Avainsana-arkisto: Goethe

Goethe: Faust I. Klassikkohaaste 7

Kirjabloggaajien seitsemännen klassikkohaasteen kirjani on eittämättä klassikko: Goethen draaman Faustin ensimmäisen osan suomennos vuodelta 1884 (ElisaKirja 2012). Koska nautin kesärientona Faust-oopperasta (postaus tässä), halusin tutustua alkutekstiin.

Klassikkohaaste7

Länsimaiseen kulttuuriin jo keskiajalta kuuluu tarina sielun myymisestä paholaiselle, joten Faustin idea on jo ennalta tuttu monesta erilaisesta versiosta. Goethen tekstissä minua kiinnostaa etenkin tohtori Faustin ja paholaishahmo Mefotofeleksen jännite, silti antoisimmaksi osoittautuu suomennoksen kieli. Mutta ensin tarinasta.

”Niin kauan eksyy ihminen, kuin pyrkii vaan.”

FAUST.
Jos keksisin, mi sisäisin
On kaikkisuuden yhdytin,
Kuink’ elämä taimii, toimii voima,
Ei oppini ois vain tyhjä soima.

Kyynikkotohtori Faust möyrii eksistentiaalisessa ja elämän tarkoitusta tai tarkoituksettomuutta vatvovassa kriisissä, menettää uskonsa järkeen, voimaan ja työhön ja on siten valmis paholaisen houkutuksille. Mefotofeles johdattelee Faustin järjenkäytöstä tunteen ja hekuman houkutuksiin. Pelissä on Faustin sielu, josta Jumala on jo lyönyt vetoa viekkaan Mefistofeleksen kanssa.

MEFISTOFELES.
Ma osittain oon voima tuo,
Jok’ aina pahaa suo, ja aina hyvää luo.

faust_1-4

Kuva: Lassi Ahti

Draaman juoni on selkeä, mutta sitä sekoittavat sekalaiset joukkokohtaukset, jossa erilaiset yhteiskuntakerrokset ovat rekvisiittaa pääjuonelle. Niin ammattiopiskelijat kuin ylioppilaat riekkuvat rehvakkaina, porvaristo ökyilee ja erilaista naisväkeä liehuu liepeillä. Mefistofeles yllyttää Faustia monenlaiseen pahuuteen kuten Margaretan veljen tappoon. Oleellisinta on kuitenkin tohtorin ja paholaisen muodostavan parivaljakon dialogi, joka selventää tohtorin tunteilla ja sielulla leikkimisen kierrettä.

MEFISTOFELES.
Veikko!
FAUST.
Peikko!

Draama ei tarjoa erityistä ratkaisua tieto/tunne-dikotomiaan. Ihmistä ei helpota tieto muttei myöskään mielihaluihinsa heittäytyminen. Taustalla vaikuttaa kristillinen sanoma: viekoittelujenkin jälkeen voivat taivaan portit aueta. Melkein kirpaisee se, miten Faust kumisee kirjaviisautensa takana tyhjyyttä.

FAUST.
Tuhatko kirjaa lukemalla tietää,
Ett’ ihmiset on kurjat ainiaan,
Ett’ onnen päivää joskus harvat viettää? –
Mit’ irvit, ontto ihmiskallo sie?
Kai sunkin aivos kerta eksyksissä
Totuutta lempi, valoa etsi – mutta lie
Hapuillut surkeasti hämärissä!

”Noin viisaan miehen eess’ oon aivan arka: / Hänt’ ei voi huvittaa mun juttu parka.”

Klassiseen viettelystarinaan kuuluu se, että Faust jallittaa paholaisen avittamana viattoman tytön, Margaretan. Huuma koituu neidon turmaksi. Faust yrittää korjata tuhojaan, muttei siinä onnistu. No, tavalliseen klassikkotapaan nuori nainen esitetään hölmönä, sekoavana uhrina.

Tämä riepoo. Margaretaa kutsutaan lapseksi, mikä tekee viettelyasetelmasta jopa pedofiilisen. Lisäksi klassikon naiskuva kaikin puolin kavahduttaa, sillä naiset näytetään ”heikkoina astioina” ja tahdottomina pelinappuloina, joita alisteisesti vedätetään miesten tarkoitusperiä toteuttamaan.

MARGARETA.
Voi Herra! Kuinka moinen mies
Kaikk’ aattelee ja kaikki ties!
Hänen eessään seison häveten
Ja vastaan vainen jaa tai en.
Oon tuhma tyttö parka mie;
Miks’ minuun mieltynyt hän lie?

Margareta, tahrattu neitsyt, tarvitaan tarinaan lisäämään traagisia ulottuvuuksia ja uhriperinteitä. Naiskuvien yksiulotteisuus korostuu siksikin räikeästi, sillä miespääparin mittelössä on vaihtelevia sävyjä.

