Katsoin kaksi amerikkalaista aikuiselokuvaa, joiden tavoitteena oli ravistella mielenterveys- ja vammaisuusasenteita. Amerikkalaisen elokuvateollisuus on usein palkinnut poikkeavuuskuvauksia, ja nämäkin ovat olleet pystiehdokkaina. Elokuvissa on kyse myös rakkaudesta – halusta tulla hyväksytyksi, kulluksi ja kosketetuksi.
Unelmien pelikirjassa (Silver Linings Playbook, 2012) kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava Pat pääsi pakkohoidosta vanhempiensa huomaan, vältteli lääkitystä ja tavoitteli pakkomielteisesti ex-vaimoaan. Lenkkeily ja kaunokirjallisuus osoittautuivat riittämättömiksi hoitokeinoksi.
Pat kohtasi särmikkään ja hauraan, elämänpalasiaan kokoilevan Tiffanyn. Tiffanyn (Jennifer Lawrence) rimpuilussa oli eniten kipua ja herkkyyttä, kiitos eloisan näyttelijätyön. Kyllä Patinkin (Bradley Cooper) pakkomielteisyyden ilmentämisessä oli ituja intensiteetistä. Rikkonaiset henkilöt raikastivat suoruudellaan muuten yllätyksetöntä kerrontaa. Heidän heikot kohtansa olivat kaikille auki, mikä hämmensi lähipiiriä mutta myös lisäsi läheisten suojelunhalua. Vanhempien osa aikuisten lasten holhoajina on todella sitova ja rankka, vaikka elokuvassa karutkinkin tilanteet lientyivät helpohkosti.
Myönnän, että amerikkalainen jalkapallo on aihe, joka jäädyttää kiinnostukseni, vaikka tässä elokuvassa se olikin vain metaforatyngän asemassa. Tanssikisajuonenkäänne oli älytön, mutta siinä oli myös kömpelöä hellyttävyyttä.Leffan edetessä asetelmat löystyivät, samoin kävi katsomiskokemuksen.
Unohtumattomaksi ei kääntynyt The Sessions -elokuvankaan. Aihe oli merkityksellinen: vammaisten tarve kokea läheisyyttä ja hyväksyä seksuaalisuutensa. Polion halvaannuttama Mark halusi kokea kaiken 38-vuotiaana, vaikka katolinen tausta ja muut syyllisyyttä kasaavat asiat painoivat päälle. Amerikoissa on ollut terapiatoimintaa tähänkin tarpeeseen, loppuun asti mennään. Näin ainakin 1980-luvulla tässä tosielämäpohjaisessa leffassa.
Päähenkilöt olivat rooleissaan kummalla tavalla luontevan epäluontevia. Helen Huntille ominainen totinen ja takakireä näyttelijätyyli on monesti viehättänyt minua. Valitettavasti ammattiauttajan tunnepitoinen asiakasihastuminen ei vaikuttanut tässä elokuvassa uskottavalta. Kuvauksessa oli muutakin, mihin en syttynyt.Vierastan tapaa taittaa hankalat tilanteet sitcom-vitsailulla (kun kyse ei ole sitcomista), vaikkakin ymmärrän, että huumoriyritys on selviytymiskeino. Markin tilitystilanteet katoliselle papille olivat selkeä elokuvakerrontaratkaisu, mutta jotain falskia ratkaisussa oli.
Taisi käydä vain köpelösti niin, että syksyn ensi-iltojen vammaiskuvaukset Luihin ja ytimiin ja Koskemattomuus haittasivat uusia katsomiskokemuksia. Ranskalaiset vakuuttivat moniuloitteisuudella, sitä jenkkiversiot eivät valitettavasti tavoittaneet.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 