Onko tämä postpostmodernia? Kysyn vain, kun luen Johannes Ekholmin romaani Rakkaus niinku (Otava 2016). Kiinnostavaa! Mikä olisi parempi ajankohta postata tästä kuin suomalaisen kirjallisuuden päivänä 10.10. – aleksiskivimäisesti Ekholm luo omaäänistä kirjallisuuskieltä.
Juonentynkää löytyy. Joona on saanut kenkää mainosalan töistä erään räväkän ulostulon ansiosta. Pakkotilanteen vuoksi rahaton ja asunnoton kolmikymppinen oleilee isän ja isän uuden vaimon hoteissa. Hän chattaa ja tapaa kavereita. Suunnattomuus ja masennus vaanivat, vaikka käynnissä on kirjallinen hanke.
JOONA: Mä tajusin just jotain oleellista. Saanks mä yrittää selittää? Tää on mulle ihan super iso asia, liittyen mun kirjaan… kun mä kuuntelin sua ja samalla katoin, miten tää sekuntikello juoksee ja kaikki tää mitä täs huonees tapahtuu tallentuu äänitiedostoks, mulle jotenki valkeni mistä täs kaikessa on kyse. Siis tää olis niinku ”kirja ilman kirjoittajaa”. Että ”kirjailijan” sijaan mä olisin vaan niinku tuottaja. En sisällöntuottaja, sisällöntuotanto on joukkoistettu, asioita tapahtuu koko ajan. Mut keskiössä on tää puhelin, joka nauhoittaa kaiken mitä ympärillä tapahtuu. Niinku se tekee muutenkin.
Kirja koostuu nauhoitetuista keskusteluista ja chateista yhden viikon aikana. Teksti muistuttaa draamaa, sillä se jäsentyy puheenvuoroiksi. Joissain on vuorovaikutusta, jotkut muistuttavat tyhjäkäyntiä. Jotkut aiheet toistuvat, joitain sivutaan ohimennen. Kokonaisuus on odottamaton, myös sisältö suhteessa romaanin nimeen onnistuu yllättämään.
Yksi aihelma käsittelee kirjallisuuden olemusta. Suuria tarinoita ei tunnusteta olevan. Joonan äänimelskeinen kirjahanke on isänmurhatyyppinen vastaveto, autofiktion vienti toiselle tasolle, astetta autenttisemmalle. Mutta millaisia vapauksia kumpikin ottaa tehden kirjallisuutta oikeista ihmisistä? Isä edustaa kirjailijana knauskårdilaista avautumisproosaa, joka läheisiä säästämättä vuodattaa sisusten sapet niin sanotusti rehellisesti. Isän jutut ja kirjallisuus masentavat (Joonaa ja minua) – varsinainen äijäreliikki. Kahden sukupolven keskustelut ovat sekä rasittavia että paljastavia.
Minua kiehtoo tekstin ohella hiljaisuus, joka on romaanista poistettu. Joona toteaa, että kuitenkin suuri osa päivästä on hiljaista, vaikka muusta osasta muodostuu käsitys elämästä. Mitä hälystä tallentuu, on valintaa.
JOONA
mä ajattelen että yksityisestä voi tulla yleistä
jos sen jäljentää tarpeeks tarkkaan…
jos sen esittää taiteena siitä tulee taidetta.
fiktiolta vaaditaan enemmän
selkoa kuin todellisuudelta.
todellisuuden jäljennös voi olla
sotkuinen ja epälooginen
Ei Rakkaus niinku ole sotkuinen, ei erityisen epälooginenkaan sillä se noudattaa logiikkaa, joka noukitaan puhetilanteista. Fiktion totuus on paljossa puheessa livenä tai somessa, ja paljon siinä on möyrintää minässä. Massaa kertyy myös siitä, miten maailma makaa. Vaikka ehjän minän tai tarinan mahdollisuus on mahdoton, aineksista rakentuu yhteiskunnallinen romaani.
Romaanin sukupolven äänessä kaikuu datailufingelska-kieli, joka resoinoi luovan prekariaattiluokan elinpiirissä. Pätkätyöläisten on vaikea löytää mitään, mihin kiinnittyä. Outona sattumana juuri ennen Rakkaus niinku -kirjaa luin Paperi T:n post-alfa -runokokoelman, jossa on samaa 30-vuotiaan mieskuvan postaamista, tarkoitan kolmikymppisten kelaajien julki tulemista. (Ja kyllähän Papru romaanissa mainitaankin.)
Välillä tallennusteksti on raskasta jauhamista, mutta silti: jorina paljastaa jotain aitoa epävarmuudesta olla ja elää. Jos Hannu Luntialan Viimeiset viestit (2007) oli maailman ensimmäinen tekstiviestiromaani, tämä astuu askeleen eteenpäin – mitä lienee viestintäfiktio kymmenen vuoden päästä. Ihminen kuitenkin todennäköisesti yhä kipuilee lähtökohtiensa ja ihmissuhteidensa kanssa.
Koen käyttäneeni tähän romaaniin tavallaan ruutuaikaa: Ekholmin teoksessa tirkistelen kirjallista tositeeveetä, mietin fiktioitumista, kokemistapoja, sukupolvia, elämää, tätä aikaa. (Enkä mainitse sanaa ”ironia”.)
– –
Johannes Ekholm
Rakkaus niinku
Otava 2016
romaani
414 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muissa blogeissa esimerkiksi: Alussa oli sana, Kulttuuritekoja, Lukutoukan kulttuuriblogi, Opus eka, Reader why did I marry him?, Ruoja ja Ruskeat tytöt.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 