Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Kesällä 2020 kävin kaksi kertaa Hattulan Pyhän Ristin kirkossa. Sinne vetivät toistuvasti maalaukset, jotka peittävät Hämeen vanhimman kirkon seinät ja katon. Pohdin, ketkä ovat ne maalanneet, millaista elämää maalarit ovat 1500-luvun alussa viettäneet ja mitä ovat maalatessaan miettineet. Joten aivan kuin tilaustyönä on Anneli Kanto kirjoittanut romaanin Rottien pyhimys (Gummerus 2021), jossa puetaan kirkkokäyntieni aatokset sanoiksi:

”Olin siirtänyt oikeat ihmiset viivoiksi väreiksi kuviksi pylväisiin ja siinä ne pysyisivät kauemmin kuin minä tai miehet itse ja se minua huimasi.”

Noin kertoo Pelliina, sattuman oikusta kirkkoa maalaamaan päätynyt paikallinen nuori nainen. Tarinasta poimin päällimmäiseksi Kannon ratkaisun nostaa yhteisön eristämä, lapsenomainen Pelliina-tyttönainen oleelliseksi osaseksi yhden kesän kirkkomaalausprojektia. Kanto tavoittaa Pelliinan äänen, ajatusten ja tunteiden rytmin, jossa kaikuvat tausta, kasvuolot ja elinehdot sekä kirjanmittainen kasvu.

Pelliina kertoo minämuodossa, muita henkilöitä kirja seuraa kolmannen persoonan kerronnalla, mutta kyllä sekin keino auttaa tunkeutumaan yksilöihin aatoksineen, käytöksineen ja toimineen. Tärkeää väkeä kirjassa ovat maalarit Martinus ja Andreas, heidän apupoikansa Vilppu, kirkkoisäntä Klementti ja kirkkoherra Herckepaeus. Myös läheisen Hämeen linnan valtias rouvineen liittyvät tapahtumiin.

Tästä joukosta irtoaa ainesta täyteläiseen historialliseen fiktioon. Faktoja Kanto käyttää vakuuttavana ajankuvataustana. Historiankirjoissa ei ole säilynyt kirkkomaalaireiden henkilöllisyys, joten fiktiolle avautuvat ihmisenmentävät aukot.

•

Olen jo Kannon romaaneissa Piru, kreivi, noita ja näyttelijä ja Pyöveli ihastunut siihen, miten henkilökuvaus joustaa koskettavuudesta komiikkaan. Etenkin onnistuneena pidän kerrontatapaa, jossa välkkyvät moninaiset sävyt inhimillisistä heikkouksista. Usein henkilö itse ei ymmärrä omaa ominaislaatuaan, mutta lukija saa hykerrellä havaintoja ja tehdä tulkintoja. Rottien pyhimyksessä esimerkiksi seuraan herkullista Hattulan kirkon hallintohenkilöiden valtataistelua ja maalareiden keskinäistä kilpailua. Joiltain henkilöiltä löytyvät kaikki perisynnit, toisilta vähemmän.

Houkutus olisi noukkia juonikoukkuja, henkilökuvaussävyjä, näytteitä maalaisyhteisön nokkimisjärjestyksestä sekä sukupuoliroolien ansoja ja murtumia. Hillitsen itseni. Lukijalle jääköön siten herkkupaloja napsittavaksi. Kerronnan runsaus ja sanomisen tavan mehevyys takaavat maisteltavaa.

•

Kannon romaani kertoo taiteen tekemisestä sekä sen merkityksestä tekijälle ja vastaanottajalle. Taiteen tekeminen tilaustyönä sisältää ristiriidan: taiteilija toteuttaa omaa näkemystään samalla, kun hän yrittää täyttää tilaajan vaateet. Kanto sivuaa myös taitelijoiden tapoja suhtautua kritiikkiin. Nämä kuuluvat romaanin ajattomaan tematiikkaan.

Kuvataiteen ominaislaatu kiteytyy: ”Kuvasta lukee hetkessä sen, mitä sanoilla pitäisi selittää monta kirjoitettua sivua ja lukea hitaasti.” Ja katsojan kokemukseen: ”Isäntä Klementti mietti mielessään, miten kummassa maalarit osasivat muuttaa maailman kuviksi ja siirtää ne kirkon seiniin.”

Siirryn siten 1500-luvun ajankuvaan, jossa kuvallisuus ei kuulu todellisuuteen. Romaanissa upeasti kerrotaan siitä, miten kirkkomaalauksiin yhdistetään Raamatun ja pyhimyslegendojen kuvastoa lähikylän ihmisten arkielämästä tuttuun kuten vihdat peittämään Aatamin ja Eevan alapäätä tai Aatami lapioimassa. Lisäksi poimin kirjasta hienoja hetkiä tilanteista, joissa taiteilijat ovat kuvatessaan sellaista, mitä he eivät ole koskaan nähneet. Tai katsojat katsomassa ennenäkemätöntä.

”Hyvä kuva on sellainen, että katsoja löytää siitä uusia asioita ja oikein hyvä kuva on niin tehty, että vasta tarpeeksi kauan tarkasteltuaan katsoja ymmärtää, mikä on sen syvällisempi merkitys ensimmäisen merkityksen takana.”

Edellisen sitaatin ”kuva”-sanan tilalle voi mallata myös sanan ”teksti”. Ainakin Kanto taitaa vetävän pinnan ja sen alaiset tasot. Komeimmillaan Rottien pyhimys näyttäytyy minulle kohdissa, joissa kuvaillaan maalarien työtä ja heidän ajatuksiaan työstään. Se syvenee koko ajan romaanin edetessä.

•

Mistä kirja on saanut nimensä? Pelliina päätyy maalaamaan jyrsijöiden ympäröimän Pyhän Kalkukylan, joka vastaa hänen mielentilaansa ja maailmankuvaansa: ”Rotat ovat vertauskuva kaikelle pahuudelle, nihdeille ja kirkkoherran hirveille sanoille ja elävältä hautaamiselle ja linnan kellarityrmille. Rotat ovat asioita, jotka järsivät ja syövät minut elävältä.” Yksi romaanin tärkeimpiä teemoja on hyvän ja pahan taistelu jokaisessa.

Rottien pyhimys alkaa pohjustellen ja saa vauhtia, kun kirkon maalaustyö toden teolla käynnistyy. Samalla kun kirkkokuvien maalien hehkuvia värejä sekoitetaan ja levitetään kalkkiseiniin, pääsee myös Kannon kerronta loistamaan. Nautin, siirryn vuosisatoja taaksepäin, elän mukana luomistyössä ja ihmisten perisynneissä. Koen henkilöiden nahoissa onnettomuuksia ja ohimeneviä onnenhetkiä. Haistan, maistan ja näen.

Hätkähdän, miten hienosti loppu sitoo alun – ajan sekä yhden ihmisen katseen ja kokemuksen suhteellisuuden. Vaikutun.

•

Anneli Kanto

Rottien pyhimys

Gummerus 2021

romaani

257 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa (, koska en malttanut odottaa kovakantista kirjaa).

P. S. Anneli Kanto kertoo Hattulan kirkon maalauksista bloginsa videossa: tässä.