”Oi miksi konsana synnyin mie?”

Faust,_Titelblatt_der_ErstausgabeKaarlo Forsmanin suomentama Faust ilmestyi 1884. Runokielinen draama ei välttämättä ole mutkatonta luettavaa, sillä säemuotoinen ja melko kiemurainen sanomisen tapa on kaukana nykyproosasta. Kun pääsin tekstin rytmiin, aloin nauttia omaperäisestä ja värikkäästä kielestä. En voi vastustella, kun kielikekseliäisyys kukoistaa. Esimerkiksi näin suivaantunut Faust sivaltelee paholaistaan: ”Sä likaluonnos lieskamainen!”

Kun Faust ilmestyi suomeksi, oli Seitsemästä veljeksen ilmestymisestä kulunut vasta rapiat 10 vuotta, eikä kirjakieli ollut erityisen vakiintunut. Forsman on siten tehnyt melkoista pioneerityötä. Erityisen viihdyttävä on kirjan alun laaja esipuhe, jossa Forsman esittelee Goethen ja hänen tuotantonsa. Sen sanomisen sointi kuulostaa Aleksis Kiveltä, ja asiatekstiksi rehevää ilmaisutapaa on hupaisa lukea. Nappaan tähän esimerkiksi sen, miten Forsman kuvaa klassikkokirjailijan tyyliä:

”Hän on siitä luonut nykyajan ehkä suurimman runoelman, ”jumalallisen näytelmän”, jossa viljalta vilisee ja soipi korkeita, ihmeteltäviä aatteita. Faust tenhoo joka ihmissielua ikuisen ongelman (probleemin) vastustamattomalla viehätysvoimalla ja ääreti vaihtelevan moninaisuuden suloudella. Siinä on mikä vaan ihmishenkeä liikuttaa: intoa, viisautta, viisastelua, hullutusta, salaperäisyyttä, rakkautta, sulosäveliä, uskonnollisuutta, epäilystä, taikaa, ivaa, pilkkaa, ei ole ihmistunteiden soittimessa kieltä, mi ei soisi mukaan, ei säveltä sydämen, mi ei helähtäisi. Se kuvastaa samalla henkisen olemuksemme syvää probleemia, elon korkeimpia kyselmiä sekä yhteiskunnallisen elämän kirjavia kohtauksia. Siinä sen viehätys.”

Faust I tarinana ei minua järin paljon kosketa, ja jumalisuus naisnäkemyksineen jopa vieroksutti – toki ymmärrän aikaan ja kulttuuriympäristöön liittyvät rajoitteet.  Sen sijaan suomentaja-Forsmanin kielikeikarius oudosti lumoaa. Koska hän kuittaa Faustin kakkososan sekavaksi allegoriaksi eikä kääntänyt sitä, jätän sen lukemisen sikseen (Otto Manninen kyllä sen suomensi 1930-luvulla). Ajatonta on tohtori Faustin ilmentämä elämän ytimen etsintä sekä ihmisen ikuinen keskeneräisyys ja erehtyväisyys. Lisäksi se vaikuttaa ikuiselta, että toiset hehkuttavat uutta ja nuijivat vanhaa:

MEFISTOFELES.
Ei mummo tunne aikojamme:
Homeista emme lemmi muinaisuutta.
Pinotkaa hyllyillenne uutta,
Sill’ uutta vaan me rakastamme!

Mefistofeleksen kehotuksesta palaan taas uuden kirjallisuuden pariin. Kiitos silti ajatuksia avartavasta klassikkohaasteesta, jota tällä kierroksella kokoaa blogi Unelmien aika.
– –

Johann Wolfgam von Goethe
Faust I (alkuteos ilmestyi saksaksi 1808)
suomennos ja esipuhe Kaarlo Forsman 1884
G.L. Söderström 1884, ElisaKirjan eKirja 2012
runomuotoinen tragedia
94 sivua.
Muita Faustin lukijoita mm. Hyönteisdokumentti ja Kosminen K.

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, haaste, Kirjallisuus, Runot

Faust – Savonlinnan oopperajuhlat

”Haluan voimakkaiden viettien paloa / ja sydämen ja aistien hullua hekumaa!”

Tohtori Faust myy sielunsa Mefistolle hylätäkseen tiedon ja uskon. Tilalle hän tahtoo nuoruuden ja hurmion. Hän näkee haavekuvajaisen ihanasta Margaretasta, ja Mefisto junailee suhteen alkuun. Faust lähtee välillä Mefiston ohjailemana omille teilleen, palaa sitten murhaamaan Margaretan veljen, ja sen perään raskaana oleva Margareta menettää lapsensa, järkensä ja henkensä.

