

Piispa

Otava 2021

romaani

112 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Risto Oikarinen: Nälkämaan laulu

Juna jyskyttää Helsingistä Kajaaniin. Kyydissä on saksofonisti, jonka on tarkoitus jäädä vaunusta vanhassa kotikaupungissa, koska siellä on keikka kirkkosalissa, työtehtävänä puhaltaa säveliä Leinon runojen tunnelmiin. Siinä on Nälkämaan laulu -romaanin (Otava 2016) kehys, jonka on rakentanut runoilijana tunnettu Risto Oikarinen.

Kuulkaamme korpein kuiskintaa kertojan päässä, sillä romaani sisältää minäkertojan muistoja ja mieleenjohtumia lapsuudesta aikuisuuteen, kotiseututietoudesta musiikkiin, maallisesta vaelluksesta teologiaan. Väkisinkin esikuvaksi putkahtaa Antti Hyryn Junamatkan kuvaus, jossa matka-aikana sahataan senhetkisen kokemuksen ja mielensisäisen poukkoilun välillä. Tätä ihmismielen luonnollista juolahtelutapaa Oikarisen proosakerronta toteuttaa.

Nälkämaan laulu

Minäkerronta vaikuttaa aina siten, että teksti tuntuu henkilökohtaiselta, sen lukeminen jopa tirkistelyltä. En tunne Oikarisen lyriikkaa, mutta taustatiedoista tiedän, että hän on opiskellut teologiaa ja on muusikko. Koska romaanissa käsitellään näitä aiheita, lisäksi kainuulaista historiaa sekä kertojan kasvuvaiheiden moninaisia epävarmuuden ja häpeän hetkiä, en voi mitään itselleni: sotken iloisesti romaanin kertojan ja kirjailijan. Haittaako se? Kuitenkin kutkuttaa epävarmuus, mikä lienee faktaa, mikä fiktiota.

Muista kaltaisistaan (hamuileva mies kelaa elämäänsä) Nälkämaan laulu eroaa mielettömän kielenhallinnan vuoksi. Virkkeet ja kappaleet venyvät, niiden lukeminen tuntuu siltä kuin pitäisi pidättää henkeä, kun ne jatkuvat, jatkuvat – ja välillä virkerytmi tiukkenee ja antaa hengitystilaa. En tunne hyvin jazz-soitantaa, mutta houkutus on suuri verrata tekstirytimiikka soinnuiksi ja sooloiksi, joissa teemat tempoilevat ja välillä palaavat perusmelodiaan. Hienoimpia kohtia romaanissa ovat kuvaukset siitä, miten soittaja sulautuu tuottamiinsa ääniin ja uppoaa niihin.

Kun minä virtasin Ekströmin ruokasalissa keuhkoistani saksofoniin, lakkasin olemasta paikan, ajan ja ajatusteni vanki, sillä puhallus teki minut täydellisen vapaaksi, oli tuulessa joka suhisee, on aina suhissut, tulee aina suhisemaan. Minusta tuli tuulien kuoro. Lempeä ja ankara, polttava ja vilvoittava, myrskyävä ja tyyni, tyyni ja yhä tyyntyvä, kunnes minä kokonaan katosin.

Havahtumista Ekströmin olohuoneessa seuraa yllätys, ja samanmoisia hirtehisiä pysäyksiä on romaanissa useita sen ohella, että koen kokonaisuuden melko melankoliseksi. Nälkämaan laulun kerrontakieputusta, vaihtelevia tunnelmia ja aihelmia luen mieluusti, sillä kokonaisuutta ei pitkitetä; siis pidän romaanista vaikken riehaannu. Viimeiseen virkkeeseen ihastun: yhtäaikaisesti nauran, koen myötähäpeää ja suren.

– – –
Risto Oikarainen
Nälkämaan laulu
Otava 2016
romaani
206 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Muita lukijoita: Kirjapolkuni.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus