Avainsana-arkisto: Katja Kallio

Minun piti lukea säästeliäästi ja vitkastellen, mutta eihän se niin mennyt. Teksti vei, ja solahdin Katja Kallion romaaniin Tämä läpinäkyvä sydän (Otava 2021), joka kertoo jatkosodan Hangosta ja vaihtoehdottomasta rakkaudesta. Ja huomaan, että romaanista on moneksi.

Jatkoromaani

Romaanin kertoo Beata, joka perheineen on tuttu romaanista Säkenöivät hetket. Sen teemoista sisaruus ja äitiys ovat väkevästi taas läsnä, nyt yksin Beatan silmin nähtynä.

Perhe palaa Hankoon talvella 1942. Beatan perhe ja monet muut hankolaiset tulevat luutimaan neuvostoliittolaisten liat ja luteet kodeistaan, mutta mikään ei ole kuin ennen. Beatan asemaan vaikuttaa etenkin viisivuotiaan aviottoman Agnes-tytön äitiys, lisäksi jokainen perheenjäsen hakee paikkaansa sota-ajan suhteissa. Romaani päättyy sodan loppumisen aikoihin.

Sotaromaani

Tämä läpinäkyvä sydän on sotaromaani kotirintama- ja naisnäkökulmasta. Hangon sota-aika on harvoin käsitelty aihe, jonka nosto romaaniin hätkähdyttää merkittävänä. Mitä on arki suomalaisessa kaupungissa, jossa laulaen marssivien saksalaissotilaiden ja nälkiintyneiden neukkusotavankien näkeminen kuuluu vuosia katukuvaan?

Tilanne Hangossa on ollut verrattavissa miehittämiseen. Saksalaiskasarmien ja venäläis-ukrainalaisvankien parakkien levotonta Hankoa Kallio kuvaa siten kuin ei kukaan ennen: sotatilaa, johon yksilö ei voi vaikuttaa; sotatilaa, jossa sotavaltojen voimasuhteiden vaihtelu vaikuttaa yksilöön. Sodan lopulla Hangon olisi voinut käydä huonosti – niin kuin Lapissa kävi:

”He olisivat voineet muuttaa tämän aavekaupungiksi puolessa päivässä. Me emme olisi mahtaneet heille mitään. Mutta he eivät tehneet niin, tai eivät ainakaan vielä olleet tehneet. En tiedä miksi.”

Sota kärjistää ennestään sitä, mitä ihmiset tekevät toisilleen tai miten tieto leviää huhuina ja juoruina. Rintamalta tihkuu vähän tietoa, välillä Beatan veljeltä tulee kirjeitä – siloteltuja äidille, suoria sanoja Beatalle; isä lukee lehtiä ja kuuntelee radiokanavia. Sodan loppupuolella ei kenelläkään ole epäselvyyttä ihmisyyden tappioista.

Rakkausromaani

Vaaran tuntu ei hellitä. Saksalaisten kanssa seurustelu tekee naisesta natsihuoran, venäläisvangin kanssa vehtaamisesta voi uhata kuolemantuomio; Beatan pikkusisko Sylva lankeaa saksalaiseen, isosisko Harriet sotkee muuten suhteitaan, mutta Beata hullaantuu yhdellä silmäyksellä venäläisvankiin, sachersilmäiseen Ivaniin, ehkä sittenkin ukrainalaiseen. Tapahtuu vähän, mutta silti kaikkea, mitä ei ollenkaan pitäisi.

Beata elää aikaa, jolla ei ole mittasuhteita tai suhteellisuutta, vain kiihko, joka pitää muilta salata. Beatalla ja Ivanilla ei ole edes yhteistä kieltä, mutta sille ei näytä olevan edes tarvetta. On vain tarve, jolle ei ole sanoja, vain yritelmiä muuksi kuin silmien ja ruumiin yhteydeksi.

”Gudá, sinä sanoit.

Godag, vastasin ja hymymme törmäsivät päistikkaa toisiinsa ja jäivät hoipertelemaan pökertyneinä väliimme.”

Psykologinen romaani

Beatan päässä kumisevat fammun iskostukset, että on muitakin beatoja, ei tämä Beata ole ainutlaatuinen. Silti: ”Ja vihdoin on minun vuoroni. – – Kenenkään elämällä ei ole niin suurta merkitystä kuin minun.” Löydän paljon selityksiä Beatan pidäkkeettömään riskirakkauteen, jossa kohtaamisia on vain muutama – muu on Beatan kuvittelua.

Beatassa on Yön kantaja -romaanin Amanda Aaltosen kaltaista vaistonvaraisuutta, aistillisuutta ja hetkellisyyttä, mikä vie naista seuraamaan tunteitaan ja ilmeiseen särkymisvaaraan. Beata varoo kertomasta ääneen ajatuksiaan hulluksi leimaamisen vuoksi. Hän on jo valmiiksi sosiaalinen hylkiö, mikä vaikuttaa siihen, ettei hänellä ole paljon menetettävää. Ja sitten on vielä sota.

”Meidän kaltaisiamme on vaikka millä mitalla. Ihmisillä on intohimoja ja tarpeita, eivätkä ne ole samat kuin sodan tarpeet. Me haluamme salaa jotakin, mikä on ehdottomasti kiellettyä. Haluamme sitä niin palavasti, että riskeeraamme sen vuoksi kaiken muun. Siitä ei sodan papereissa lue sanaakaan.”

Rakkaus etenkin lapseen ja sisariin jännittyy usein, ja sitä lisää heittäytyminen korventavaan salarakkauteen Ivanin kanssa. Beatan valinnoissa on aina tragedian mahdollisuus, ja hän tietää, ettei hänen eikä kenenkään muun maailma ole mallillaan:

”Roikkuuko tuolla katolla heteka?

Mutta minä en ollut hämmästynyt. Pikemmin tajusin tienneeni jo ennestään, että siltä maailma oikeasti näyttää. Koko ajan, silloinkin kun se esittää ehjää ja iloista ja tavallista.”

Hieno romaani

Olen kiinni romaanin sisällössä, koska se on sisällökäs ja monitasoinen. Tähän mennessä olen purkanut vain osan pintaa, esimerkiksi Beata äitinä olisi ihan oma lukunsa, samoin romaani historiallisena romaanina. Oleellisinta lukukokemuksessani taitaa silti olla romaanin kerronta ja kieli.

Kallio kovertaa kertojansa mielen ydintä, hänen tapaansa nähdä ja kokea. Beatan todellisuus on kiinni ajassa ja ympäristön tapahtumissa, mutta silti Beatalla on todesta irronnut aikakäsityksensä ja kokemistapansa. Luen romaanihenkilön mielen fiktiota.

Beata kohdistaa tarinoinnin Ivanille, ja voisi käydä niin, että sinätyyli jotenkin sakkaisi, mutta romaanin lopussa ymmärrän hyvin minäkertojan jutustelutarpeen rakkaalleen. Fyysinen ja aistillinen Beata tarvitsee ymmärtääkseen kielellistämisen.

Voisi käydä myös niin, että kielikuvien runsaus tukkisi tekstin, mutta niinhän ei tapahdu, vaan antaudun kielikuvien ja ilmaisun vietäväksi. Tyyliä leimaa personifikaatiot: Beata elollistaa puut, linnut, kasvit, esineet. Se saa kerronnan elämään, se saa eläytymään Beataan, vuodenaikojen vaihteluun, tunnetiloihin. 

”Mutta kesä sen kuin ryntäsi raunioiden väliin rehottamaan. Illat hulmusivat eivätkä malttaneet millään laskeutua levolle. Pikkutunneilla ne sitten pysähtyivät rättiväsyneinä ja päästivät yön viimein ohitseen.”

Jo romaanin nimi ja alkukappaleet sykähdyttävät. Taivaalta tippuvin jäälinnuin romaani alkaa ja päättyy kukkuviin käkiin, lintusymboliikkaa on paljon muutenkin, ja on paljon muutakin. Tämä läpinäkyvä sydän on hieno romaani.

•

Katja Kallio

Tämä läpinäkyvä sydän

Otava 2021

romaani

267 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.