Tekisi mieli luetella Jarkko Tontin romaanin Perintö (Otava 2018) tavanomaisuuksia: perhe- ja sukuasiat, edellisen ja nykyisen keskiluokkasukupolven elämäntapa ja sisarkateus kiistoineen. Vaan en tuon enempää tuhlaa sanoja ilmeisiin puoliin, sillä tykästyn Tontin romaanin kerrontatapaan. Lisäksi romaanin loppu pehmittää minut tunteelliseksi.
Lähtötilanne on tämä: äiti on kuollut, isä jo parikymmentä vuotta aikaisemmin, ja nyt riitaisten sisarusten pitää hoitaa perinnönjako ja perunkirjoitus. Sitten löytyvät sinikantiset vihot, niiden riveiltä edesmennyt, tuntematon äiti-nainen ja vaiettuja salaisuuksia, ehkä myös jotain vielä vakavampaa. Lapsilleen äiti on ollut äiti, kullekin lapselleen erilainen – kuoleman jälkeen yllätyksellinen. Tämä jännite säilyy tarinassa hyvin.
En muista kertaa, jolloin vuorotteleva näkökulmatekniikka ei olisi minuun tehonnut. Taas tehoaa. Romaanissa kertovat vuoron perään isosisko Anna-Leena ja pikkuveli Henrik. Salaisuudet selviävät vähittäin, samoin lapsuudenperheen vaiheet. Kertojavaihtelu paljastaa myös, miten sisko ja veli näkevät ja kokevat toisensa ja omat nykyperheensä. Viisikymppisillä kertojilla on jo takana omaa elämää. Elämäntilanteen väljähtymistä katkoo huoli murrosikäisistä lapsista ja se, mitä itse edustaa lapsilleen ja puolisolleen, mitä valintoja on tullut tehtyä, miten itse vanhenee, mitä itsestä jää jälkeen.
Kerronta joustaa kertojien mielen mukaan. Kuten perheissä on tavallista, perheenjäsenet etääntyvät toisistaan, muistavat asioita eri tavoin, jumittuvat lapsellisiin asetelmiin ja hautovat vääryyksiä. Yhdessä hetkessä muistot ja ajatukset lomittuvat, henkilöhistoria muuttaa muotoaan, kääntyy ja näyttää mahdollisuudet valita muistoja, kuten yllättäen käy Henrikille:
”Menin sohvalle istumaan. Oudot muistikuvat virtasivat mieleeni, vaikka yritin keskittyä tähän hetkeen. Kun ensimmäisen kerran rakastelin Sarin kanssa ja tiesin, että tämän ihmisen kanssa haluan elää elämäni. Kun makasin sängyssä mökillä jouluna 1979 ja äiti luki minulle Enid Blytonin Seikkailujen kesää. Kun istuin veneen perätuhdolla isän vieressä ja katsoin perämoottorin veteen kyntämiä kuohuja. Isän toinen käsi oli ohjauskahvassa, toisella hän silitti minua hiuksista.”
Mehukkaasti juoni ja tarina rullaavat eteenpäin. Minua naurattaa, surettaa, kiristyn ja hellyn – elän mukana. Mutkattomassa kerronnassa on särmää ja rivien väleissä tarkkanäköisyyttä, mutta tekstistä huokuu myös myötätuntoa elämän sählingille. Toki voisin sörkkiä muutamia romaanin loppuosan pelkistyksiä: akateemiset, ydinperheessä kasvaneet sisar ja veli ovat tunnepuolelta vajavaisempia kuin… Vaan ei. Toistan: hellyn. Ja siksi silmälasit huurussa lainaan päätökseksi romaanin loppulauseen:
”Maailmassa on myös hyvää.”
– –
Jarkko Tontti
Perintö
Otava 2018
romaani
130 sivua eKirjana.
Luin BookBeatin kautta.
Muita postauksia mm. Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjahavahduksia, Kirja vieköön!, Kirjarouvan elämää ja Kulttuuri kukoistaa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 