Siinä on Gounodin oopperan synopsis, jonka lähes nelituntiselle (väliaikoineen) tulkinnalle Olavinlinna tarjoaa vaikuttavat kulissit. Näyttämöä hallitsee valtava siipi, johon valoin saadaan heijastumaan tunnelmaan sopivia kuvia ja värejä. Muuten näyttämöä viisaasti säästellään sälältä. Kolme tanssijaa tehostaa liikekielellään tunnevirityksiä, joita erinomaisesti myös tukevat esiintyjien asujen pelkistetyt värit musta, valkoinen ja punainen. Jotkut näyttämökuvat säväyttävät symbolisina: selässään risunippu Margareta heijastuu varjokuvaksi, joka näyttää hauraalta perhoselta; raskaana oleva Margareta valkoisessa kaapuasussa kerii verenpunaista lankaa.

”Maailma pyörii ja katoaa kauas pois! / Mikä pauhu; mikä riemu / kaikkien silmissä!”

Faust on oopperana erittäin yleisöystävällinen. Tilanteen mukaan musiikki soi ilakoivana valssina, jykevänä sotilasmarssina, pakahtuvan romanttisena tai pahaenteisenä. Draamaattinen, melodinen musiikki myötäilee tapahtumia, ja niitä katkovat komeat, usean laulajan yhteislaulannat. Opperassa on myös paljon näyttäviä joukkokohtauksia, joissa kuorovoima soi mahtavasti. Ensimmäisen näytöksen Margaretan jalokiviaaria ja hänen veljensä aaria sotaan lähdön tunnelmista sykähdyttävät. Olin mukana esitysiltana, jolloin yleisö huusi bravota ja tömisteli jalkojaan juuri noiden aarioiden jälkeen.

Margaretan sopraano (Tuuli Takala) helisi säteilevästi, Valentin-veljen (Clementis Unterreiner) eläytyminen välittyi väkevänä, lisäksi Sibel-ystävä (Erica Back) ja myös Mefisto (Tuomas Pursio) vakuuttivat. Nimeäisin oopperan uudelleen Margaretaksi, sillä viattoman neidon osuus tuntui oleelliselta. Sen sijaan nimihenkilö Faust (Diego Silva) nahjusteli karismaatittomana lavalla, ja äänikin kuulosti usein voimattomalta. Ehkä se oli ohjauksen (Vilppu Kiljunen) valinta: turhautunutta hamuilijaa viedään tahdottomasti pahuuksiin. Se ei onneksi latistanut kokonaiskokemusta.

”Puhtaat enkelit, säteilevät enkelit, / kantakaa sieluni taivaan syliin!”

Faustissa on teemoja, jotka pohdituttavat yhä, vaikka Goethe 1800-luvulla kierrätti tragedian keskiaikaisista lähtökohdista. (Goethen Faustista postaan erikseen klassikkohaastepäivänä 31.7.) Turhamainen nuoruudentavoittelu ja egoistinen mielihalun seuraaminen seurauksista piittaamatta sopivat aikaamme. Jumaluuteen liittyvät teemat eivät minua niin kosketa, mutta pahuuden läsnäolo tuntuu aivan mahdolliselta. Viattoman neidon uhri rakkauden alttarilla on tietysti kovin pateettinen aihelma, mutta kokemattomien teinityttöjen viettely on valitettavan yleistä. Naiskuva mietityttää, esimerkiksi verevän lesken läheisyydenkaipuun esittäminen naurettavana kirpaisi. Nykypuumille naureskellaan samoin.

Epäloogisuuksia loppuosan juonikuljetuksessa ihmettelen, mutta siirrän turhat tuumailut syrjään. Muistelen vain kerrassaan komeaa loppukohtausta, jossa kuoro pauhaa ja Margareta pääsee erheistään huolimatta taivaan iloihin savuefektien saattamina. Kohottavista tunnelmista arkeen laskeutumista avitti valoisa, lämmin savonlinnalainen kesäyö. Ensimmäinen oopperaelämykseni Olavinlinnassa ei toivottavasti jää viimeiseksi.

– –

Faust (kantaesitys Pariisissa 1859)
Savonlinnan oopperajuhlat 11.7.2018 (ks. kotisivut)
libretto löyhästi Goethen Faustiin perustuen, Michel Carrén & Jules Barbierin näytelmä Faust et Marguerite
sävellys Charles Gonoud
ohjaus Vilppu Kiljunen
lavastus ja puvut Kimmo Viskari
valaistus Anton Kulagin
musiikinjohto Philippe Auguin
rooleissa mm. Tuuli Takala (ei ole omaa sukuani), Diego Silva, Tuomas Pursio, Clementis Unterreiner, Erica Back

Juttuni väliotsikkositaatit lainasin libretosta.

Osallistun Goethen Faust-tragedialla kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen.  Kirjapostaukseni ilmestyy 31.7.2018.

faust_1-4

Kuva: Lassi Ahti

3 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Oppera