Anneli Kanto: Pyöveli

Sanoin, että olen Saksanmaalla opinkäynyt pyöveli. Olen ollut Lyypekissä, Hampurissa, Wismarissa, Räävelissä ja Oolannissa. Osaan mestata miekalla ja kirveellä, taidan hirttää, hukuttaa ja haudata elävältä. Voin rakentaa polttorovion ja polttaa elävän taikka kuolleen. Tiedän kovan kuulustelun menettelytavat. Olen nuori, joten palveluani voidaan käyttää monet kymmenet vuodet. En juo enkä tappele.

Vakuuttava työpaikkahaastatteluavaus, vai mitä! Tällä tavalla Johann markkinoi itsensä isänsä seuraajaksi Vaasan ja ympäröivän maakunnan pyöveliksi 1600-luvun loppupuoliskolla. Eikä muutenkaan tässä romaanissa kaihdeta kertoa asioita suoraan – etenkään sitä, miten ihmiseltä otetaan työn puolesta henki pois. Koska ennen kuolemaa eletään, on romaanissa siitäkin paljon sanottavaa. Anneli Kanto on kirjoittanut karkeanhoukuttelevan historiallisen romaanin Pyöveli (Gummerus 2015).

Pyövelin jäljiltä olen pyörryksissä: julma ammatti tehdään lähes käsitettäväksi, kun tuomioonpano ja sitä edeltänyt tuomarointi hoidetaan enempiä kärsimyksiä tuottamatta. Ei kuvaus käännyttänyt minua kuolemanrangaistuksen kannattajaksi, mutta teksti vie varmalla otteella 1600-luvun ihmisten ajattelu- ja toimintatapoihin sekä elinympäristöihin. Innostun juuri tällaisesta henkilövetoisesta tekstistä, jossa on taiten hallitut kerrontakeinot ja lisäksi fokusoitua sanottavaa elämästä, ajasta ja ihmisen ihmeellisestä ja kauheasta tavasta toimia. Pyöveli on ammatti, jonka äärimmäisyys johtaa käsittelemään teemoja oikeudenmukaisuus, jumaluskon epäloogisuus, kanssaihmisten kohtelu ja muiden elämästä päättäminen.

Kanto taitaa keinot, joilla henkilöistä syntyy seuraamista vaativia persoonia. Johann-pyöveli on selkeä päähenkilö, ja hänen kasvunsa, kehityksensä ja kohtalonsa on vaiherikas. Pidän siitä, että kaksi muuta erisäätyistä kertojaa avartaa ajankuvaa, vallankin kun hahmot ovat näin mielenkiintoisia kuin tuomari Wisander ja Pieti-apteekkari. Tekisi mieli pitkästikin laverrella esimerkiksi Johanin oppivuosista, Pietin viidestä elämästä tai tuomarin naimahuolista ja otteen lipeämisestä. En voi: haluan sinun kohtaavan nämä miekkoset avoimin mielin.

Kieli ja kerronta vakuuttavat. Johann-pyövelinpoika, tuomari Wisander ja puotipojasta apteekkariksi kohoava Pieti Sipinpoika kertovat jokainen heidän taustaansa sopivaa ja uskottavaa kieltä. Alkupuolella terävänäköinen ja -kielinen Wisander on jopa riemastuttavan rehevä sanailija. Pieti suunnittelee suuria, se näkyy ilmaisussa, joka on laskelmoivan miehen selkeää ja napakkaa tyyliä. Pyövelin tekstissä äly, tunne ja kehitys näkyvät karusti. Hulppeitakin hetkiä on, esimerkiksi saksalaisten pyöveleiden kokoontuminen on kuin ammattiliiton tyhy-päivä, jossa vertaillaan työmenetelmiä, valitellaan epäkohtia ja rentoudutaan. Välillä kolmen minäkertojan osuuksia lavennetaan ulkopuolisen kerrontakulmin. Tiukan elävästä ilmaisusta esimerkiksi käy vaikka seuraava raskaustilan kuvaus.

Vatsan pehmeä pussi täytyi hiljalleen ja valui kohti kylkiä. Se alkoi kohota ja pullistua kireäksi. Terävän harjan halkaisi tumma ura. Napa ponnahti esiin kuin tappi. Sinertävät suonet kirjavoivat mahan. Ne olivat samannäköiset kuin piiskaniskun arvet tuomitun selässä.

Romaanin loppuosan noitavainokiihkoilu paljastaa entisistä järkimiehistä kääntöpuolen: ”Kuin kuumetauti ja päähulluus olisi iskenyt tuomareihin, lautamiehiin ja pappeihin.” Aluksi pidän päätösjaksoa jokinsortin notkahduksena. Tapahtumia vauhditetaan ja tempaistaan äkkiratkaisuja. Olkoon niin. Ymmärrän tarkoituksen: noitahullutus pistää koville Johannin (ja lukijan) ihmis- ja oikeususkon – usko kirkkoon on jo aikoja sitten mennyt. Pyövelin pohdinnat teoista, niiden seurauksista ja elämän edellytyksistä korostuvat loppua kohti. Syyllisyyden kantaminen on lähes ylivoimaista, mutta pyöveli solmii eräänlaisen elämäntaistelun välirauhan, höllentää kohtalon hirttosilmukkaa. Eristetyn ja hyljeksityn osa koskettaa.

Vivahteikas ja ajankuvaltaan vakuuttava romaani ravitsee tällaista historiallisten romaanien ystävää. Sanottavaa on ja juoni luistaa. Henkilöt ovat vereviä, heissä on hyvää ja pahaa, ja paljon siltä väliltä. Päähenkilöiden miesvaltaisuus ei minua närkästytä, sillä sivuhenkilöt, esimerkiksi päämiesten vaimot, ovat luonteikkaita. Vieläkin pyörryttää: olipa täyteläinen ja karu reissu noin neljänsadan vuoden taa!

– – –
Anneli Kanto
Pyöveli
Gummerus 2015
historiallinen romaani
382 sivua
Lainasin kirjan kirjastosta.
Ullalle kuvaus on uskottavaa, Kirjakon kirja valloitti ja Sallan vakuuttivat omaperäisyys ja tyyli.