OSA 1: Taidetta joka kodin julistehengessä
Andy Warhol poppasi kuvataiteen käyttökuviksi. Sara Hildenin museo esittelee tuotoksia tänä keväänä, joten näytillä ovat marilynit, jackiet ja maot. Kuuluisista säilyketölkkikuvista on versioita aplikoinnista paperimekkoon. Taiteilijan suunnittelemaan lehmätapettiin on ripustettu kököt kukkataulut – ne ovat hilpeä läpsäys kukka-asetelmatraditiolle. Muutenkin Warhol antoi kyytiä perinteisille taideajatuksille, jopa siten, että hän kiisti olevansa taiteilija.
Mainosmies-Andy osui kuluttajan näköhermoon etenkin selkeillä ja värikkäillä julistemaisilla julkkiskuvilla. Onkin pohdittu, nousiko Warholin suosio kohteiden vai taiteilijan otteen vuoksi. Taiteilijan johtotähtenä oli muun muassa monistettavuus ja yhdentekevyys.
”Kaikki kuvani ovat samanlaisia, mutta samalla kuitenkin hyvin erilaisia. – – Ne muuttuvat kun valon väri muuttuu, kun hetki ja tunnelma vaihtuu… Eikö elämä ole sarja kuvia, jotka muuttuvat toistaessaan itseään?”
Warholin Self potrait -kuvat eivät ole vain pintaa, vaan omien kasvojen monistaminen samaan kuvaan lomittain ja näiden versiointi sarjaksi kuvaa hyvin minähäilyvyyttä. Näyttelyn hienoin kokonaisuus on kollaasimainen Mick Jagger -sarja. Kauniit, aistilliset nuorukaiskasvot ovat samat kuvasta toiseen, mutta pinta vaihtelee: kasvot ovat kuvissa sekä valokuvajäljennöksinä että valokuvaa rikkovin piirrosjäljin, lisäksi töissä on eri värein maalattuja osia. Näyttelyssä on myös kiinnostava Vesuvius-sarja, jonka tulivuorissa on vapaita muotoja ja värejä.
En ole koskaan ollut erityisen otettu Warholin töistä, enkä näyttelyn jälkeenkään faniksi heittäydy. Silti katselmus on hauska reissu kuvamurrokseen ennen tvt-aikaa. Nykyisin jokainen räpsii kuvia, kopioi, tuunaa, tulostaa tai julkaisee niitä. Warhol teki sitä samaa vuosikymmeniä sitten ilman jokapojan nettisovelluksia; hän muunsi häpeämättä selfieitä, käytti omia ja muiden valokuvia mielensä mukaan, toisti ja muokkasi omikseen sekä levitti ne näytille.
Warholin markkinahenkeen sopii, että hänen kuvansa ovat levinneet jo monta vuosikymmentä kortteina ja julisteina ripustettaviksi joka kotiin. Leviävät ne myös laittomina kopioina, ja matkiminenkin on helppoa. Kuvaavaa on, että nykyisin joka härpäkkeessä on kuvankäsittelyohjelma, jolla omat kuvat saa poptyylisiksi.
Warholisesti tuunailtu
OSA 2: Kotikonsertti
Palaan juttuni otsikkoon (Taidetta koteihin) toisesta näkökulmasta, toisenlaisella esimerkeillä. Koin menneenä perjantaina aiheeseen liittyen todellisen elämyksen, joka ei ole monistettavissa. Anna-ystävällä on avara sydän ja niin avara koti, että sinne mahtuu kolmisenkymmentä ihmistä konserttiyleisöksi. Anna oli tilannut perjantaiesiintyjiksi trumpetisti Verneri Pohjolan ja pianisti Aki Rissasen. Yhteissoitanto oli joustavaa musiikkivuorovaikutusta, jossa oli tilaa kummankin omalle instrumenttiviestinnälle.
Pohjola puhalsi intiimissä tilassa siten, että hän hyödynsi puhkumisen hiljaisia ääniä, myös silkkaa puhallusta. Tunnin setti oli vaihteleva, siihen mahtui omaa, lainattua ja sinisiä hetkiä. Etenkin hivelemään jäivät kauniit melodiaosuudet, esimerkiksi aloitusbiisi Amorandom ja loppupuolen Tom Waitsin kappale osuivat haikeina. Encoressa vaikuttuneisuuden kylmiä väreitä juoksutti ainutlaatuinen kokemus: Pohjola puhalsi trumpettinsa ulostuloilmalla flyygelin sisään, jolloin tuloksena oli kielien äänihumina, kuin trumpetin hengen mystinen jälkikaiku.
Kun pehmoinen jatsimusisointi täytti hämärän olohuoneen, tunnelma oli harras. Huoneellista yhdisti musiikki, muulle ei sillä hetkellä ollut tilaa. Koimme varmaan kaikki silkkistä iloa siitä, että saimme olla osallisena niin poikkeuksellisessa tilanteessa. Huoneellista yhdisti tietysti myös illan emäntä, ihmeellinen ideoija ja aikaansaaja. Nöyrin kiitos, Anna!
Sinisen hetken soittajat Verneri Pohjola & Aki Rissanen tallentuivat muistojen albumiin
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 